Hei kaikille. Lähinnä omia ajatuksiani tulin tänne selvittämään, mutta olisi mahtavaa saada myös teiltä kommentteja tähän tilanteeseen.
Tapasin kesällä ihanan miehen. Hän rakastui minuun ihan päätä pahkaa, itse taas olin aluksi tosi varovainen (olin monta vuotta sinkkuna ja koin monennäköisiä ihastumisia ja tapailusuhteita jotka eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään pysyvään). No, asiat etenivät ihan mukavasti, kunnes parin kuukauden päästä minulle tuli ihan mieletön epävarmuus siitä onko tämä kuitenkaan se oikea (hän olisi ollut jo valmis muuttamaan yhteen, ehkä se laukaisi tuon "paniikin"). Mietin ja pohdin asiaa kaiket yöt ja tulin vain entistä ahdistuneemmaksi. Kerroin että tarvitsen omaa aikaa, että seurustelu ei tunnukaan hyvältä, sanoin että en haluaisi erotakaan mutta että en pysty antamaan sitä mitä pitäisi tähän suhteeseen.
Olimme noin kuukauden sitten erossa ihan omillamme. Sitten juteltiin uudestaan ja palattiin tulisesti rakastuneina yhteen. Kaikki tuntui juuri oikeanlaiselta, epävarmuus oli tiessään. Edelleenkin tunnen olevani hyvin kiintynyt ja rakastunut tähän mieheen, ja hänen tunteistaan minua kohtaan ei ole epäilystäkään, ainakaan tällä hetkellä. Mutta. Jotenkin tuntuu että arki on astunut kuvioon todella vahvasti, ja todella harmaana. Emme tee mitään oikeasti hauskaa yhdessä (lähinnä miehen kammottavan työtilanteen vuoksi), emme juttele kunnolla mistään (lähinnä koska emme ehdi olla paljoa kaksin, ja silloin kun olemme, olemme hirmu väsyneitä). Eli pääasiassa syömme, nukumme ja istumme autossa yhdessä. Ja minusta on alkanut tuntua että ei tällainen riitä. Että pitäisi olla jotenkin hauskempaa. Mielestäni meillä olisi vielä niin hirveästi tutustuttavaa toisissamme, ja sille tutustumiselle ei tunnu löytyvän tilaa eikä paikkaa, eikä ehkä miehen puolelta haluakaan. Olemme tunteneet vasta puoli vuotta, eikö tässä vaiheessa vielä pitäisi olla tosi honeymoon-fiilikset? Hän pitää minua itsestäänselvästi tulevana vaimonaan, vie aina mukanaan perheensä ja kavereidensa luo. Vaikka emme edes hirveän hyvin vielä tunne. Se tuntuu tietenkin ihanalta, mutta jotenkin pelkään että jossain vaiheessa "lumous" haihtuu kun hän ei ole muistanut/ehtinyt kunnolla katsoa millainen oikeasti olen. Haluaako hän vain elää haaveiden pilvilinnoissa tässä suhteessa, suunnitella tulevaisuutta ja vähät välittää siitä mitä tällä hetkellä on? Itselleni taas tärkeintä olisi nauttia juuri tästä päivästä, eikä ajatella sitä mitä on vuoden tai viiden vuoden päästä. Lisäksi en halua suunnitella mitään "naimakauppoja" kenenkään kanssa jota en tunne todella tuntevani... Kaipaan enemmän niitä "suuria tunteita" joita meillä alussa oli. Mies on kaikin puolin juuri sitä mitä haluankin, ja kohtelee minua kuin kuningatarta, eli ei todellakaan ole mitään valittamista. Olen todella onnellinen ja kiitollinen että tutustuin häneen.
Onko tässä vain kyse siitä että tytöt haluavat pohdiskella ja keskustella ja tutustua niin syvällisesti, ja miehet taas katsovat että tuossahan on päällisin puolin hyvä nainen, otanpa sen, ja siirtyvät sitten muihin asioihin? Epäröinkö ihan turhaan? Onko minun tyydyttävä tähän arkeen ja odoteltava että niitä virikkeitä ja hauskuutta tulee sitten ehkä taas myöhemmin kun töissä molemmilla helpottaa? Vai onkohan kyse siitä että tämä ei olekaan "oikeaa" rakkautta vaan jonkinlainen "järkiliitto"...Jotenkin ajattelen että jos oikeasti haluaa jonkun kanssa olla, niin kyllä siihen sitten pystyy järjestämään aikaa. Tuntuu että jatkuvasti olen hieman harmissani että meillä ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa, että emme tee mitään yhdessä. Ehkä olen liian hätäinen, ehkä pitäisi vain antaa ajan kulua eikä vielä miettiä tämmöistä. Olen pitkästä aikaa näin vakavassa suhteessa, enkä oikein tiedä miltä pitäisi tuntua... Olemme kuitenkin jo kohta kolmekymppisiä ja olisin jo todellakin valmis sitoutumaan, jos vain tietäisin että onko tässä suhteessa tarpeeksi tunnetta kestämään elämän myrskyt ja tyynet. Sitä taas ei voi mielestäni tietää jos ei tee ja koe paljon erilaisia asioita yhdessä, näe toista erilaisissa tilanteissa ja eri tunnelmissa. Tässä yltiöharmaassa arjessa ei oikein toisesta näe kuin yhden puolen. Mitä voin tehdä että saisin mieheen ja meidän suhteeseen vähän eloa?
Tapasin kesällä ihanan miehen. Hän rakastui minuun ihan päätä pahkaa, itse taas olin aluksi tosi varovainen (olin monta vuotta sinkkuna ja koin monennäköisiä ihastumisia ja tapailusuhteita jotka eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään pysyvään). No, asiat etenivät ihan mukavasti, kunnes parin kuukauden päästä minulle tuli ihan mieletön epävarmuus siitä onko tämä kuitenkaan se oikea (hän olisi ollut jo valmis muuttamaan yhteen, ehkä se laukaisi tuon "paniikin"). Mietin ja pohdin asiaa kaiket yöt ja tulin vain entistä ahdistuneemmaksi. Kerroin että tarvitsen omaa aikaa, että seurustelu ei tunnukaan hyvältä, sanoin että en haluaisi erotakaan mutta että en pysty antamaan sitä mitä pitäisi tähän suhteeseen.
Olimme noin kuukauden sitten erossa ihan omillamme. Sitten juteltiin uudestaan ja palattiin tulisesti rakastuneina yhteen. Kaikki tuntui juuri oikeanlaiselta, epävarmuus oli tiessään. Edelleenkin tunnen olevani hyvin kiintynyt ja rakastunut tähän mieheen, ja hänen tunteistaan minua kohtaan ei ole epäilystäkään, ainakaan tällä hetkellä. Mutta. Jotenkin tuntuu että arki on astunut kuvioon todella vahvasti, ja todella harmaana. Emme tee mitään oikeasti hauskaa yhdessä (lähinnä miehen kammottavan työtilanteen vuoksi), emme juttele kunnolla mistään (lähinnä koska emme ehdi olla paljoa kaksin, ja silloin kun olemme, olemme hirmu väsyneitä). Eli pääasiassa syömme, nukumme ja istumme autossa yhdessä. Ja minusta on alkanut tuntua että ei tällainen riitä. Että pitäisi olla jotenkin hauskempaa. Mielestäni meillä olisi vielä niin hirveästi tutustuttavaa toisissamme, ja sille tutustumiselle ei tunnu löytyvän tilaa eikä paikkaa, eikä ehkä miehen puolelta haluakaan. Olemme tunteneet vasta puoli vuotta, eikö tässä vaiheessa vielä pitäisi olla tosi honeymoon-fiilikset? Hän pitää minua itsestäänselvästi tulevana vaimonaan, vie aina mukanaan perheensä ja kavereidensa luo. Vaikka emme edes hirveän hyvin vielä tunne. Se tuntuu tietenkin ihanalta, mutta jotenkin pelkään että jossain vaiheessa "lumous" haihtuu kun hän ei ole muistanut/ehtinyt kunnolla katsoa millainen oikeasti olen. Haluaako hän vain elää haaveiden pilvilinnoissa tässä suhteessa, suunnitella tulevaisuutta ja vähät välittää siitä mitä tällä hetkellä on? Itselleni taas tärkeintä olisi nauttia juuri tästä päivästä, eikä ajatella sitä mitä on vuoden tai viiden vuoden päästä. Lisäksi en halua suunnitella mitään "naimakauppoja" kenenkään kanssa jota en tunne todella tuntevani... Kaipaan enemmän niitä "suuria tunteita" joita meillä alussa oli. Mies on kaikin puolin juuri sitä mitä haluankin, ja kohtelee minua kuin kuningatarta, eli ei todellakaan ole mitään valittamista. Olen todella onnellinen ja kiitollinen että tutustuin häneen.
Onko tässä vain kyse siitä että tytöt haluavat pohdiskella ja keskustella ja tutustua niin syvällisesti, ja miehet taas katsovat että tuossahan on päällisin puolin hyvä nainen, otanpa sen, ja siirtyvät sitten muihin asioihin? Epäröinkö ihan turhaan? Onko minun tyydyttävä tähän arkeen ja odoteltava että niitä virikkeitä ja hauskuutta tulee sitten ehkä taas myöhemmin kun töissä molemmilla helpottaa? Vai onkohan kyse siitä että tämä ei olekaan "oikeaa" rakkautta vaan jonkinlainen "järkiliitto"...Jotenkin ajattelen että jos oikeasti haluaa jonkun kanssa olla, niin kyllä siihen sitten pystyy järjestämään aikaa. Tuntuu että jatkuvasti olen hieman harmissani että meillä ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa, että emme tee mitään yhdessä. Ehkä olen liian hätäinen, ehkä pitäisi vain antaa ajan kulua eikä vielä miettiä tämmöistä. Olen pitkästä aikaa näin vakavassa suhteessa, enkä oikein tiedä miltä pitäisi tuntua... Olemme kuitenkin jo kohta kolmekymppisiä ja olisin jo todellakin valmis sitoutumaan, jos vain tietäisin että onko tässä suhteessa tarpeeksi tunnetta kestämään elämän myrskyt ja tyynet. Sitä taas ei voi mielestäni tietää jos ei tee ja koe paljon erilaisia asioita yhdessä, näe toista erilaisissa tilanteissa ja eri tunnelmissa. Tässä yltiöharmaassa arjessa ei oikein toisesta näe kuin yhden puolen. Mitä voin tehdä että saisin mieheen ja meidän suhteeseen vähän eloa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
saanko kysyä olitko muitten miesten kanssa tänä aikana kun olitte kuukauden erossa?
minulla sama tarina kun sulla nyt, nainen epäröi mutta ehkä haluaakin olla. mikä sai palaamaan tulisesti yhteen?
En ollut muiden kanssa siinä mielessä että olisin ollut tosissani kiinnostunut, tai edes pussannut. Kävin kyllä treffeillä yhden pojan kanssa jonka baarissa tapasin. Mutta hänellekni heti kättelyssä selitin tilanteeni ja sanoin että ei kannata kuvitella että tästä voisi ainakaan heti tulla mitään. Halusi silti treffeille, joten menin.
Meillä oli siinä mielessä eri tilanne, että erossa ollessamme emme olleet missään yhteydessä, eikä kumpikaan toiselle sanonut että ehkä haluaisikin vielä olla. Eli ikäänkuin ihan puhtaalta pöydältä keskusteltiin sitten kun uudestaan tavattiin. Itse asiassa itse olin tuolloin varma ettei mies enää minua haluaisi. Halusin silti jutella ja selvittää kaiken, sillä asiat tuntuivat niin paljon selvemmiltä sen eron jälkeen. Mutta ihme ja kumma tunteet oli edelleen tallella, puolin ja toisin.
..koska mulla on ihan vastaavanlainen tilanne. Ainoa poikkeus että me ei erottu tai pidetty taukoa välissä. Kaikki on periaatteessa hyvin mutta minnä taas epäröin. Ehkä en osaa uskoa kestävään rakkauteen ilman roihuja, vaikka syytä olisi.
mitkä asiat saa sulla tunteet nousemaan? Onko se kauniit sanat, syvälliset keskustelut, halit ja pusut, palvelukset? Ehkä teidän suhteesta puuttuu jokin sellainen, mitä sä erityisesti tarvitset tunteittesi ruokintaan? Jos löydät sen, mikä "puuttuu", sen voi kenties korjata. Yks juttu on sit se, ett tunteet voi myös uudestaan kasvaa ku selviää ekasta kriisistä (tai tokasta). Keskustelkaa ja yrittäkää varata laatuaikaa toisillenne ilman sukulaisvierailuja. Toisaalta voit tietty miettiä, ootko ennenkin epäröinnyt ja mikä sen epäröinnin laukaisee. Että onko se joku tietty asia ja liittyykö se just tähän henkilöön vai kenties omiin pelkoihin tai käyttäytymismalleihin tai lapsuudesta nouseviin rooleihin.
Näiden lisäks kirjotuksestasi heräsi ajatus siitä, että ehkä sinkkuvuodet ovat saaneet seurusteluun ladattua tiettyjä mielikuvia ja todellisuus on vaan erilaista ja siksi epäilet. Mutta käytännössä itsehän voit tehdä suhteellenne jotakin rutiineista poikkeavaa ja ottaa riskejä.
Kiitos, sulla on monia hyviä pointteja tässä.
Osittain kyllä tiedän että millä minun tunteeni saa räiskymään ja mitä kaipaan lisää. Mutta en tiedä miten esittäisin asian miehelleni, pelkään että hän kokee sen arvosteluna tai valituksena ettei hän kelpaa sellaisena kuin on. Kun kuitenkin pääosin hän kohtelee minua juuri niinkuin pitääkin, ongelma on vain se ettemme saa sellaista kunnollista avointa keskusteluyhteyttä aikaiseksi. KOskaan ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa että tuntisin itseni tosi läheiseksi hänen kanssaan.
Ja olet oikeassa, itsekin oon miettinyt että se pitkä sinkkuiluaika on jotenkin vieraannuttanut mut siitä millaista seurustelu on. Pitäisi varmaan mennä jollekin kurssille. ;)
jokseenkin nopiasti läpi mutta mutta.. sanoisin että totta joskushan se arki astuu kuvioihin. itselläni oli kaukosuhde melkein vuoden. ja kerran kk:ssa nähtiin. sitten muutimme yhteen ja nyt on melki puoli vuotta asuttukin.
no en voi sanoaettä täälläkään mitkään kuherruskuukausi fiilikset on. MUTTA!! (puhuminen, toisen tunteisiin luottaminen ja toiseen ylipäänsäkkin). ne ovat niitä kantavia voimia arjen keskellä:)
ja mitä tuohon sinkku juttuun tulee itsekkin olin sinkku ja tosi kehno miesrintamalla;D ennen kun nykyiseni kohtasin. mutta totta itsellekkin tulee noita epävarmuus kohtauksia toisinaan. (vasta pääsemässä eroon niistä). mutta on se "sinkkuilu" suuri osa sitä joka tuottaa epävarmuutta. (minulla ainankin).
mutta puhukaa puhukaa ja osoittakaa hellyyttä toisillenne:) se käy jopa väsyneenä. taikka voi myös huomioida toista pienillä teoilla. kuten valmiilla ruuvalla tms. tai jollain yllärillä.
..jos puoli vuotta vasta yhdessä ja kuukausi siitäkin erossa ja harmaalta näyttää jo...
Mistä sitä yhteistä aikaa sitten yht´äkkiä löytyis jos yhteen menisitte? Luulis sitä sit nytkin olevan.
Mä en kyllä alkais ainakaan mitää yhteen muuttoa edes ajatella, ethän sä tosiaan tunne koko miestä ja oot jo kyllästynytkin..
Meillä 'olosuhteiden pakosta' muutettiin yhteen jo kahden kuukauden seurustelun jälkeen..Nyt ollaan asuttu yhdessä jo melko kauan..ja arki on kyllä astunut kuvioihin kaikessa harmaudessaan,mutta niin sen kuuluukin.
Mun mielestä on ihan naurettavaa,että kolmekymppiset ihmiset,joiden luulisi jo tietävän mitä elämä on, valittavat täällä kuinka 'ei ole enää niin kivaa kun alussa'...Haloo! Ei tietenkään ole,ei sen kuulukkaan olla!
Pari,kolme ensimmäistä kuukautta menee siinä ihastumisen huumassa,eikä toisesta löydä vikoja millään,on ihanaa ja pusutellaan ja linnut laulaa. Itse luin just yhtenä iltana vanhoja viestejä puhelimessa,niin on söpöilyä ja rakkauden vannomista ja 'mä en voi elää ilman sua'-tekstejä...Hoh hoijaa.. Mutta ei sillä ole mitään tekemistä oikean parisuhteen ja tosielämän kanssa. Pakko on joskus pudota takaisin maanpinnalle,ja elää sitä arkea yhdessä. Mäkin olen tajunnut,että kyllä mä pystyisin elämään ja pärjäisin ilman tätä suhdetta.Mutta mä myös rakastan mun kultaa niin suuresti,että vaikka välillä on vaikeaa niin yhdessä mä haluan niistä koitoksista selvitä.Vaikka on vaikeaa.Yhdessä.
MinäMinäMinä..Mulla ei oo kivaa, Mä haluan sitä ja tätä...Sen pitäisi olla ME.
Työ ja stressi kiristää hermoja ja koettelee parisuhdetta,olemme mekin sen jo kokeneet. Mutta työn ja arjen vastapainoksi on keksittävä piristystä,irtiottoa tylsään harmauteen. Jos parisuhteen meinaa saada onnistumaan,on siitä kalenterista vaan revittävä aikaa toiselle ja yhteiselle hyvälle.
Meillä tuota yhteistä aikaa on illat ja viikonloput. Saatetaan olla kotona koko päivä, tai käydään syömässä,elokuvissa,shoppaillaan,jutellaan,ollaan lähdössä Thaimaaseen...
Arki tulee pakostakin kuvioihin,ja siihen pitää vaan suhtautua oikein.
Me olemme myös seurustelleet poikaystäväni kanssa noin puoli vuotta, mutta ei minusta tunnu että arki olisi tullut kuvioihin. Mekään emme kyllä ehdi näkemään kauhean usein, sillä itse opiskelen toisella paikkakunnalla vielä tämän vuoden ja olemme vain viikonloput ja lomat samalla paikkakunnalla. Ja silloinkin molemmilla on enemmän tai vähemmän töitä. Yhteinen koko päivä yhdessä olemme viettäneet joskus elokuun alussa.. Ja niitä ei todellakaan ole ollut varmaan viittä enempää koko aikana.. Mutta ehkä juuri siitä johtuen tuntuu ettei arki olekkaan vielä tullut kun emme näe toisiamme niin usein, vaikka sitten vietämmekin kaikki vapaa-aikamme yhdessä. Emmekä tosiaankaan tee yleensä mitään, sillä ei oikein ehdi ja silloin on kiva olla kahdestaan kun on vain muutama tunti aikaa.
Oletko varma että haluat sitten olla juuri tämän ihmisen kanssa? Entisen poikaystäväni kanssa mietin kanssa jo heti että haluanko hänen kanssaan olla, mutta sitten tavallaan jäin siihen kun ajattelin että on tosi mukava.. Ei kyllä olisi pitänyt, eihän siitä mitään tullut kun ei minua aidosti kiinnostanut. Kannattaa kyllä miettiä voisitko olla jonkun toisen kanssa. Itse en ainakaan nykyistäni haluaisi keneenkään toiseen vaihtaa!! Mutta jos jo alusta asti joutuu miettimään mitä haluaa, niin ei se ainakaan hyvin ala.