En pysty käsittämään, miksi joku voi olla niin monella eri tavalla toiselle ihmiselle raaka ja väkivaltainen fyysisesti tai psyykkisesti.
Kummallakin tavalla luodaan tähän maailmaan vammautuneita ja särkyneitä raunioita. Toiset särkyvät ja matka jää kesken, toiset parantelevat haavojaan ehkä loppuelämänsä. Kelvoton, henkisesti sairas, väkivaltainen ihminen voi saastuttaa niin monen terveen ja normaalin kanssaihmisen matkan ja jäljet näkyvät valitettavan usein vielä seuraavissakin sukupolvissa. Tulee mieleen sanat, jotka omin sanoin lainaan ”kolmannessa ja neljännessäkin polvessa isien virheistä maksetaan”. Surullista, järkyttävää!
Minä en ole vihainen, olen vaan niin ymmälläni. Lapsuudessani ja nuoruudessani en väkivaltaa kokenut enkä juuri nähnytkään, mutta myöhemmin ”tulin tutuksi” miehen kanssa, joka tällä asialla todella pikakurssitti minut, melkein vei uskon koko miessukupuoleen, elämänilo teki kuolemaa ja melkein minäkin. Sittemmin olen pohtinut tätä ongelmaa järjellä ja vähän sydämelläkin ja matkalla olen edelleen…
Sen ymmärrän, että pinnat joskus paukkuu ja huudetaan ja riidellään, mutta en ikinä sitä, mikä laukaiseen toisessa ihmisessä väkivaltaisen toiminnan ja toisessa ei!!! Myönnän sen, että itsekin olen joskus raivostunut miehelleni niin, että olen tuntenut halua motata, mutta en ole PÄÄSTÄNYT sitä käytännön toiminnaksi. Tästä on kysymys! Päästää väkivallanhalut kontrollista ja toiminnaksi.!
Olen miettinyt paljon, millainen OIKEASTI on ihminen, joka käy toiseen käsiksi vahingoittaakseen? Millainen on ihminen, joka sanoin lyö toista, ei asioista vaan henkilönä niin, että kuolemakin tuntuisi pelastavalta? Mitä sellaisen ihmisen päässä on ERILAISTA kuin sillä, joka ei sitä tee? Jokainen tekee virheitä, ei viaton ole kukaan, mutta harvemmin väkivaltaa tavalla tai toisella harjoittava tuntee sydämessään katumusta, tai edes pyytää todella anteeksi. Aluksi ehkä pyytää anteeksi, kunnes turtuu tekoihinsa ja jättää senkin.
Olen lukenut narsismista ja persoonallisuushäiriöisistä, mutta jäänyt epäilemään, ovatko ne todellinen selitys ja syy ja/tai muutoinkaan seikat, jotka ovat tapahtuneet jossain menneisyydessä, ehkä lapsuudessa asti. Onko kyse vaan seli-selittelystä.? Eikö uskalleta myöntää suoraan, että toiset ihmiset ovat jääneet esi-kehitys-asteelle, heistä ei ole tuntemaan, välittämään ja rakastamaan, kuten toisista on. Jos näin myönnettäisiin, sellaiset kerättäis täältä pois vahingoittamasta toisia, ja siihen ei resurssit riitä, joten mellestäköön vapaana vaan….. Karmean hirtehistä, vai onko?
Useimmat väkivallanteoista ovat miesten tekemiä, useimmat perheväkivaltaa harjoittavat ovat miehiä jo tilastollisestikin puhumattakaan niistä, joita ei koskaan ole tilastoihin kirjattu, kärsimykset, joista seinien sisällä on äänettömästi vaiettu. Minun, niin kuin monen muunkaan kokemukset eivät ole näissä tilastoissa, ja elettyjä silti. Surullista, mutta niin vain on, että naiset mieluummin vaikenevat, toivovat, ehkä rukoilevatkin, antavat aina uuden mahdollisuuden. Monesti saa neuvon, että jätä sellainen ihminen, pelasta itsesi ja lapsesi, mutta viimeiseen saakka nainen yrittää - ehkä tämä on sitten naisen luonnossa, varsinkin jos on lapsia. Lapsilta ei helposti särjetä kotia, viedä toista vanhempaa ja nainen tahtoo uskoa, että rakastamalla parannetaan. Voimavara lapsille, mutta niin kova uhraus naiselle, kun puoliso on kyseessä.
Tytöilläkin on lapsuus ja traumat, ehkä näiden tekijöiden kanssa yhtenevät synkät kokemuksetkin, mutta väkivaltaa helpommin käyttävä on useimmin silti se perheen poika, myöhemmin poikaystävä, mies, ehkä isäkin. Onhan naistenkin joukossa näitä kelvottomia ja yhtä tuomittavia persoonia, mutta suurin osa on miehiä.
Jotenkin on omienkin kokemusten myötä vahvistunut käsitys, että tällaisten miehen egosta puuttuu se JOKIN, se empatia ja sympatia, suojelu ja hyväksyminen, tilan antaminen, tasa-arvo.
Onko yleensäkin jossain miehen alkugeeneissä jokin alku-aggressiivisuus, jonka toiset sitten urbaanissa ja valvotussa maailmassa purkavat kotona piilossa naiseen, mistä syystä milloinkin tai vaikka syyttä, jos sellainen fiilis mieheen iskee. Onko miehelle nainen jokin, joka omistetaan, esine, jota käsitellään, miten mieleen sattuu? Oma äiti ehkä tässä hyväksynnässä ja koskemattomuudessa menettelee, siskokin ehkä, mutta toisen äidin tytär, toisen miehen sisar, se tyttökaveri, tuo oma vaimo ei, jos tiukka tilanne tulee. Toiset on kasvatettu, toisten oma vahva ego sitä kontrolloi, mutta siellä se on, vai onko? Onko tällainen miehen sisäinen juttu jokin sellainen, jota nainen todella ei syvällä sydämessään voi ymmärtää?
Uskallan väittää, että jokainen vaimo/tyttöystävä miestään katsoessaan näkee joskus sen pikku-pojan, ja itse äitinä joskus havahtuu, että tuo oma mies on joskus ollut toisen naisen poikanen ja on sitä edelleen, vaikka onkin isokoinen ja oma elämänkumppani. Voisko sellaista lyödä, satuttaa ja alentaa… Näkeekö mies naisessa olevan pikku-tytön, hyväksyykö, mitä näkee?
Toinen, joka askarruttaa, VOIKO väkivallan rajan ylittänyt ja väkivaltaan useasti turvautunut ”PARANTUA" tai jos kuten edellä, OPPIA TAKUUVARMASTI SITÄ KONTROLLOIMAAN? Muuttua väkivallattomaksi, olla turvautumatta siihen toista ihmistä kohtaan tapahtuipa mitä hyvänsä...? Voiko tällaisten tekojen mieheen vielä joskus LUOTTAA vai uhraako nainen uskoessaan tähän itsensä, elämänsä ja lapsensa?
Joskus tuntuu, että olis Luojalla vielä petraamista - vois ottaa kokonaan pois miehen ja naisen välisen kiintymyksen, niin moni nainen ja lapsi sais elää ilman nyrkkiä ja kahleita - tapelkoot miehet sitten keskenään, kun naiset ei heitä lähelleen huolisi - ja vois Luoja keksiä toisen keinon hoitaa tästä johtuvat puutteet ja tarpeet ja ikävän….
Joka tapauksessa olen päättänyt, etten anna enää keskeneräisten tekelemiesten särkeä ja horjuttaa omaa sisintäni, hakatkoon päätään vaikka Karjalan mäntyyn, ei enää minun päätäni mihinkään.
Hoitajaksi ja terapeutuksi minusta ei ollut eikä ole, kun en millään pysty ymmärrä tällaisia tekoja tekeviä, en vaikka mikä olis enkä alkais muutenkaan, kun on tässä tämä omakin elämä elettävänä. Holhooja ja kasvattaja voi olla vain omille lapsilleen, kunnes nämä luonnon kutsusta katkaisevat napanuoran jossain vaiheessa :)
Tahtoisin kuulla mielipiteitänne ja kyllä ihan yhtä sujuvasti osaan lukea miestenkin kirjaimia;)
Kummallakin tavalla luodaan tähän maailmaan vammautuneita ja särkyneitä raunioita. Toiset särkyvät ja matka jää kesken, toiset parantelevat haavojaan ehkä loppuelämänsä. Kelvoton, henkisesti sairas, väkivaltainen ihminen voi saastuttaa niin monen terveen ja normaalin kanssaihmisen matkan ja jäljet näkyvät valitettavan usein vielä seuraavissakin sukupolvissa. Tulee mieleen sanat, jotka omin sanoin lainaan ”kolmannessa ja neljännessäkin polvessa isien virheistä maksetaan”. Surullista, järkyttävää!
Minä en ole vihainen, olen vaan niin ymmälläni. Lapsuudessani ja nuoruudessani en väkivaltaa kokenut enkä juuri nähnytkään, mutta myöhemmin ”tulin tutuksi” miehen kanssa, joka tällä asialla todella pikakurssitti minut, melkein vei uskon koko miessukupuoleen, elämänilo teki kuolemaa ja melkein minäkin. Sittemmin olen pohtinut tätä ongelmaa järjellä ja vähän sydämelläkin ja matkalla olen edelleen…
Sen ymmärrän, että pinnat joskus paukkuu ja huudetaan ja riidellään, mutta en ikinä sitä, mikä laukaiseen toisessa ihmisessä väkivaltaisen toiminnan ja toisessa ei!!! Myönnän sen, että itsekin olen joskus raivostunut miehelleni niin, että olen tuntenut halua motata, mutta en ole PÄÄSTÄNYT sitä käytännön toiminnaksi. Tästä on kysymys! Päästää väkivallanhalut kontrollista ja toiminnaksi.!
Olen miettinyt paljon, millainen OIKEASTI on ihminen, joka käy toiseen käsiksi vahingoittaakseen? Millainen on ihminen, joka sanoin lyö toista, ei asioista vaan henkilönä niin, että kuolemakin tuntuisi pelastavalta? Mitä sellaisen ihmisen päässä on ERILAISTA kuin sillä, joka ei sitä tee? Jokainen tekee virheitä, ei viaton ole kukaan, mutta harvemmin väkivaltaa tavalla tai toisella harjoittava tuntee sydämessään katumusta, tai edes pyytää todella anteeksi. Aluksi ehkä pyytää anteeksi, kunnes turtuu tekoihinsa ja jättää senkin.
Olen lukenut narsismista ja persoonallisuushäiriöisistä, mutta jäänyt epäilemään, ovatko ne todellinen selitys ja syy ja/tai muutoinkaan seikat, jotka ovat tapahtuneet jossain menneisyydessä, ehkä lapsuudessa asti. Onko kyse vaan seli-selittelystä.? Eikö uskalleta myöntää suoraan, että toiset ihmiset ovat jääneet esi-kehitys-asteelle, heistä ei ole tuntemaan, välittämään ja rakastamaan, kuten toisista on. Jos näin myönnettäisiin, sellaiset kerättäis täältä pois vahingoittamasta toisia, ja siihen ei resurssit riitä, joten mellestäköön vapaana vaan….. Karmean hirtehistä, vai onko?
Useimmat väkivallanteoista ovat miesten tekemiä, useimmat perheväkivaltaa harjoittavat ovat miehiä jo tilastollisestikin puhumattakaan niistä, joita ei koskaan ole tilastoihin kirjattu, kärsimykset, joista seinien sisällä on äänettömästi vaiettu. Minun, niin kuin monen muunkaan kokemukset eivät ole näissä tilastoissa, ja elettyjä silti. Surullista, mutta niin vain on, että naiset mieluummin vaikenevat, toivovat, ehkä rukoilevatkin, antavat aina uuden mahdollisuuden. Monesti saa neuvon, että jätä sellainen ihminen, pelasta itsesi ja lapsesi, mutta viimeiseen saakka nainen yrittää - ehkä tämä on sitten naisen luonnossa, varsinkin jos on lapsia. Lapsilta ei helposti särjetä kotia, viedä toista vanhempaa ja nainen tahtoo uskoa, että rakastamalla parannetaan. Voimavara lapsille, mutta niin kova uhraus naiselle, kun puoliso on kyseessä.
Tytöilläkin on lapsuus ja traumat, ehkä näiden tekijöiden kanssa yhtenevät synkät kokemuksetkin, mutta väkivaltaa helpommin käyttävä on useimmin silti se perheen poika, myöhemmin poikaystävä, mies, ehkä isäkin. Onhan naistenkin joukossa näitä kelvottomia ja yhtä tuomittavia persoonia, mutta suurin osa on miehiä.
Jotenkin on omienkin kokemusten myötä vahvistunut käsitys, että tällaisten miehen egosta puuttuu se JOKIN, se empatia ja sympatia, suojelu ja hyväksyminen, tilan antaminen, tasa-arvo.
Onko yleensäkin jossain miehen alkugeeneissä jokin alku-aggressiivisuus, jonka toiset sitten urbaanissa ja valvotussa maailmassa purkavat kotona piilossa naiseen, mistä syystä milloinkin tai vaikka syyttä, jos sellainen fiilis mieheen iskee. Onko miehelle nainen jokin, joka omistetaan, esine, jota käsitellään, miten mieleen sattuu? Oma äiti ehkä tässä hyväksynnässä ja koskemattomuudessa menettelee, siskokin ehkä, mutta toisen äidin tytär, toisen miehen sisar, se tyttökaveri, tuo oma vaimo ei, jos tiukka tilanne tulee. Toiset on kasvatettu, toisten oma vahva ego sitä kontrolloi, mutta siellä se on, vai onko? Onko tällainen miehen sisäinen juttu jokin sellainen, jota nainen todella ei syvällä sydämessään voi ymmärtää?
Uskallan väittää, että jokainen vaimo/tyttöystävä miestään katsoessaan näkee joskus sen pikku-pojan, ja itse äitinä joskus havahtuu, että tuo oma mies on joskus ollut toisen naisen poikanen ja on sitä edelleen, vaikka onkin isokoinen ja oma elämänkumppani. Voisko sellaista lyödä, satuttaa ja alentaa… Näkeekö mies naisessa olevan pikku-tytön, hyväksyykö, mitä näkee?
Toinen, joka askarruttaa, VOIKO väkivallan rajan ylittänyt ja väkivaltaan useasti turvautunut ”PARANTUA" tai jos kuten edellä, OPPIA TAKUUVARMASTI SITÄ KONTROLLOIMAAN? Muuttua väkivallattomaksi, olla turvautumatta siihen toista ihmistä kohtaan tapahtuipa mitä hyvänsä...? Voiko tällaisten tekojen mieheen vielä joskus LUOTTAA vai uhraako nainen uskoessaan tähän itsensä, elämänsä ja lapsensa?
Joskus tuntuu, että olis Luojalla vielä petraamista - vois ottaa kokonaan pois miehen ja naisen välisen kiintymyksen, niin moni nainen ja lapsi sais elää ilman nyrkkiä ja kahleita - tapelkoot miehet sitten keskenään, kun naiset ei heitä lähelleen huolisi - ja vois Luoja keksiä toisen keinon hoitaa tästä johtuvat puutteet ja tarpeet ja ikävän….
Joka tapauksessa olen päättänyt, etten anna enää keskeneräisten tekelemiesten särkeä ja horjuttaa omaa sisintäni, hakatkoon päätään vaikka Karjalan mäntyyn, ei enää minun päätäni mihinkään.
Hoitajaksi ja terapeutuksi minusta ei ollut eikä ole, kun en millään pysty ymmärrä tällaisia tekoja tekeviä, en vaikka mikä olis enkä alkais muutenkaan, kun on tässä tämä omakin elämä elettävänä. Holhooja ja kasvattaja voi olla vain omille lapsilleen, kunnes nämä luonnon kutsusta katkaisevat napanuoran jossain vaiheessa :)
Tahtoisin kuulla mielipiteitänne ja kyllä ihan yhtä sujuvasti osaan lukea miestenkin kirjaimia;)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus! Luin monta kertaa läpi ja tuohon ei paljon lisättävää ole. Olen iloinen siitä, että olet kaikesta päätellen selvinnyt todella hyvin oman elämäsi herraksi valitettavasta 'pikakurssittamisesta' huolimatta.
Myönnän toki, että valtaosa väkivallanteoista on miesten tekemiä enkä haluakaan tällä kertaa sen kummemmin puuttua tuon ikävä ilmiön toiseen puoleen muuten kuin vaan muistuttamalla, että nainenkin osaa väkivallan (myös fyysisen) käytön.
Samaa prosessia käyn minäkin pienessä mielessäni läpi, että 'miksi?'. Sekä järjellä että sydämellä. Molemmat analysointikeinot tasaisen tuloksettomia. Liekö vastauksia edes olemassa?
Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, että väkivaltaisen ihmisen tunnetaso on jäänyt esikehitysasteelle. Jokin prosessi on syystä tai toisesta jäänyt kesken jossakin henkisen kehityksen vaiheessa.
Sivullisten on niin helppo neuvoa, että 'jätä se jätkä, jos se sinua hakkaa', mutta ihan niin kuin totesit, ei väkivallan uhrille kaikesta huolimatta ole noin vaan itsestään selvää jättää kotia ja rikkoa perhettä. Sitä vaan sitkeästi uskoo ja toivoo parempaa huomista, vaikka harvoin sitä tulee. Väitän, että väkivaltaisesta käytöksestä ei voi parantua, niin ikävää, kuin tämän asian myöntäminen onkin. Sitä ensimmäistä iskua ei saisi koskaan tehdä, koska seuraava onkin jo helpompi ja lopulta siihen turtuu ja väkivallan tekijä ei enää itse edes tiedosta tekonsa vakavuutta.
Kun joskus lukee haastatteluja kulta- ja timanttihääpareista, niin monesti tulee esille seikka, että 'sitä ensimmäistä riitaa ei saa tulla'. Ovat varmasti oikeassa!
Ei Luojan pidä sentään ottaa miehen ja naisen välistä kiintymystä pois, vaan mielen koukeroista tulee poistaa käsitys siitä, että ongelmia voi muka ratkoa jollain kivikautisella väkivaltamallilla. Jo pelkästään senkin vuoksi, että eihän siinä mitään, jos miehet tappelisivat keskenään - se on sentään reilua: turpiin vaan ja onnea, mutta kun naiset ottavat yhteen, niin se on jotakin aivan hirveää: siinä revitään silmät päästä.
Kiitos kirjoituksestasi. Sinäkin olet asiaa pohtinut ja hyvin selvinnyt elämän karikoista sielustasi terveenä, huomaan. Elämän normaalit vastamäet ovatkin vain hidasteita, eivät esteitä. Ja mikä ei tapa, se vahvistaa.
Väkivalta ei ole normaali vastamäki, se on tunteen betoniseinä ja siihen seinään on liskattu liian monta hyvällä tahdolla ajateltua suhdetta. Väkivallan kaveri on kuollut suhde.
Rakkaus, jos ihmisellä se sydämessään on, ei kuole, onneksi - haavoittuu kyllä ja menee piiloon joksikin aikaa, mutta ei kuole. Toivottavasti kohde vaan vaihtuu.
Tässä maailmassa on oikeus elää, oikeus olla vapaa ja peloton, oikeus erehtyäkin. Oikeutta koskemattomuuteen ja itsensä hallitsemiseen ei tavallisen normaalin ihmisen tarvitse/saa antaa tunnekehityksessä keskeneräiselle tunnevammaiselle.
En veisi näitäkään vammaisia silti ladon taakse ammuttavaksi, mutta iroittaisin heidät hallitsemasta elämääni. Paras on aloittaa henkisellä irrottautumisella ja toimia siitä eteenpäin niillä tiedoilla ja ratkaisuilla, joita eteen tulee.
Kukaan ei voi sanoa, mikä on oikein kenellekin, jokainen on itsensä ja elämänsä paras asiantuntija ja joskus tulee varmuus, joskus tietää, mitä tehdä. Suoranainen "mielisairas tappokone" tulee toki siirrättää viranomaisten avulla jonnekin ja/tai siirtää itsensä ja läheisensä välittömästi turvaan. Hullu ei saa olla, vaikka sielu onkin haavoilla ja elämä ensiapua vailla.
Itselle tulee sanoa aina uudelleen, että minä olen arvokas ihminen ja se on lyöjä/alistaja/aineriipuvainen, jolla on se kehitysvika sielussa.
Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille niille, joiden sydän on nyt rusinana toisen ihmisen vuoksi.