On niin paha olla.
Ajattelen tätä tyttöä koko ajan. Lähden kavereiden kanssa ryyppäämään vain jotta saisin unohdettua sanotaanko nyt vaikka Annan. Baarissa toivon törmääväni uuteen, joka veisi ajatukseni pois tästä mielenterveyttäni vaarantavasta ihmisestä. Siinä vaan käy aina niin, että juopuessani sulkeudun vain omiin ajatuksiini ja alan 'nollailemaan'. Humalassa kotiin yksin kävellessäni huomaan joskus puhuvani itsekseni, itkeväni tai jopa vaan pysähtyväni tuijottamaan kaunista maisemaa mielessäni vain hän. Missäköhän Anna on? Kenenköhän kanssa? Mitäköhän tein väärin?
Kotoa muutto tulee pian ajankohtaiseksi, samalla kun päivät lyhenevät entisestään. Eniten mua pelottaa mitä tehdä kun olen yksin omassa ahtaassa kämpässäni. Jäänkö jumittamaan illat yksikseni tietokoneen tai telkkarin ääreen surkuttelemaan omaa yksinäisyyttäni, vai miten mä ratkaisen tilanteen?
Ulkopuolisen silmin elämäni voisi kuulostaa hyvältä: varakkaat vanhemmat, vankka ystäväpiiri, opiskelupaikka arvostetussa koulussa, hyvä menestys kaikessa mihin on ryhtynyt. Kuitenkin kaikki tuntuu niin tyhjältä ja turhalta. Sitä vaan tuppaa katsomaan maailmaa kuin jotain täysin vierasta esinettä. Mitä mä teen täällä? Tuo bussikuskikin on onnellisempi kuin minä. Ja ennenkaikkea pelottaa se yksinäisyys: mitä jos tähän ei tuukkaan muutosta? Mitä jos asiat ei meekkään niinkuin on suunnitellut? Mitä jos se unelma vaimosta, kahdesta lapsesta, omakotitalosta meren rannalla ja kahdesta autosta ei toteudukaan? Kestääkö pää yksinäisyyttä vielä kuinka montaa vuotta? Kavereillakin alkaa niitä vakituisia tyttöystäviä jo olemaan, kohta niilläkään ei oo aikaa enää hengata. Sit sitä vasta onkin yksin.
Toisaalta oon huomannut sen, että unelmat toteutuu yleensä vain silloin kun niitä vähiten odottaa tai toivoo. Mitä jos se uus tyttö tupsahtais vaikka huomenna eteeni kun käyn kaupassa? Eääh, ei ne taivaalta voi tippua.
Miten yleensä ihminen voi unohtaa toisen ihmisen, jota näkee lähes päivittäin? Aina kun nään tän tytön niin tuntuu siltä et haavat repeävät uudestaan. Oon aina ollut henkisesti vahva ihminen. Oon aina pitänyt masentuneita ihmisiä heikkoina ja säälittävinä ihmisinä, joiden vaivat ovat vain mielikuvituksen tuotetta. Nyt kun sitä ite näkee ja kokee tätä, niin alkaa olla jo eri ääni kellossa.
Säälittävää ilmottelua kyl kieltämättä. Mitenköhän täs käy
Ajattelen tätä tyttöä koko ajan. Lähden kavereiden kanssa ryyppäämään vain jotta saisin unohdettua sanotaanko nyt vaikka Annan. Baarissa toivon törmääväni uuteen, joka veisi ajatukseni pois tästä mielenterveyttäni vaarantavasta ihmisestä. Siinä vaan käy aina niin, että juopuessani sulkeudun vain omiin ajatuksiini ja alan 'nollailemaan'. Humalassa kotiin yksin kävellessäni huomaan joskus puhuvani itsekseni, itkeväni tai jopa vaan pysähtyväni tuijottamaan kaunista maisemaa mielessäni vain hän. Missäköhän Anna on? Kenenköhän kanssa? Mitäköhän tein väärin?
Kotoa muutto tulee pian ajankohtaiseksi, samalla kun päivät lyhenevät entisestään. Eniten mua pelottaa mitä tehdä kun olen yksin omassa ahtaassa kämpässäni. Jäänkö jumittamaan illat yksikseni tietokoneen tai telkkarin ääreen surkuttelemaan omaa yksinäisyyttäni, vai miten mä ratkaisen tilanteen?
Ulkopuolisen silmin elämäni voisi kuulostaa hyvältä: varakkaat vanhemmat, vankka ystäväpiiri, opiskelupaikka arvostetussa koulussa, hyvä menestys kaikessa mihin on ryhtynyt. Kuitenkin kaikki tuntuu niin tyhjältä ja turhalta. Sitä vaan tuppaa katsomaan maailmaa kuin jotain täysin vierasta esinettä. Mitä mä teen täällä? Tuo bussikuskikin on onnellisempi kuin minä. Ja ennenkaikkea pelottaa se yksinäisyys: mitä jos tähän ei tuukkaan muutosta? Mitä jos asiat ei meekkään niinkuin on suunnitellut? Mitä jos se unelma vaimosta, kahdesta lapsesta, omakotitalosta meren rannalla ja kahdesta autosta ei toteudukaan? Kestääkö pää yksinäisyyttä vielä kuinka montaa vuotta? Kavereillakin alkaa niitä vakituisia tyttöystäviä jo olemaan, kohta niilläkään ei oo aikaa enää hengata. Sit sitä vasta onkin yksin.
Toisaalta oon huomannut sen, että unelmat toteutuu yleensä vain silloin kun niitä vähiten odottaa tai toivoo. Mitä jos se uus tyttö tupsahtais vaikka huomenna eteeni kun käyn kaupassa? Eääh, ei ne taivaalta voi tippua.
Miten yleensä ihminen voi unohtaa toisen ihmisen, jota näkee lähes päivittäin? Aina kun nään tän tytön niin tuntuu siltä et haavat repeävät uudestaan. Oon aina ollut henkisesti vahva ihminen. Oon aina pitänyt masentuneita ihmisiä heikkoina ja säälittävinä ihmisinä, joiden vaivat ovat vain mielikuvituksen tuotetta. Nyt kun sitä ite näkee ja kokee tätä, niin alkaa olla jo eri ääni kellossa.
Säälittävää ilmottelua kyl kieltämättä. Mitenköhän täs käy
Vastaukset 5
Vanhimmat
Juu tiedän miltä tuntuu.. itsellä juuri sama tilanne.. Oon kans ollu todella vahva ja just nuita masentuneita aatellu silleen ku säki.. MUTTA se että tulee omalle kohdalle sama niin sitten alkaa ymmärtää.. Jos saan kysyä niin miksi sulla ja sun tytöllä meni niinku meni? Voimia paljon..:)
Sanotaanko nyt vaikka näin, että meidän suhteen alku jäi junnaamaan liian pitkäks aikaa paikoilleen. Koulu/työt meni ristiin niin ettei ehtiny oikeen näkemään. Se sit kuihtu siinä.. Huomasin yhessä vaiheessa et mä oon se joka kokoajan soittaa/tekstaa/sopii tapaamisia, ja mikään maanvaiva en halua olla.
Hajottavinta täs on se, kun tietää et tää surkuttelu ei edistä tilannetta yhtään, päinvastoin. Pitäis vaan ottaa härkää sarvista kiinni ja tutustua rohkeesti uusiin ihmisiin mut ei oikeen kykene.. Untakaan ei meinaa saada niinku ennen
Uskomatonta miten tutulta sun kirjoitus kuulostaa...erosin noin kuukausi sitten poikaystävästäni ja en ole edelleenkään päässyt tästä pahasta olosta eroon. olen ollut joka viikonloppu baarissa ja juuri toivonut samalla tavalla kuin sinäkin, että sieltä löytyisi joku uusi,että olisi helpompi unohtaa hänet, mutta ei...eikä sitä oikein halua etsimällä etsiäkkään. toivoo vain että se löytyisi itsestään, typerää...eilen kuuntelin kuinka ystäväni on löytänyt aivan täydellisen miehen ja kuinka loistavasti heillä menee, masennuin niin paljon, että lähdin pois baarista ja kotiin nukkumaan. viimeksi taas tänään vuodatin pari kyyneltä kun ajoin autolla ja katselin jouluvaloja. ei jaksa edes innostua joulusta (tai yhtään mistään muustakaan) kun mikään ei tunnu miltään kun on yksin. meidän piti viettää tämä joulu yhdessä...
välillä tuntuu paremmalta kun pitää itsensä tosi kiireisenä. jään nykyään mielelläni ylitöihin, kunhan ei vain tarvitse tulla yksin kotiin pyörittelemään näitä asioita mielessä. yritän harrastaa joka ilta jotain, niin että olen niin väsynyt illalla kun pääsen kotiin, että nukahdan heti. viikonloput on pahoja kun kaikilla muilla on joku, mutta ei minulla. silloin sitten vaan päätyy juomaan siideriä ja baariin, mutta olo on vieläkin surkeampi yöllä kun yksin kävelee kotiin ja siellä ei ole ketään...
moni voisi todella luulla että minulla menee hyvin. olen myös varakkaasta perheestä, ostin kesällä oman kerrostalo kaksion, hyvä ja kiva työ, paljon kavereita, harrastuksia ja itävallan matka tiedossa. jaksan hymyillä ja esittää, että sinkkuna on kivaa. saa tulla ja mennä juuri niin kuin haluaa. mutta oikeasti olen jo mielestäni sinkku kauteni elänyt ja sen "hauskuuden" kokenut. enkä mitään muuta enempää haluaisi kuin oman kullan ja normaalin parisuhteen.
en valitettavasti osaa antaa sinulle mitään hyvää neuvoa tämän pahan olon parantamiseen. olen nimittäin itse huomannut, että vaikka väitetään, että se tulee päivä päivältä helpommaksi ja aika parantaa haavat, niin ei se kyllä ihan näin mene...
Se on jännä miten sitä tosiaan kehittää kaikenlaista ohjelmaa, jotta ei tarttis olla yksin. Tos äskenkin katoin millanen päivä mulla on huomenna: 8-12 ois luento ja thank god duunia iltapäivän. Yksinäisiä hetkiä koittaa välttää viimeiseen asti, nimittäin sillon alkaa väkisinkin ajattelemaan ikäviä asioita. Ylityöt on tosiaan mullekin tuttuja, sillä duunissa nyt sentään on jotain seuraa ja tekemistä joka pitää ajatukset nyt ainakin osittain muualla. Liikuntaa harrastan mahdollisimman usein, jotta saisin tosiaan unta illalla. Hajottavinta nimittäin on se ettei saa unta vaan ajattelee omaa yksinäisyyttä ja sitä kauan se kestää.
"No mites sulla ja sillä Annalla menee?" Joku idiootti aina kysyy. Siihen tokaisen vaan et nojoo parempi näin, ei siitä tullut mitään. Todellisuudessa pulssi vaan kiihtyy ja haluan vaihtaa puheenaihetta mahdollisimman nopeasti. Se fakta et meidän suhteen katkeaminen johtui tosiaan vain minusta ja jahkailustani nimittäin v*tuttaa armottomasti.
Toivottavasti kevät tuo jotain piristävää. Ei se aurinko voi pilvessä olla ikuisuuttakaan. Kuhan sais nyt nää konseptit järjestettyä jotenkin ettei tässä ihan järki mee. Voimia sulle
salli vaan itelles tuo masennus ja suru, niin kyllä se siitä ajan kanssa paranee... ei masentuneet ole mitään heikkoja. itke vaan niin paljon kun sitä itkua tulee. ja kunhan pääset tuosta jaloilles, niin olet vaan entistä viisaampi. usko pois.