Vastoin yleistä luuloa en keri asioita vyyhdelle jokapäivä, enhän ole tälläkään palstalla jaksanut päivittäin vierailla, käyn kun ehdin ja jaksan. Alkujaan jo sovin itseni kanssa käyväni tämän kuun tätä tutkimusmatkaa.
Eli taas kerran muistutan että kyse on vain marraskuusta joka lähenee loppuaan ja lopun tullen annan täydellisen raportin mitä opin, vai opinko mitään.
Mitä unohtamiseen ja elämiseen arjessa tulee, sanoisin että neuvo on huono.
Toki asioita voi tietyn määrän ohittaa unohtamalla, ainoaksi ohjenuoraksi tuota ei kannattaisi missään olosuhteissa ottaa.
Unohtamalla voi elää eteenpäin, ongelmat siellä pinnan alla eivät tuppaa tuolla katoamaan. Lisää katkeruutta keräävät ja esiin purskahtaessaan ovat vain häjympiä ja rumempia.
Mutta siis pienissä asioissa joista ei kannata nostaa suurta haloota unohtaminen on ihan paikallaan. Jopa niin että todella unohdetaan, ei haudata asiaa odottamaan riitaa, ei pistetä korvan taa esiin vedettäväksi toisessa yhteydessä vaan todella täysin ja kokonaan unohdetaan ja ylieletään.
Vaikken marttyyrin viitasta pidä, tässä kohtaa huomautan että perheessämme minä usein olen tuo joka unohtaa, yhteisen hyvän nimissä.
Asiassa on eräs pieni on mutta...
Tilanteessa jossa mieheni tahattomasti loukkaa minua, ymmärtämättä mitä teki väärin, unohtaminen kääntyy kaksipiippuiseksi aseeksi ja toinen piippu osoittaa itseäni. unohtamalla ja anteeksi antamalla näes annan miehelleni tavallaan luvan toistaa virheensä, koskei hän oppinut ja ymmärtänyt erhettään.
Pitääkö aina antaa anteeksi, ylielää ja unohtaa? Hyvä kysymys, luulen että on asioita jotka voi noin elää ohi.
Mutta näitä juttuja joissa jo anteeksi antaessani tiedän seuraavan humauksen olevan nurkan takana, eikö anteeksi antaminen ole itsensä alentamista arvottomaksi. Antaa luvan loukata itseään toistamiseen, vain koska ymmärtää ettei puoliso ole valmis oppimaan..
Kiperiä kysymyksiä, joihin ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, on vain kokeiluja, väistöjä ja yrityksiä sekä suojata itseään että ohjata toista.
Jossain kauan sitten taisin mainita ettei tarkoitus ole opettaa hevosta kantamaan tarjotinta, vaan opettaa jottei hevonen potki ohikulkeissaan ihan vain huvin vuoksi allekirjoittanutta päähän.
Onko pahempaa verrata miestä koiraan, lapseen vai hevoseen?
Eli taas kerran muistutan että kyse on vain marraskuusta joka lähenee loppuaan ja lopun tullen annan täydellisen raportin mitä opin, vai opinko mitään.
Mitä unohtamiseen ja elämiseen arjessa tulee, sanoisin että neuvo on huono.
Toki asioita voi tietyn määrän ohittaa unohtamalla, ainoaksi ohjenuoraksi tuota ei kannattaisi missään olosuhteissa ottaa.
Unohtamalla voi elää eteenpäin, ongelmat siellä pinnan alla eivät tuppaa tuolla katoamaan. Lisää katkeruutta keräävät ja esiin purskahtaessaan ovat vain häjympiä ja rumempia.
Mutta siis pienissä asioissa joista ei kannata nostaa suurta haloota unohtaminen on ihan paikallaan. Jopa niin että todella unohdetaan, ei haudata asiaa odottamaan riitaa, ei pistetä korvan taa esiin vedettäväksi toisessa yhteydessä vaan todella täysin ja kokonaan unohdetaan ja ylieletään.
Vaikken marttyyrin viitasta pidä, tässä kohtaa huomautan että perheessämme minä usein olen tuo joka unohtaa, yhteisen hyvän nimissä.
Asiassa on eräs pieni on mutta...
Tilanteessa jossa mieheni tahattomasti loukkaa minua, ymmärtämättä mitä teki väärin, unohtaminen kääntyy kaksipiippuiseksi aseeksi ja toinen piippu osoittaa itseäni. unohtamalla ja anteeksi antamalla näes annan miehelleni tavallaan luvan toistaa virheensä, koskei hän oppinut ja ymmärtänyt erhettään.
Pitääkö aina antaa anteeksi, ylielää ja unohtaa? Hyvä kysymys, luulen että on asioita jotka voi noin elää ohi.
Mutta näitä juttuja joissa jo anteeksi antaessani tiedän seuraavan humauksen olevan nurkan takana, eikö anteeksi antaminen ole itsensä alentamista arvottomaksi. Antaa luvan loukata itseään toistamiseen, vain koska ymmärtää ettei puoliso ole valmis oppimaan..
Kiperiä kysymyksiä, joihin ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, on vain kokeiluja, väistöjä ja yrityksiä sekä suojata itseään että ohjata toista.
Jossain kauan sitten taisin mainita ettei tarkoitus ole opettaa hevosta kantamaan tarjotinta, vaan opettaa jottei hevonen potki ohikulkeissaan ihan vain huvin vuoksi allekirjoittanutta päähän.
Onko pahempaa verrata miestä koiraan, lapseen vai hevoseen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
aasi, joka kohta nuukahtaa kotoisen heinäpaalin ja aidan takaa vilkkuvan ruohon väliin. anteeksiantoakin pohdit laskukone savuten. joku kysyi jo aiemmin tiedätkö mitä on agape-rakkaus.
ohitit kysymyksen sujuvasti kuten omahyväinen narsisti tekee itselleen kiusallisille asioille. olet kyllä pohtivinasi osuuttasi perheesi ongelmista, mutta päädyt aina valittamaan miten miehesi sinua loukkaa.tahattomastikin tehtynä se saa tuomiosi. ylemmyydentuntosi ja sitä kautta halveksuntasi lastesi isää kohtaan on varmuudella yksi perustava ongelma perheessänne. se on näinä päivinä tullut selväksi. miestäsi koskevista syytöksistä meillä on vain sinun tarinasi.
se on totta kun os suurennuslasi ja laskukone kädessä näkee fyysisesti paremmin. Se linee elämän tapa ja aihuettaja on pelko, katkeruus, tai jääräpäinen itsekkyys, omahyväisyys.
Kalustolla näkee viat ja syyt, sekä laskee arvon ja vaikutuksen rahana.
Mutta elämä onkin muita varten jossa tekemiset ja tapahtuamat ovat innoituksia, erehdyksiä, yrityksiä, unelmia, ennusteita, tekemistä, onnistumisia, jakamisia, ihastumisia, vihastumisia, leppymisiä, tuntemusia, aisteja , vaistoja, pidättymisiä, rajoiteita, kuniotuksia, osoittamisia, suremisia, nauttimisia, tervehdyksiä, hyväksymisiä, menetyksiä, muistelemisia,haaveluja ja paljon muuta.
Asenteet ovat suhtautumistapoja joihin rakentuu se oma arki tulevaisuus käytännöstä. Kun ns: jakaminen tulee tehdä läheisten kanssa ei tahoja ole kovin monta.
Kun on kohdannut kymmeniä "tahoja" joihin on pakosta joutunut onkin tilanne toinen ja ns: asenne on kovinkin koetuksella ja luottamus myös.