Haluan johonkin purkaa omia kokemuksiani, jotka liittyvät mahdollisesti tuleviin appivanhempiini. Anoppini on täysin takertunut ainokaiseen poikaansa (lähes 30v), jonka kanssa seurustelen. Miehen edellisen suhteen hän onnistui jo tuhoamaan vahtimisellaan, puhelinterrorillaan jne. Ja ilmeisesti tuon suhteen päättymisen jälkeen hän on kuvitellut, että on päässyt jälleen poikansa holhoojaksi. Minuakaan hän ei hyväksy, koska kukaan ei ole tarpeeksi hyvä hänen pojalleen. Ennen pitkää meidänkin suhteessa varmaan käy niin, että tämä kaatuu.
Miehen vanhemmat saattavat aivan yllättäen tulla vierailulle poikansa luokse, ja viipyä viikon pari. Sinä aikana on taatusti vaihtunut kaiken sen järjestys, mitä olemme yhdessä tuon miehen kanssa tehneet. Viimeisin esimerkki oli syksyllä, kun anoppi laittoi pojalleen verhoja. Ihan kivoja ne olivat, ja laitoin ne ikkunoihin. Kun tulin seuraavan kerran, kaikki verhot oli muutettu eri huoneisiin. Pikku juttu, mutta mua kyllä otti päähän.
Mielestäni mies ei riittävän selvästi ole tehnyt vanhemmilleen selväksi, että hän asuu omassa kodissaan, jossa hän päättää. Ei, äiti jyrää. Alkuun tulin anopin kanssa hyvin toimeen, kunnes hän jostain suuttui, eikä enää halua nähdä mua. Olemme suunnitelleet, että vietämme kahdestaan joulun miehen kanssa. Pelkään vain, että onnistuuko. Eiköhän appivanhemmat änkeä ilmoittamatta oven taakse. Minä todellakin haluaisin elää sovussa ja olla väleissä, mutta aina oma tahto ei riitä.
Pelottaa vaan kovasti suhteemme tulevaisuus. En tiedä, uskallanko muuttaa miehen kanssa koskaan yhteen, jos äiti hönkii niskaan. Hänen vanhemmat eivät asu kovin lähellä, mutta eläkeläisinä heillä on aikaa liikkua. Ja jos eivät ole itse paikalla, puhelimella soittelevat koko ajan. Olen tosi väsynyt tähän. Jutellut olen asiasta miehen kans, mutta eipä ole ollut juuri hyötyä. Miksi vanhemmat haluavat tuhota lastensa elämän, eivätkä anna heidän elää omaa elämäänsä?
Miehen vanhemmat saattavat aivan yllättäen tulla vierailulle poikansa luokse, ja viipyä viikon pari. Sinä aikana on taatusti vaihtunut kaiken sen järjestys, mitä olemme yhdessä tuon miehen kanssa tehneet. Viimeisin esimerkki oli syksyllä, kun anoppi laittoi pojalleen verhoja. Ihan kivoja ne olivat, ja laitoin ne ikkunoihin. Kun tulin seuraavan kerran, kaikki verhot oli muutettu eri huoneisiin. Pikku juttu, mutta mua kyllä otti päähän.
Mielestäni mies ei riittävän selvästi ole tehnyt vanhemmilleen selväksi, että hän asuu omassa kodissaan, jossa hän päättää. Ei, äiti jyrää. Alkuun tulin anopin kanssa hyvin toimeen, kunnes hän jostain suuttui, eikä enää halua nähdä mua. Olemme suunnitelleet, että vietämme kahdestaan joulun miehen kanssa. Pelkään vain, että onnistuuko. Eiköhän appivanhemmat änkeä ilmoittamatta oven taakse. Minä todellakin haluaisin elää sovussa ja olla väleissä, mutta aina oma tahto ei riitä.
Pelottaa vaan kovasti suhteemme tulevaisuus. En tiedä, uskallanko muuttaa miehen kanssa koskaan yhteen, jos äiti hönkii niskaan. Hänen vanhemmat eivät asu kovin lähellä, mutta eläkeläisinä heillä on aikaa liikkua. Ja jos eivät ole itse paikalla, puhelimella soittelevat koko ajan. Olen tosi väsynyt tähän. Jutellut olen asiasta miehen kans, mutta eipä ole ollut juuri hyötyä. Miksi vanhemmat haluavat tuhota lastensa elämän, eivätkä anna heidän elää omaa elämäänsä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pistäkää puhelinnumerot salaisiksi ja tee miehellesi selväksi ettei hänen vanhempansa tule kylään kysymättä. Sano suoraan anopillesi mitä ajattelet ja tee asia selväksi myös miehellesi. Jos miehesi ei pysty sanomaan vanhemmilleen mitä haluaisit niin nimittele miestäsi pari kuukatta mammanpojaksi niin se voi siitä oppia jotain. Lopuksi sanot suoraan miehesi vanhemmille ettei meidän elämä kuulu heille ja vaadi että miehesi tekee myös asian heille selväksi.
Tuossa tilanteessa mies yksin on vastuussa siitä, miten paljon päästää äitinsä puuttumaan elämäänsä. Sinä et voi siihen vaikuttaa. Jos mies on vielä täysin äitinsä helmoissa, tilanne tuskin tulee muuttumaan.
Joka kerta, kun luen tältä palstalta valitusta siitä, miten jonkun aviomies on mammanpoika, on ensimmäinen ajatukseni: "No piruako menit naimisiin mammanpojan kanssa". Älä sinä tee samaa virhettä. Jos mies ei osaa irrota äidistään, älä mene naimisiin hänen kanssaan vaan etsi itsellesi uusi mies. Ei tuollaista kannata katsoa. Kymmenen vuoden päästä itket sitä, kun anoppi käytännössä varastaa lapsenne aina hoitoon ja mies vain hymisee äitinsä touhuille.
No kyllä on aika paksua meininkiä...
Miten nuo miehet voivat olla noin tossun alla etteivät voi äiti-kullalleen hieman edes vastaan sanoa? Vanhempien kunnioitus on toki hyvä asia, varsinkin jos he sen ansaitsevat. Vanhempien pitäisi myös kunnnioittaa lapsiaan. Jotenkin tosi säälittävää touhua kun puolison vanhemmat tunkevat lastensa elämään tuolla tavalla ja pyytämättä. Olisi toki suotavaa että mies kertoo äidilleen ettei hän voi tuosta noin vaan alkaa vaihdella verhoja toisten ikkunoihin jne. Voin muuten sanoa että itse olisin lennättänyt anopin ulos samalla sekunnilla. Varsinkin jos käytös ylipäätään on noinkin röyhkeää, ei mitään käytöstapoja!
Onnea ja menestystä niille naisille jotka elävät lössykkä-miesten ja hirviö-anoppien välimaastossa :) Ei käy oikein millään kateeksi...
on vikaa... mikä lie nössö... sorry!
kirjoittajat ovat aivan oikeassa. Toki vanhempien pitäisi päästää lapsistaan irti, mutta jolleivat ne älyä, pitäisi sitten lapsen tosissaan riuhtaista itsensä irti. Mikäli irrottautuminen vanhemmista ei aikanaan tapahdu, vaatii se myöhemmin todellisen riuhtaisun, joka varmasti sattuu puolin ja toisin. Jos lapsi ei murrosiässä ja varhaisaikuisuudessa kyseenalaista vanhmepiaan, heidän arvojaan ja asenteitaan ja tee hyvässä mielessä pesäeroa, tulee se vanhempana hirveän paljon vaikeammaksi tai jopa mahdottomaksi.
Itse olen tehnyt sen virheen, että avioiduin mammanpojan kanssa, mutta kuten naiset aina, luulin hänen muuttuvan ja repivän itsensä äidistä irti, olihan hänellä silloin niin hyvä syy: oma vaimo, oma koti, oma elämä vihdoinkin muualla kuin äidin helmoissa. Mutta toisin kävi. Side äitiin olikin vahvempi kuin uusi, normaali elämä. Olen paljon syyttänyt itseäni, että enkö ollutkaan niin houkutteleva, etten saanut miestä irti äidistään, mutta pikku hiljaa olen tajunnut, ettei sellaista naista ja sellaista rakkautta tästä maailmasta löydy, joka siteen voisi enää katkaista. Ikävä kyllä en usko, että mieheni on ainoa, luulenpa hyvinkin, että kun äidin helmoissa liian kauan roikkuu ja äiti on vielä hyvin voimakastahtoinen ja sitova (ei siis edes aikuisen lapsen itsenäistymistä kannusta, vaan alkaa pienenkin itsenäistymisen jälkeen nykiä yhä voimakkaammin napanuorasta takaisin), niin ei siitä pääse. Luulen, että miehellänikin oli aika, jolloin hän olisi halunnut kanssani itsenäistyä, mutta se meni jo ohi, suhde äitiin vei voiton. Toisaalta kyllä ajattelen niinkin, että ihminen, joka ei aikanaan irrottaudu vanhemmistaan, ei edes tiedä, mitä itsenäistyminen ja aikuistuminen on. Mieheni kanssa puhuimme paljon asiasta, eikä hän tuntunut ikinä tajuavan, mikä on vääränlaista riippuvuutta äidistä. Kun puhuimme asiasta, mieheni saattoi suuttua ja kysyä, eikä hän sitten ikinä saa edes tavata äitiä, että pitääkö laittaa välit kokonaan poikki, sitäkö vaadin; toisaalta hän taas saattoi pitää täydellisen itsenäistymisen merkkinä sitä, että saattoi jättää vaikka polttopuut tekemättä, vaikka äiti oli pyytänyt... Eli hän ei tajunnut asiaa ollenkaan.
Kaikesta huolimatta olen hänen kanssaan edelleenkin naimisissa, mutta olen täysin luovuttanut. Välillä tuntuu tosi pahalta, mutta sitten ajattelen, että yritän vain olla välittämättä ja elää omaa elämääni. Oikea avioliitto tämä ei ole. Joten, vaikka se pahalta tuntuu, annan vinkin: älkää avioituko mammanpojan kanssa! Suhde kannattaa katkaista jo hyvissä ajoin, vaikka se pahalta tuntuisikin. Minäkin rakastin (ja yhäkin jollain lailla rakastan) miestäni, enkä raaskinut hänestä luopua, mutta virheen tein, olisin ansainnut oikean miehen minäkin. Kakkoseksi jäin ja suuri osa energiastani meneekin oman itsetuntoni pönkittämiseen: mikä nainen minä oikein olen, jos aviomieskin välittää enemmän äidistään? (Tämä ei ole mitään arvailua, vaan hän todella miltei asuu äitinsä kanssa, vaikka olemme naimissa). Ja hehheh, saatte nauraa ja haukkua minua typeräksi, sehän minä todella olin, olen tehnyt virheen.