agape-rakkaus, hmm ohitin tuon suoraan siksi että olen todella tyhmä, enkä edes tiedä mitä sana tarkoittaa, luultavasti joku sen tuotapikaa minulle selkiyttää.
Ja joku kysyi foorumin valinnastani, selitän vielä kerran että toivoin vastauksia, tällä foorumilla olenkin niitä kiitettävästi saanut, epäilen etten tuolla avioliittopuolella vastaaviin vastausmääriin olisi yltänyt.
Koska tämä on vain kuukauden jakso muistutan etten elä laskukone, en edes muistikirja kainalossa laskien mieheni erheitä ja virheitä.
Itsekkyydestä sanoisin että pyhimyskastiin minua valintojeni vuoksi useammin tungetaan kuin itsekkäisiin. Tuosta on paha ulkopuolisten tulla sanomaan, joten pidän päätäntävallan itselläni enkä syyllisty sanoista että olisin itsekäs.
Terveesti itsekäs soisin kaikkien omalta osaltaan olevan, itselläni ikuinen syyllisyys kyllä pitää huolen etten sorru ajattelemaan itseäni turhan usein.
Avioeropalstalle ruikutukseni kuuluu myös siitä syystä että kyseisellä palstalla saa päivittäin lukea hämmästyneitä kommentteja siitä kuinka puoliso noin vain lähti.
Meillä ei tässä perheessä ole ulkopuolisia suhteita, mutta kun luen saamiani vastauksia aika usein sieltä kuuluu kommentti ettei elämäni korjaannu, tule täydemmäksi ellen eroa ja etsi uutta miestä vierelleni.
Toki tuo ajatus on mielessäni synkimpiin syövereihin sukeltaessa, näillä kitjoituksilla saatoin ehkä valaista tilannetta niille hämmästyneille miehille jotka eivät näe niin mitään syytä itsessään eroon.
Eihän minunkaan mieheni synnintekijä ole, ei edes paha, muttei se tee elämästäni sitä mitä toivoisin sen parisuhteessa näinä ruuhkavuosina olevan.
Eli voin aivan hyvin, tuloslistan läpikäytyäni päätyä ratkaisuun että ero on järkevä, laskelmoivana ihmisenä kuukausi asiaa märehtien ei ole suuren suuri panostus. Useimmat tämän palstan kävijöistä tuntuvat tehneen saman ratkaisun huomattavasti vähemmällä pohdinnalla.
Se että riivin mieheni mutkia johtuu siitä ettei tässä vieressä istu miestäni joka tahtoisi kertoa mitä minä teen väärin. Lähinnä sitä kai lähdin takaa ajamaan, miten omalta osaltani voisin parantaa omaa oloani noina synkkinä hetkinä kun puren hammasta ja päätän jatkaa tämän tai tuon murheen yli.
Unohtamista olen harrastanut reilun viisitoista vuotta tässä suhteessa, ja voin sanoa että ajallaan halu unohtaa alkaa kadota. Tulee halu voida paremmin, saada sitä läheisyyttä ja huomiota siltä jolta se kuuluisi saada.
Siitä onko kaikki tässä esittämäni syyt riittävän päteviä, jotta eroni olisi oikeutettu en käy tarkemmin pohtimaan, ratkaisu tapahtuu ajallaan, teen sen täysin itsenäisesti, mutta luulen että tämä kuukausi kun pysähdyin pohtimaan todellisuutta ikuisen ymmärtämisen ja unohtamisen sijaan antaa eväitä ratkaisua tehdessä.
Kuten kriiseissä on tapana käydä. Kun eteenpäin ei pääse on raivattava uusi tie.
Virallisen loppuraporttini julkaisen joulukuun alkupuolella, luen kaikki saamani vastaukset, omat tekstini ja pohdin mitä elämä on muuta kuin tarkkailua.
Mainiota marraskuun loppua, hauskaa pikkujouluaikaa ja tsemppiä niille joiden elämä heittää häränpyllyä. Ratkaisuja ei pitäisi tehdä hätiköiden vaan harkiten :)
Ja joku kysyi foorumin valinnastani, selitän vielä kerran että toivoin vastauksia, tällä foorumilla olenkin niitä kiitettävästi saanut, epäilen etten tuolla avioliittopuolella vastaaviin vastausmääriin olisi yltänyt.
Koska tämä on vain kuukauden jakso muistutan etten elä laskukone, en edes muistikirja kainalossa laskien mieheni erheitä ja virheitä.
Itsekkyydestä sanoisin että pyhimyskastiin minua valintojeni vuoksi useammin tungetaan kuin itsekkäisiin. Tuosta on paha ulkopuolisten tulla sanomaan, joten pidän päätäntävallan itselläni enkä syyllisty sanoista että olisin itsekäs.
Terveesti itsekäs soisin kaikkien omalta osaltaan olevan, itselläni ikuinen syyllisyys kyllä pitää huolen etten sorru ajattelemaan itseäni turhan usein.
Avioeropalstalle ruikutukseni kuuluu myös siitä syystä että kyseisellä palstalla saa päivittäin lukea hämmästyneitä kommentteja siitä kuinka puoliso noin vain lähti.
Meillä ei tässä perheessä ole ulkopuolisia suhteita, mutta kun luen saamiani vastauksia aika usein sieltä kuuluu kommentti ettei elämäni korjaannu, tule täydemmäksi ellen eroa ja etsi uutta miestä vierelleni.
Toki tuo ajatus on mielessäni synkimpiin syövereihin sukeltaessa, näillä kitjoituksilla saatoin ehkä valaista tilannetta niille hämmästyneille miehille jotka eivät näe niin mitään syytä itsessään eroon.
Eihän minunkaan mieheni synnintekijä ole, ei edes paha, muttei se tee elämästäni sitä mitä toivoisin sen parisuhteessa näinä ruuhkavuosina olevan.
Eli voin aivan hyvin, tuloslistan läpikäytyäni päätyä ratkaisuun että ero on järkevä, laskelmoivana ihmisenä kuukausi asiaa märehtien ei ole suuren suuri panostus. Useimmat tämän palstan kävijöistä tuntuvat tehneen saman ratkaisun huomattavasti vähemmällä pohdinnalla.
Se että riivin mieheni mutkia johtuu siitä ettei tässä vieressä istu miestäni joka tahtoisi kertoa mitä minä teen väärin. Lähinnä sitä kai lähdin takaa ajamaan, miten omalta osaltani voisin parantaa omaa oloani noina synkkinä hetkinä kun puren hammasta ja päätän jatkaa tämän tai tuon murheen yli.
Unohtamista olen harrastanut reilun viisitoista vuotta tässä suhteessa, ja voin sanoa että ajallaan halu unohtaa alkaa kadota. Tulee halu voida paremmin, saada sitä läheisyyttä ja huomiota siltä jolta se kuuluisi saada.
Siitä onko kaikki tässä esittämäni syyt riittävän päteviä, jotta eroni olisi oikeutettu en käy tarkemmin pohtimaan, ratkaisu tapahtuu ajallaan, teen sen täysin itsenäisesti, mutta luulen että tämä kuukausi kun pysähdyin pohtimaan todellisuutta ikuisen ymmärtämisen ja unohtamisen sijaan antaa eväitä ratkaisua tehdessä.
Kuten kriiseissä on tapana käydä. Kun eteenpäin ei pääse on raivattava uusi tie.
Virallisen loppuraporttini julkaisen joulukuun alkupuolella, luen kaikki saamani vastaukset, omat tekstini ja pohdin mitä elämä on muuta kuin tarkkailua.
Mainiota marraskuun loppua, hauskaa pikkujouluaikaa ja tsemppiä niille joiden elämä heittää häränpyllyä. Ratkaisuja ei pitäisi tehdä hätiköiden vaan harkiten :)
Vastaukset 22
Vanhimmat
Mukavaa marraskuun loppua ja joulun odotusta itsellesikin. Kyllä optimisti elämän ilon löytää.
Meillä on mennyt häränpyllyä moneen kertaan, viimeinen oli pahin. Se ei loppunut, se aiheutti katkeruutta, luottamus katosi. Oli jo pelisäännöt selvät kuinka samassa talossa asutaan olosuhteiden pakosta vielä jonkun aikaa. Nukuimme eri huoneissa jo kesästä asti. Omaisuus ja tavarat oli "jaettu" suullisesti. Mies jätti takaportin auki, että saisin tulla takaisin jos asiat parantuvat. Sellainen aiheutti vain lisä tuskaa. Aivan kuin olisi halunnut kiduttaa!
Halusin selväksi itselleni elämän tarkoituksen. Se oli pieni lemmikkieläimeni. Se tarvitsi hoitoani niin kauan kuin eläisi. Sen takia minun oli jaksettava yrittää. Sen jälkeen ei enää niin väliksi.
Olin sisältä kuollut. Paha olo aamuin illoin, en tiennyt enää mitä itkin. Se oli kroonista. En selviytynyt töistäni. Myöhästelin, en tehnyt mitään, en jaksanut ketään, ei kiinnostanut edes. En ole pitänyt huolta itsestäni, kunnosta tai ulkonäöstä. Paha olo jos mies oli lähellä, paha olo jos oli poissa. Kaikki suunnitelmat ja puheet mitä oli tehty, joiden toteutus lähestyi, aiheuttivat pahaa oloa. Miten olin ollut niin naiivi ja typerä idiootti että koskaan olin rakastunut ja oppinut luottamaan tähän ihmiseen, tai yleensä kehenkään. Tiesin tulevaisuuteni etten enää koskaan luottaisi kehenkään.
Oli haaveet toisesta miehestä (ei ketään tiettyä, mutta kunhan olisi joku lohduke), miehen haaveista en tiedä. Kuin sen, että olen itse hänen aiemman avioliittonsa kuoleman tulos. Toinen nainen jne., nykyinen vaimo. En pidä alkoholista enkä sen hajusta, mies kylläkin, vaikka on kohtuukäyttäjä muttei välitä vaikka aiheuttaa minulle sillä mielipahaa. En nähnyt miehessä mitään hyvää. Toisten ihmisten hyväksikäyttäjän, itsekkään kusipään joka nauttii toisen nöyryyttämisestä, moukan, heikon suhteesta toiseen (olin hänen kolmas suhteensa ja mies on yli 40!..) pomppivan paskan,.... Todella imartelevaa? Vaan eipä hänkään sanoja säästellyt kun höyryjä päästi.
Viime viikonloppuna mies teki elämänsä urotyön. Tuli ensinnäkin perjantaina pikkujouluista suhteellisen aikaisin kotiin, ei ollut pahasti humalassa edes, tuli viereeni (MINUN huoneeseeni!), kertoi rakastavansa ja haluavansa minut takaisin... Sillä matkalla olemme edelleen. Mies on ensimmäistä kertaa suhteemme aikana puhunut! Ellei suhteen alkuhetkiä lasketa. Olemme molemmat puhuneet. Enää ei itketä, kuin ilosta. Ellemme jo olisi naimisissa niin nyt menisimme.
Meillä on ollut valtavasti ulkoisiakin paineita. Muiden ihmisten aiheuttamia. Jopa osa lähimmäisistä halusi erottaa meidät heti alusta asti. Eivät onnistuneet. Me onnistuimme - ainakin palaamaan toistemme luo. Toistaiseksi, mutta toivottavasti ja uskon loppuelämäksi.
En tee päiväkirjaa, mutta minun yksinkertaisesti on pakko uskoa ja luottaa, tai muussa tapauksessa kuolen pois.
Vastaavia tapauksia on, siksi en usko ihmisten puheisiin, että kerran paska on aina paska. Kyllä joku aina jossain valaa uskoa minunkin luutuneisiin käsityksiini, että ihmeitä tapahtuu.
Kiitos itsellesi, tämän kirjoituksesi kautta haluaisin hymyillä leveämmin.
Tiedän että toisensa uudelleen löytäneitä on, niin kauan kuin pidän tilanteen auki ja avoimena on mahdollisuus palata toisen syliin ilman syyllisyyttä.
Paluu johon ei ole sotkettu ulkopuolisia, niittaa taatusti paria lujemmin yhteen. Siksi sinnittelen hakematta lohtua sieltä tai täältä, pidän portin auki mieheni lähelle, kun hänen aikansa ymmärtää tulee.
Ja jos ei tule, eroan ennen tuota sylin hakua. Ihminen on luotu oppimaan, ei karkaamaan kohtia jotka opettavat.
Tällaista korkean moraalin (..vanhanaikaista?) toista ihmistä ja itseään kunnioittavaa toimintatapaa soisi useammillekin ihmisille.
Vaikka olisi kuinka lyöty, mutta suhde tai avioliitto ei ole lopullisesti ohi, ei ole mieltä lähteä aiheuttamaan lisää tuskaa sotkemalla kolmansia. Jos itse on aivan varma ettei ikinä missään tilanteessa pysty jatkamaan meneillään olevaa parisuhdetta, sitten eroaa, mutta ei pahoita toisen mieltä kolmannella. Erotakaan ei ole pakko. Yhteiselämän jatkuminen rakkaudetta ei ole millään tapaa rikos eikä moraalisestikaan arveluttavaa. Kunhan ei toista loukkaa. Ja mikä parasta...siinä on aina jatkamisen mahdollisuus ;)
Jos pettää ja vaikka toinen antaisi anteeksi, niin itselleen anteeksi antaminen on vaikeinta... minä en siihen aikoinani kyennyt, enkä kyennyt jatkamaan sitä suhdetta.
agape rakkaus tarkoittaa pyyteetöntä Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan.
Joku siis, että minun pitäisi rakastaa miestäni pyyteettömästi, kuin jumala rakastaa ihmistä?
Tuo taitaa olla hiukan liikaa vaadittu, inhimilliseltä olennolta nimeltä ihminen.
Rakkaus on toki pyyteetöntä, mutta livautinko jossain rakastavani miestäni? Luulin pitäväni todellisuuden totena ja tunteet sivussa.
Vähän lisää asiasta. Sain taannoin lahjaksi agaperakkautta käsittelevän kirjan (Petri ja Marianne Välimäki: Agape - kun rakkaus kestää). Tässä sen antia:
Antiikin aikaan kreikan kielessä oli neljä rakkautta tarkoittavaa sanaa: agape, storge, eros ja filia.
Filia tarkoittaa ystävänrakkautta, inhimillistä läheisyyttä, storge vaistonomaista rakkautta, kuten äidin- tai heimorakkaus, eros miehen ja naisen välistä rakkautta (vrt. erotiikka).
Agaperakkaus, joka siis on edellisen kirjoittajan mainitsemaa pyyteetöntä rakkautta, ei esitä mitään vaatimuksia kohteelleen, vaan rakastaa häntä sellaisenaan. Muut rakkauden lajit ainakin jollakin tavalla valikoivat kohteensa, jopa äidinrakkaus, joka tyypillisesti ei ulotu juurikaan omia lapsia pitemmälle.
Agape ei katso onnistumisia tai epäonnistumisia, syntien määrää tms., vaan on kiinnostunut kohteesta itsestään. Agapen kulkusuunta on rakastavasta rakkauden kohteeseen. Usein sen kohde kuitenkin haluaa saatuaan rakastaa takaisin.
Agape on myös pysyvää ja vakaata, iankaikkista.
Tässä omat ongelmani, joihin en ainakaan tuosta kirjasta vastauksia löytänyt:
Okei, Jumala tottakai pystyy tällaiseen agaperakkauteen, mutta entä ihminen? Ja miksi sitten miehen ja naisen välillä on myös tuo erosniminen rakkauden laji. Senkin on Jumala luonut. Entäs filia? On kai sekin tarkoitettu myös miehen ja naisen välille? Jos ongelmat ovat eroksen ja/tai filian alueella, mitä silloin tehdään? Siinä ei ihminen kauan jaksa.
Esimerkiksi efesolaiskirjeessä (5:25-33)MIEHEN tehtäväksi annetaan rakastaa vaimoaan kuin Kristus seurakuntaa (juuri tuo agape), vaimon tehtävä taas on KUNNIOITTAA miestään.
Tästä näkökulmasta tarkasteltuna koirakoulutus yms. on varmaan kaikkea muuta kuin kunnioittavaa. Sitten voi tietysti kysyä, onko ongelmana se, ettei löydä miehestä mitään, mitä voisi kunnioittaa... Entä jos mies hakee parisuhteesta vaikkapa saamatta jäänyttä äidinrakkautta? Ja ympyrä sulkeutuu agapen tarpeeseen...
Agaperakkauden osalta löytyy myös moderneja tulkintoja. Yksi on ransakalaisen filosofin Helene Cixousin lahjan käsite.
Hän analysoi ihmisen ja yhteiskunnan toimintaa sen mukaan millaiseen panos-vastine ajatteluun se perustuu. Feministitutkijana hän on nimennyt pyyteettömän lahjan feminiiniksi, vaikka esim. mainitsemassasi Raamatun kohdassa se oli juuri miehisen rakkauden laji.
Cixous kyllä toteaa selvästi, ettei käytä termejä feminiini ja maskuliini biologisen sukupuolen mukaan. Käytännössä nämä nimikkeet ovat niin ladatut, ettei assosiaatiolta voi välttyä. Olisi ollut selvempää puhua vain pyyteettömästä ja pyyteellisestä lahjasta. Joka tapauksessa hänen käsitettään tulkiten nykyinen maailmanmeno, jossa lähes kaikki perustuu panos-hyötyajatteluun
on maskuliinista, ja kuten Räyhähengen kohdalla nähdään, siihen pystyy yhtä helposti nainen. Viimeisin yhteiskuntamalli,joka on perustunut pyyteettömään lahjaan on ollut keräilijä- metsästäjä kulttuuri, jossa saalis koettiin luonnon lahjana, ja siitä kiitettiin jälkikäteen viemällä osa saaliista takaisin luontoon.
Maanviljelijä laski jo tulevaisuutta, uhrasi etukäteen saadakseen hyvän sadon. Näin syntyi kauppa ja nykyisin jo pitkälle kehittynyt hyötyajattelu. Hyvinvointiyhteiskunta on vain sen jalostunut muoto , jossa etujärjestöt taistelevat saavutetuista eduista. Räyhähenki on aikansa lapsi, pelottava toki kylmyydessään. Varmasti pyyteetöntäkin rakkautta löytyy, mutta sekin helposti vääristyy kuten kettutytöillä, jotka riskeeraavat oman nahkansa eläinten puolesta. Aiheuttaen niille vain suurempaa kärsimystä.
Olen lukenut muutaman Räyhähengen aiempia kirjoituksia, ja luulen että hän hakee vain uutta miestä, toki kohtalaisen vaivannäön kautta. Jos hän ei kahden lapsen äitinä, turvallisissa oloissa pysty rakkauteen, ei se tule onnistumaan uudessakaan suhteessa ilman, että jokin järistys saa hänen tunne elämänsä hereille. Häneltä näyttäisi puuttuvan kyky empatiaan eikä se muutu vain miestä vaihtamalla. Sitä voi kehittää, mutta se edellyttää vahvaa halua muutokseen ja omien arvojen uudelleen asettamista.Onnea jos hän sille tielle lähtee.
Tuo viimeinen lause iski niin kovasti silmään että koski. Jos mieheni hakee esim. Saamatta jäänyttä äidinrakkautta?
Todellisuudessani miestäni kasvattivat sekä äiti, mummi että kolme vanhempaa siskoa, jolloin hänellä kyllä tuota rakkautta on ollut... oma kurja taustani oli hiukan toista.
Mutta toki terapiaa läpikäyneenä tiedän että tuokin on liittomme ongelmista, ei niitä pienimpiä. Mieheni on siis saanut huomiota ja hellyyttä saaveittain, muttei silti osaa juurikaan sitä jakaa... kun taas omalta osaltani vaikken suuria saanut pyrin suorittamaan rakkautta annettujen kaavojen mukaan välttääkseni ahdistavaa syyllisyyttä siitä etten tiedä mitä rakkaus on.
Mitä tulee mieheni kunnioittamiseen, juuri tänään taisin todeta jollekulle, että kyllä minä tässä, kunhan hän kunnioittaisi minua. Meillä synkkä totuus on se että taustastani johtuen ja siitä että tuosta taustasta mies minut "pelasti" teki sen ettei hän koskaan ole pitänyt minua juuri muuna kuin hyväntahdon mallintimena. Hänen ansiotaan on että olen tässä, hänen hyväntahtoisuuttaan että elän keskituloista kaunista kiiltokuva-arkea.
Minä pokkuroin hänen edessään vuosia, kiitollisena ja nöyränä. Kun lopetin tuon kohdassa jossa ihmiset tapaavat kasvaa aikuisiksi, hän alkoi halveksia minua. Menetti asemansa ja maksatti tuon itsetuntonsa ruhjeen minulla. Hänenhän piti olla kaikkivoipa, kaikki elämäni hyvä piti olla hänestä lähtöisin.
Tähän väliin tahtoisin livauttaa kuvaa nykyhetkestä, työssäni alkaa tapahtua, yllättäen lasten vartuttua minulla onkin aikaa ja potentiaalia keskittyä työhöni. Ja mitä tekee mies? Vähättelee, nauraa, ivaa ja on katkera siitä että teen työkseni sitä mistä ikäni uneksin.
Muokkasin kurjasta lapsuudesta ja olemattomasta nuoruudesta huolimatta itselleni elämän jota haluan elää. Tässä kohtaa, toivoisin mieheni tukevan, toivoisin että iloitsisi saavutuksista kanssani, toivoisin että jakaisi tulevaisuuteni.
Mutta tuon tulevaisuuden tähden en astu sivuun ja jatka hänen itsetuntonsa pönkittämiseksi sitä elämää jossa voin pahoin, niin pahoin etten kolmeen vuoteen selvää päivää nähnyt. Ja tuon kaiken keskellä lapseni elivät ratkaisevia lapsuus vuosiaan.
En ole itsekäs, sanoessani että olen oikeutettu rakastamaan itseäni kaikella sillä mitä minulle on annettu. Rakastan lapsiani sillä syvyydellä jolla osaan.
Miestäni tahtoisin rakastaa, mutta on vaikea rakastaa ihmistä joka aidosti ja rehellisesti ei halua minun parastani vaan omaa parastaan.
Tuskin tämäkään ruikutus antaa kokokuvaa tilanteessa jossa elän. Liitossa on aina kaksi osapuolta, kritiikin toivossa tälle päiväkirja tielle lähdin. Paljon asiallistakin kritiikkiä sain, josta kauniisti kiitän.
Toiseen ehdotukseen vastaan, että oli aikoja kun esitin miehelleni mielipiteitäni kirjeiden muodossa. Kirjoitin ne kaikki parisuhde oppaiden mukaan lause muodossa "minusta tuntuu" "olisitko kiltti" "anteeksi, en tarkoittanut pahoittaa mieltäsi" Mieheni luki ensimmäisen kirjeen, toisen viikon kuluttua pitkin hampain ja kolmannen hän poltti lukematta.
mieheni ei kestä kritiikkiä, josta syystä pari päivää sitten kysyinkin suoraan, "näinkö teillä kotona ratkaistiin ongelmat? Karkuun juosten?" En saanut vastausta, josta jatkoin... "Kun teit pahojasi, jos piilottelit yöhön, vältitkö rangaistuksen?"
Jäin ilman vastausta, mutta hiljaisuus kertoi tarkemmin kuin sanat, että tuo on hänen oppimansa tapa toimia ongelmatilanteissa.
Meillä siellä kurjassa kodissa, isällä oli kantava ääni, hän kun karjaisi nimeltä kunkin vuorollaan keittiöön, tiesi kyllä mitä tuleman piti. Ei minua koskaan lyöty, mutta isän silmien edessä, hänen silmiinsä katsoen tiesin mikä on oikein, mikä väärin.
En tarkoittanut, että juuri sinun miehesi hakisi äidinrakkautta, mutta vastineesi perusteella miettisin tätä vaihtoehtoa vielä hetken. Jos hän on tottunut olemaan naisten ihailtavana ja rakastamana päivät pitkät, hän varmaankin kokee melkoisena ongelmana, että sinä, hänen elämänsä tärkein nainen, esitätkin kritiikkiä!
Jostakin syystä miehestäsi tulee mieleen luonnetyyppi flegmaatikko. Kuuntelepa huviksesi www.sro.fi/loytoretki
rullaa kohtaan radio-ohjelmat syksy 2005
Voin tietysti olla aivan väärillä jäljillä...
...siis rullaa kohtaan torstain radio-ohjelmat syksy 2005...
haluaisin kysyä, missä oli miehesi ne kolme vuotta jolloin et selvää päivää nähnyt? Entä lapsenne? Aivan varmasti rankkaa aikaa myös miehellesi ollut. Tuntuu, että syytät aiemmissa kirjoituksissasi miestäsi toisen lapsenne/lasten laiminlyömisestä/suosimisesta (tällainen muistikuva jäi, korjaa jos muistan väärin). En usko kuitenkaan, että nuo kolme vuotta olivat "ratkaisevia lapsuusvuosia" eläneille lapsillennekaan helppoja. en halua sanoa tätä moralisoiden, tiedän vain mikä voima alkoholilla on. Ex-miehelläni oli alkoholiongelma ja minun elämäni täyttä helvettiä kahden pienen lapsen kanssa. Teillä sentään liitto kesti sen kaiken. Miehesi varmasti rakastaa sinua.Saat olla onnekas, että selvisit ne vuodet näin täysjärkisenä. Ei varmasti ole ollut helppoa sinulla, eikä hänellä.
Koska olet valmis näin puimaan, pohtimaan ja analysoimaan suhdettanne tuntuu että kuitenkin rakastat miestäsi. Yhdentekevän liiton/ihmisen vuoksi tuohon ei kukaan ryhtyisi. Sinun miehesi kuulostaa hyvin tyypilliseltä mieheltä. uskon, että hänkin rakastaa sinua, mutta miehille tuo puhuminen, kuunteleminen ja tunteiden näyttäminen tuntuu olevan joskus äärettömän vaikeaa. Parisuhteen puiminen suorastaan tuskallista. Miehesi olisi karannut jo lopullisesti jos ei sinua rakastaisi.
mutta pakko vastata sinulle.
Ensinnäkin alkuperäinenhän nimenomaan sanoi viesteissään, että on valmis mielummin korjaamaan vanhan liiton kuin eroamaan ja yrittämään uutta ihmissuhdetta.
Puhut rakkausdesta miehen puolelta naiseen, anteeksi vaan, mutta se kuulostaa turhalta lässytykseltä. Alkuperäisen kirjoittajan tekstistä kuultaa läpi, että mies ei rakasta vaimooaan, bvaan pitää vaimoaan oma tuotteenaan. Eli, että hän on tehnyt vaimosta sen mikä hän on ja "pelastanut" kurjalta tulveisuudelta. Eli mies tarvitsee vaimoaan pönkittämään omaan egoaan. Tällaisia liittoja on kuule paljon. Ja nimenomaan tällaiset liitot ajavat toisen masentumaan ja sitä kautta pillerikierteeseen ja alkoholismiin. Asiasta ei vaan puhuta mitenkään yleisesti. Ihmisen masentuu silloin kun ei saa oikeaa kontaktia toiseen ihmiseen. Vaan on toiselle vaan hyödyke. Tällaisissa liitoissa joissa toinen on esineen asemassa elää myös miehiä "esineenä".
no, eikö tässä ole juuri niin käynyt, räyhähenki sanoo selvästi että meni naimisiin koska tarvitsi elättäjän, jota ei rakasta, mutta jota haluaa kouluttaa kuin koiraa tehdäkseen oman elämänsä helpommaksi. jos hän on esine miehelleen niin samoin on mies hänelle. miten olet voinut olla huomaamatta tätä.
räyhiksen ensimmäinen (set) viestit. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, tangoon tarvitaan aina kaksi.
No, en jaksa enempää kanssasi junkata.
Mukavaa joulun odotusta.
mutta mainitsemani seikat löytyvät räyhiksen teksteistä, moneenkin kertaan. aika hedelmätöntä keskustelua jos ne vähätkin tosiasiat jotka on havaittavaissa voi heittää mielipidettään haittaamasta pois.
Mieheni käyttää edelleen kohtuu runsaasti, ei kuulemma omasta mielestään ongelmaksi asti kun työnsä hoitaa. Eli ongelma on, mutta vain hyvin turvallisina hetkinä mies tuon myöntää.
Mieheni olo nuo kolme vuotta oli kai aika seesteinen, kannoin ihan ja kaikesta syyllisyyttä koska olen holistien lapsi ja tiesin tasan mitä tein lapsilleni viedessäni näiltä turvan joka kodin pitäisi suoda.
En syyllistä miestäni juomisestani, join koska oloni olo kammottavan kurja enkä muuta ratkaisua tuolloin tilanteeseen löytänyt. Kun aloin uskaltaa katsoa elämääni ja repiä itseäni irti viinasta, mieheni teki mitä heikot miehet tapaavat, yritti pitää kiinni entisestä, kantoi juotavaa mukisematta käteen asti, vain jotta joisin enkä miettisi elämääni tai liittoani.
Kai hän sisimmiltään tiesi olevansa osasyy pahaanolooni, niin kauan kun pysyin humalassa pidin syyllisyyden tiukasti itselläni ja hän noin ollen säilyi pyhimyksenä.
Ehkä rakastan miestäni, tai ehkä riivin hänestä irti sitä rakkautta jota tarvitsen kasvaakseni ehyeksi. Tarvitsen äärettömän paljon turvaa, nyt viinasta päästyäni rakentelen turvaa itsekseni, mutten haluaisin olla näin riippumaton, koska mitä vahvemmaksi tulen, sen heikompi mieheni tuntee olevansa.
Surullista,
mitä lapsiin ja noihin vuosiin tulee, sanon ettei sanoja korjata mitään rikkimennyttä ole, mutta se miten elän nyt ehkä vuosien saatossa eheyttää sitä mitä rikoin. Ei lupauksilla, ei vakuutuksilla vaan elämällä tässä ja nyt.
Alkoholi on pirullinen aine, sen luulee helpottavan, todellisuudessa se syö kaiken elämänhalun. Luulen että aika moni nainen on tilanteessa jossa juo miehensä seurassa vuosia, edes huomaamatta kohtaa jossa alkoholi on mukana aivan kaikessa arjessa, juhlassa, riidoissa ja sovinnoissa.
Alkoholismin kehittyminen vie miehiltä kymmenenvuotta, nainen juo itsensä pohjamutiin parissa kolmessa vuodessa, tuosta on jotain tutkimuksiakin mutta uskon täysin tuon kaiken. viinaan tai kuten kohdallani kaljaan tottuu niin että siitä tulee osa minäkuvaa, vain valokuvat paljastavat kuinka karmealta näytin silmät sameina ikuinen pullo huulille nostettuna.
Surullisinta on että tälläiset kirjoitukset kuulostavat todelta, vaikka hyviä hetkiä on, ne aina joltain osin pohjautuvat tähän totuuteen.
päiväkirjasi ennen lopullista ratkaisua.
edellä, se tärkein noista kirjoituksista mitä voi havaita, eli ainakin kaksi asiaa. Että hän tosiaan rakastaa koska on syytä rakastaa ja kertoatäten siitä noin muillekkin eli jotenkin aistin että sitä oikeaa on juuri löytynyt hänelle.
Toiseksi se että kamppailu sen kanssa kuinka saada itselle vielä se vahvistus että hän on itsekkin tehnyt nuo kaikki mistä puolisoaan arvioi ja on selviytynyt hänen tuellaan itsentuntonsa tutkimusmatkalle joka ilmiselvästi purusua ulos vapauden ja itseluottamuksen sekä sitä kautta rakkauden kautta läheiseen ja kumppaniin.
Sinullahan on jo päätös käsissä koska olet löytänyt noin paljon itseäsi ja päätösesi onkin varmaan antaa päiväkirja miehes luettavaksi sillä hän ansaitsee sinun avautumisesi mutta nimimerkki voisi olla juuri tuo "räyhis".
Toisen eli rakkaimman nimissä tehty tilitys itselleen ja sen syyllisyyden ohajaaminen kumppaniin on varmaan oikean rakkuden tarkoituskin sillä ei muuten taida kukaan vapautua itsestään jos ei tuota "kanavaa" olisi.
Mies naiselle ja nainen miehelle on se kanava mitä kautta se oma minä löytyy ja voi kasvaa itsessään sosiaaliseksi ja jakajaksi ja yhdessä eläjäksi arjessa että meistä olisi tukea toisilleen.
"Mies naiselle ja nainen miehelle on se kanava mitä kautta se oma minä löytyy...."
Oma minä voi löytyä miten tahansa. Toisen sukupuolen tai kumppaniksi katsottavan ihmisen olemassaolo ei ole edellytys. Sellainen on ihmisriippuvuussuhde, jos tarvitsee ehdottomasti toista ihmistä itsensä löytämiseen. En tiedä onko se hyvä vai paha, mutta minä en ainakaan haluaisi ottaa sellaista vastuuta kenenkään elämästä, että vain minun avullani ihminen löytäisi itsensä.
Ihminen kehittyy toisen ihmisen olemassaolosta (mutta ei siis ainoastaan siitä), ja parisuhteessa kumpikin kehittyy omana itsenään. Sekä sen lisäksi he kehittyvät parina. Halusi tai ei. Harva pari on valmis jo tavatessaan, ja ellei raakileessa parisuhteessa tapahdu muutosta ja kehitystä niin ei sellainen parisuhde pitkälle kanna. Eri asia on että ymmärtääkö sellainen pari erota vai jatkaako rypemistä ikävistä olosuhteista huolimatta.
Jos rakentaa oman minänsä vain toisen avulla, tulee riippuvaiseksi siitä toisesta. Jos sitten eteen tulee ero, se voi olla niin rankka tilanne ettei pärjääkään. Silooin tarkertuu siihen toiseen tavalla tai toisella. Ehkä yleisin takertumistapa ilmenee katkeruutena toista kohtaan. Erosta huolimatta haluaa säilyttää jonkun kontaktin toiseen ja ellei muuta niin vaikeuttamalla toisen elämää, kieltää tapaamasta lapsia, riitauttaa kaikki asiat, valittaa vielä vuosienkin jälkeen, haukkuu ja vähättelee toista, korostaa omaa itseään puhtaana ja viattomana ja tunnollisena jne. Yllättävän usein tällainen ihminen haluaa korostaa pärjäävänsä eron jälkeen hyvin, ellei jopa paremmin kuin toisen kanssa. Sen lisäksi on tarve ilmaista tämä pärjääminen ex-kumppanilleen, jota ei ehkä kiinnosta enää tipankaan vertaa miten menee. Riippuvaisen ihmisen olisi hyvä tunnistaa tämä itsessään, että oikeasti pystyy pärjäämään ilman toisen olemassaoloa.
Myönteistä kehitystä ei tapahdu kenen tahansa kanssa. Riippuu myös paljon toisesta. Eli vaikka jonkun kanssa jutusta ei tulisi mitään, niin jonkun toisen kanssa se voi onnistua loistavasti. Mikään itsetarkoitus ei voi olla, että kun tapaa itseä miellyttävän ihmisen, niin heti pitää alkaa muodostaa parisuhdetta ja kehittyä... sellainen tapahtuu luonnostaan jos on tapahtuakseen.
Tähän räyhiksen tunnepuoleen en osaa sanoa juuta enkä jaata. Vaikuttaa siltä ettei oikein itsekään tiedä rakastaako kumppaniaan tai uskaltaako rakastaa, vai onko kyseessä vain sopiva kumppani jonka kanssa hänen on hyvä elää. Ehkä kumppani ei olekaan täysin tyytyväinen, en tiedä.
Omasta kokemuksesta tiedän että elämä tuntuu tyhjältä jos elää "sopivan kumppanin" kanssa. Se ei ole oikein toistakaan kohtaan. Ellei sitten asiasta sovita avoimesti ja rehellisesti, niin että kumpikin tietää mistä on kyse.
Ero voi olla pari-kolmekin vuotta tuskaa. Kun käy asiat itsensä kanssa läpi ja miettii mitä syitä itsessä oli (eikä aina etsi suurimpia syitä toisesta!!), voi miettiä ettei enää toista niitä. Koskaan, kenenkään kanssa. Se ei tee ihmisestä virheetöntä, sillä jokainen suhde on erilainen ja tuo ihmisestä esiin erilaisia puolia. Seuraavalla kerralla voi yllättää itsestään sellaisia piirteitä joita on aina inhonnut muissa! Silloin kannattaa miettiä miksi juuri tämä kumppani tuo tämän esiin, ja voisinko tehdä asialle jotain (siis itselleni, ei ole tarkoitus muuttaa toista). Jos kumppani tuo esiin vain huonoja piirteitä niin suhde on pielessä. Sen lisäksi että pyrkii välttämään ikäviä asioita, pitäisi kehittyä myös hyvissä. Miten huomioi toisen, miten osoittaa että välittää, miten osoittaa luottamuksen jne. Kun sisällä on voimakas tunne, ne tapahtuvat lähes itsestään.
Ihmisen pitää olla rehellinen itselleen sekä muille. Luulen, että mielellään pettää itseään (sekä muita) että tietyt olosuhteet toteutuisivat. Jos ei kykene asiaa muille myöntämään, niin on tärkeää että myöntää sen edes itselleen. Selittelemättä.
että kun haetaan "apuja" mihen ja naisen väliseen kykyyn tulla toimeen itsenäisinä siten että kunioitus ja luottamus alkaisi elää muuhunkin kuin omaan itsekkyyteen.
Riippuvuus on tosiaan se joka voi syntyä mutta johan suhdetta aloitettaessakin kumpikin hakee vähintäänkin jakajaa elämän asioille ja joistakin sekin tuntuu riippuvuudelta.
Kun pyrkii olemaan vallankäyttäjä ilman kykyä jakaa arvoja ja aikaa niin sitä myös voi alkaa peittämään ja todistelemaan itselleen että on kovinkin oikeassa ja syyllistää toista riippuvuudesta vaikka vain hakee luottamusta avoimmuudella.
Myös jos pitää kokoajan olla "selustanturvaamis" tarve että entäs joudunkin jäämään yksin miten selviän? Ei silloin anna suhteelle varmaankaan kun niitä murusia mitä itsekkyys antaa luvan. Eli ei ole mukana yhteiselossa vaan toisen avulla pitää etäisyyttä omiin tarpeisiin.
Totta han toki itsensä tulee löytää jo ennen suhdettakin jolloin voi vastuun ottaa suhteesta mutta ei toisen itsetunnosta.
Myös ehkä se olettamus että toisen kanssa se sujuu hyvinja vaihdetaampas. Niinhän se on joko vuoden tai viisi mutta ei mitenkään takaa eteikö ongelmat löydy sieltäkin hoidettavaksi ja kohdattavaksi.
Totta myös se että se luottamus tulee ikään kuin itsestään kun käytös puhetapa ym teot tukee sitä kunhan tapahtumiin voi itse vaikuttaa.
Marsmars, kirjoituksesi oli loistava. Tietysti siksi, että olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä ;)
Ensinnäkin olen samaa mieltä siitä, että itsensä löytäminen ei tapahdu välttämättä parisuhteessa, päin vastoin siinä voi itsensä jopa hukata. Mutta parisuhde on kyllä kuvaamallasi tavalla paras mahdollinen kasvun paikka: se peilaa omat ongelmat ja keskeneräisyydet vääjäämättömästi. Tässä mielessä hyvä suhde edesauttaa itseksi tulemista. Hyvä ei siis tarkoita ongelmatonta, vaan (molemminpuolisen) kasvun mahdollistavaa suhdetta. Parina kasvaakseen täytyy molempien tehdä töitä sekä oman että yhdessä kehittymisen eteen.
Toivon, että Räyhis lukee kirjoittamasi oikein mietintämyssy päässä. Niin paljon painavaa ja myös meikäläisen todeksi kokemaa asiaa siinä on.