En tiedä, miksi tämän kirjoitan, ehkä vaan purkaan omaa pahaa oloani tähän hetken.
Olen nyt lukenut rankkoja tarinoita tältä palstalta ja tunnen suurta empatiaa ja sympatiaa kanssakärsiviä ihmisiä kohtaan. Niitä, joiden elämän rajat ylittävä puoliso on rikkonut.
Minäkin olen nyt niin väsynyt ja voimaton ratkaisemaan omaa kurjuuttani omin voimin... jopa hakemaan apua mistään. Olen henkisesti kohta kuollut tähän kohtuuttomaan, humalassa aina ja aina uudestaan rikottuun elämääni.
Niin päättyi viime yökin. Muutama bisse otettiin yhdessä, ja siitä rohkaistuneena yritin rakentavassa mielessä ottaa, ei niin kauankaan sitten tapahtuneita "umpisolmujamme" esille selvittääkseni jotain edes. Ne on näitä solmuja, mitä tällä palstalla paljon käsitellään ja niitä, jotka niin kovin ovat minua sisältäpäin syöneet.
Olen aina uskonut, että ongelmia ei ratkaista lakaisemalla niitä maton alle, kuten mieheni tekee, vaan puhumalla niistä, käsittelemällä ne loppuun. Taas kerran uskoin näin. Se ei vain kaikkien kohdalla ikinä onnistu. Ei niiden, jotka pelkäävät nostaa mattoa ja katsoa, mitä sinne ovat haudanneet.
No - mies vetikin sitten salaa kirkasta, sai puhtia vihantunteelleen ja tuli purkamaan sen minuun - taas! Sain kuulla olevani paha ihminen ja niin huono ja ala-arvoinen kaikella mahdollisella mittapuulla mitattuna.
Meillä on vasta ollut remonttia ja mies otti esillä olleen maalipurkin käsiinsä, avasi sen ja heitti maalit päin mun plättyä. Tuli vielä ja läpsi kämmenellä poskille. Olin pesemässä hampaita, kun näin tapahtui. Siinä oli sitten tahnaa suussa ja maalia hiuksissa, kasvoissa ja yöpuvulla, lattialla, seinillä, joka paikassa...
Mitta täytyi, soitin jepet ja mies vietiin. Sillä reissulla on nyt vieläkin, kun tätä kirjoitan. Jäljet kotonamme on siivoamatta, enkä minä niitä siivoakaan.
En ikinä, ikinä olisi kuvitellut, että elämä voi kohdallani tulla tällaiseksi. Minun piti onnistua, minun piti tulla onnelliseksi :( Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta ja tässä olen vielä. Ehkä olenkin sitten se paha, tyhmä ja älytön, joiksi mies minua nimitteleekin aina silloin, kun kuningas alkoholi veressä villitsee.
Sitä luulee, että on kykenevä hoitamaan asioitaan, pitämään huolta, ettei tule siksi pahoinpidellyksi puolisoksi ja jos niin käy eikä muuta ratkaisua ole, lähtemään ja rakentamaan elämänsä uudelleen. Minä luulin, että minussa on puhtia siihen, mutta huomaan, että kun liian monesti on pirstaleista itsensä jotenkin kasaan rakentanut, niiden säröjen lomasta on valunut se puhti jonnekin pois.
Nyt katson ympärilleni ja tuntuu toivottoman raskaalta. Naurettava peruste, mutta esimerkiksi iso omakotitalo kaikkine yli pursuavine varastoineen ja muutto, kaiken purkaminen ja uudelleen rakentaminen yksin tuntuu ylipääsemättömän rankalta. Mieli tekis heittää kaikki silleen ja muuttaa toiseen ulottuvuuteen, jättää kaikki.
En kieri itsesäälissä nyt, syyllisyyttä kyllä tunnen ja mietin, ylireagoinko minäkin.
En tiedä sitäkään, onko tästä, mitä olen kirjoittanut apua kenellekään. Toivon kuitenkin, että edes yksi jossain tajuaa, mihin voi joutua, jos rohkeuskin menee... ja koviin käsiin aikaa myöten elämäntahto kuten rohkeuskin särkyy.
Olen nyt lukenut rankkoja tarinoita tältä palstalta ja tunnen suurta empatiaa ja sympatiaa kanssakärsiviä ihmisiä kohtaan. Niitä, joiden elämän rajat ylittävä puoliso on rikkonut.
Minäkin olen nyt niin väsynyt ja voimaton ratkaisemaan omaa kurjuuttani omin voimin... jopa hakemaan apua mistään. Olen henkisesti kohta kuollut tähän kohtuuttomaan, humalassa aina ja aina uudestaan rikottuun elämääni.
Niin päättyi viime yökin. Muutama bisse otettiin yhdessä, ja siitä rohkaistuneena yritin rakentavassa mielessä ottaa, ei niin kauankaan sitten tapahtuneita "umpisolmujamme" esille selvittääkseni jotain edes. Ne on näitä solmuja, mitä tällä palstalla paljon käsitellään ja niitä, jotka niin kovin ovat minua sisältäpäin syöneet.
Olen aina uskonut, että ongelmia ei ratkaista lakaisemalla niitä maton alle, kuten mieheni tekee, vaan puhumalla niistä, käsittelemällä ne loppuun. Taas kerran uskoin näin. Se ei vain kaikkien kohdalla ikinä onnistu. Ei niiden, jotka pelkäävät nostaa mattoa ja katsoa, mitä sinne ovat haudanneet.
No - mies vetikin sitten salaa kirkasta, sai puhtia vihantunteelleen ja tuli purkamaan sen minuun - taas! Sain kuulla olevani paha ihminen ja niin huono ja ala-arvoinen kaikella mahdollisella mittapuulla mitattuna.
Meillä on vasta ollut remonttia ja mies otti esillä olleen maalipurkin käsiinsä, avasi sen ja heitti maalit päin mun plättyä. Tuli vielä ja läpsi kämmenellä poskille. Olin pesemässä hampaita, kun näin tapahtui. Siinä oli sitten tahnaa suussa ja maalia hiuksissa, kasvoissa ja yöpuvulla, lattialla, seinillä, joka paikassa...
Mitta täytyi, soitin jepet ja mies vietiin. Sillä reissulla on nyt vieläkin, kun tätä kirjoitan. Jäljet kotonamme on siivoamatta, enkä minä niitä siivoakaan.
En ikinä, ikinä olisi kuvitellut, että elämä voi kohdallani tulla tällaiseksi. Minun piti onnistua, minun piti tulla onnelliseksi :( Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta ja tässä olen vielä. Ehkä olenkin sitten se paha, tyhmä ja älytön, joiksi mies minua nimitteleekin aina silloin, kun kuningas alkoholi veressä villitsee.
Sitä luulee, että on kykenevä hoitamaan asioitaan, pitämään huolta, ettei tule siksi pahoinpidellyksi puolisoksi ja jos niin käy eikä muuta ratkaisua ole, lähtemään ja rakentamaan elämänsä uudelleen. Minä luulin, että minussa on puhtia siihen, mutta huomaan, että kun liian monesti on pirstaleista itsensä jotenkin kasaan rakentanut, niiden säröjen lomasta on valunut se puhti jonnekin pois.
Nyt katson ympärilleni ja tuntuu toivottoman raskaalta. Naurettava peruste, mutta esimerkiksi iso omakotitalo kaikkine yli pursuavine varastoineen ja muutto, kaiken purkaminen ja uudelleen rakentaminen yksin tuntuu ylipääsemättömän rankalta. Mieli tekis heittää kaikki silleen ja muuttaa toiseen ulottuvuuteen, jättää kaikki.
En kieri itsesäälissä nyt, syyllisyyttä kyllä tunnen ja mietin, ylireagoinko minäkin.
En tiedä sitäkään, onko tästä, mitä olen kirjoittanut apua kenellekään. Toivon kuitenkin, että edes yksi jossain tajuaa, mihin voi joutua, jos rohkeuskin menee... ja koviin käsiin aikaa myöten elämäntahto kuten rohkeuskin särkyy.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kokoa ittesi ja katoa, tavaraa on maailma väärällään.
yritin etsiä itselleni apua
poikaystävän, jotta jaksaisin yli tästä ja voisin lähteä
muuta apua ei ole
löysinkin ihanan miehen, juuri kun tunsin että olisin saanut tuulta siipieni alle
niin uusi poikaystävä lähti, sen ongelmat olivat sitten loppujen lopuksi yli mun ongelmien
lamaannuin niin että nyt en oikein jaksaisi mennä töihin, raahaudun kuitenkin joka päivä ja viimeisillä voimillani
samalla mietin miten voisin selvitä sekä omasta elämästä eteenpäin että tämän uuden "hylkäämisdraamasta"
eli opetus on se että yksin on jaksettava ja ongelmansa selvitettävä
jos haluaa tukea tai apua, voi olla pahemmassa jamassa kun "apu" ottaa hatkat
harmittaa sun puolestas,,olitteko molemmat ottaneet sitä alkoa, kun silmille lensi,,se kun on sellaista että kännisenä ei pitäisi alkaa setvimään ongelmiaan, ei se muutakuin pahentaa tilannett,,yrittäkää nyt yhdessä selvinpäin ratkaista asianne,,mutta jos ei onnistu, niin lähde nyt ja pian ennen kuin tapahtuu vielä pahempaa..
Tällaista elämääkö tahdot? Sinulla nei ole kuin tämä yksi elämä, ajattele miten sen käytät. Olet arvokkampi ja ansaitset parempaa kuin mitä tämä alistava ja loukkava mies pystyy sinulle ikinä antamaan. Olet jo antanut hänelle hyvyyttäsi monta mahdollisuutta, joskus on lopetettava ja uskottava että et voi muuttaa kuin itseäsi ja omaa elämääsi. Lennä...
jälkikäteen mutta lähde nyt vain kaikista välttämättömimpien kamojen kanssa lätkimään. Ei rakastava ihminen heitä toisen naamaan ja tukkaan maalia. Seuraavan kerran heittää vaikka porakoneen kalloosi.
Itse samanlaisessa tilanteessa pyörineenä,yritä nyt vain reipastua. Mitä iloa on isosta talosta tavaraa pursuavine vintteineen ja kellareineen, jos olet onneton, tyytymätön ja joudut elämään jatkuvassa pelossa, milloin seuraava väkivaltakohtaus purkautuu.
Ja opetukseksi: viinan kanssa ei kannata koskaan "keskustella", siinä voi tulla ruumiita.
mullakin on elämä ihan palasina...mun poikakaveri hakkas mut, vaikka on aina vannonu ettei lyö mua... mä pelkään sitä että ku se tulee kotiin nii se taas alottaa hakkaamisen,mä en anna sille ikinä anteeks tuota...en vaan tiedä pitäiskö lähteä vai jäädä..kertokaa mielipiteitänne... tässä on vaan yks pieni ongelma...mä asun kaukana täältä missä nyt oon, eli en voi mennä omaan kotiinkaan
Minäkin olen ollut nyt jo puoli vuotta täysraittiina. En kadu.