pohdimpa tuota että heitänkö taakseni suhteen joka ei ole "toiminut" 20 vuoteen. viimeisten vuosien varrella vaatimukset vain kasvaa ja en ole täyttänyt mitään toiveita ja naisen unelmissa olleita haaveita joita hän on suhteellemme asettanut tavoitteekseen. Olen koettanut usean vuoden kertoa että välitän ihmisestä ja hänen arvoistaan mutta materiaalia ja kiiltokuvia en voi enkä halua elämälleni ja lapsilleni vaan turvaa ja luottamusta sekä kohteliasta käytöstä , huomioiden.
Unelmien menetyksien täyttäminen ei ole mahdollista joten olisiko aika arvot jakaa eri laatikoihin kun ne eivät mahdu samaan.
Olen hämmästynyt ja kärsivällisesti odottanut että ikä aikuistaisi ja siirtäisi taakse sellaisen katkeruuden tuoman pakkomielteen saada vain itselle ja korvauksena siitä ettei elämä ole kohdellut oikudenmukaisesti.
Ei jaksa tuottaa toiselle enää vaan on jo tämän avustus prosessin yhteyteen saatava myös omaakin elämää.
Taitaa olla roskakorin tyhjennyksen aika.
Unelmien menetyksien täyttäminen ei ole mahdollista joten olisiko aika arvot jakaa eri laatikoihin kun ne eivät mahdu samaan.
Olen hämmästynyt ja kärsivällisesti odottanut että ikä aikuistaisi ja siirtäisi taakse sellaisen katkeruuden tuoman pakkomielteen saada vain itselle ja korvauksena siitä ettei elämä ole kohdellut oikudenmukaisesti.
Ei jaksa tuottaa toiselle enää vaan on jo tämän avustus prosessin yhteyteen saatava myös omaakin elämää.
Taitaa olla roskakorin tyhjennyksen aika.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Yrittäisin selvittää kaikki ongelmakohdat liitossa ja jos ei selviäisi, eläisin tällä kokemuksella huonossakin suhteessa. Pitkästä liitosta eronneena tiedän, mitä tuskaa se tuottaa. Et arvaakaan. En toivoisi tällaista jossittelua, syyllisyyttä, pähkäilyä, unettomia öitä yms. ongelmaa kenellekään. Pitkään suhteeseen kuuluu kyllästymistä, valtataistelua ja kaikkea mahdollista. Niin sitä kuuluu paljon ongelmia myös eronneille ja sama arki erotuskan lisäksi on pyöritettävänä. Asetu aloillesi ja tyydy siihen, mitä olet saanut, ellei tuskasi liitossasi ole päivittäinen. Ystävyydellä valoa jouluusi.
vai? Olet suunnattoman oikeassa ja tuota kaikkea on kovinkin paljon kohdattu.
"asettuminen" se onkin jo käsittääkseni tapahtunut kun itse koen ottaneeni vastuun ennenkaikkea elämän arvomaailmoista joihin olen perustanut aina arvioni ja sille oikeutuksen hakenutkin. omilla voimilla ei toisten. Siitä on sitten ollutkin "jakaa" aina kun jokin on tullut hätäänsä tai huoltansa kertomaan niin autettu on, kuultu ja kannustettu etsitty apua sekä tehty ettei olo tuntuisi "pahalta" .
Kuitenkin on tullut se tunne että ei ole yläkattoa sille auttamisen ja hyväksynnän määrälle vaan tulisi olla työkalu ja tuottaja toisen elämän aivan alusta asti rakentamiseen uudestaan vaikka jo suurin osa elämästä on kohdattu iloineen ja suruineen.
Ihmettelen sitä miksi ei voisi antaa itselleen anteeksi ja sitä kautta löytää sietettävän ja kohtuullisen vaatimus tason mitä edelyttää kumppaniltaan ja lapsiltaan?
Joulua odotellessa,,Kiitos muuten komentista.
Hei,
kovasti kuulosti tutulta, minä taidan olla se vaativa ja mikään ei riitä tyyppi ainakin mieheni mielestä.
Pyydän kuulemma mahdottomia ja vaadin kuun taivaalta :)
Olen kuitenkin sitä mieltä, että puolisoiden vaatimukset tulevat kohtuuttomiksi kun ei puhuta lähellekkään samoista asioista tai arvoista.
Aikaa ei vietetä enää yhdessä ja tutusta tyypistä tuleekin yllättäen joku vieras ihminen, jonka ajatustenjuoksua ei käsitä.
Keskustelu on vaihtunut vaatimuksiksi tai valituksiksi molemmin puolin.
Mieheni puhuu mielestäni kiinaa eikä ymmärrä pätkääkään minun puheestani. Yksinkertaisenkin asian hoitaminen on todella vaikeaa.
Välitätkö edelleen puolisostasi? Kunnioitatko? Haluatko jatkaa?
Minä olen valmis eroamaan, vastattuani ko. kysymyksiin kielteisesti.
Ainoa huolen aiheeni on yhteiset lapset ja heidän tulevaisuutensa. Miten voimme sopia mistään näillä vuorovaikutustaidoilla, joilla nyt kommunikoimme...
kokea nyt jotain suurta ja yllättävää, kuten se, että otat sen eron puheeksi. Miehesi voisi pysähtyä, voisitpa itsekin tajuta, että ei se niin helppoa olekaan.
Olin itsekin jo valmis eroon, kun tunnuimme puhuvan toistemme ohi. Kun ero otettiin puheeksi, niin äkkiä tajusinkin, kuinka paljon vielä rakastan. Puhumme vieläkin toistemme ohi. Tai emme puhu ollenkaan. Keskustelukanavamme tuntuu olevan nyt täydellisesti tukossa. Mutta kumpikin on joutunut pohtimaan eron myötä tulevat ongelmat, mahdollisuudet ja muutokset todella monelta kantilta. Nyt en voi muuta kuin odottaa ja antaa ajan kulua. En painosta, näen kuinka mies pohtii asioita omalla tahollaan. Jatkamaan olen valmis, kunhan toinen saa ajatuksensa selkiintymään.
hei, tutulta kuulosti ja analyysisi on varmaankin ajateltu kokemuksesta sillä kerrot sen niinkuin se on . Ongelma juuri onkin siinä kuinka se suhteessa alkaisi elämään sitä kunnioitusta asiana kuin sen tästä sinunkin kirjoitukseta voi lukea eli vaatii asenne ja suhtautumis muutoksen että epäkohtia ja näkemys eroja voi käsitellä rakentavasti ilman sitä vaatimusta ja syytöstä joten niistä tuleekin arvoja ja asioita jotka ovatkin samoja. Koska niiden asioiden etäisyys toisistaanhan tulee kun vaatimus ja valitus vie huomion ja se merkitys häviää ja jää vain se syyllistminen ja "uhoaminen". Ja se on sitä mahdotonta eli kuuta taivaalta kun keskusteluissa väärä tunne hallitsee ja voittaa.
Kiinaksi kieli muuttuu ja ymmärtämätömäksi kun toisen tai kummankin osapuolen tahto pakoittaa toinen yksinkertaisessakin asiassa hyväksymään asia juuri niinkuin "minä" määrään ja sitä vaatii sokeasti koska oikeasti rakkaus mahdollistaa sitä vaati tuolta "toteemipaalulta" koska katson sen itse voivani tehdä koska omistan hänet.?! Illuusion voima joka sokaisee kunnioituksen.
Kysymyksesi asettelu on itselle tärkeää ja yhdessä kun voisikin asetella ja miettiä.
Lapset ovat olleet niin itsestään selvät huolehdittavat joten minusta sitä ei edes pitäisi sotkea parisuhteeseen koska heistä tulee vastata itse joka tapauksessa ja itse jakaen vastuuntunteen ja tahtonsa. Siinä ei oikein huolestuminen auta koska se on tehtävä lapset ovat vain väliaikaisesti lapsia ja olipa aikuisten ongelmat mitä tahansa lapset on huolehdittava jonka ainakin minä koen tällä tavalla.
vuorvaikutus taidoista katson olevan kehitttämistä suuresti mutta tuo "järjen ja vakauden ja rauhan " käyttö on saatava tunteiden tilalle jotta ainkin minä kokisin että tunteetkin ymmärtää arvoineen ja oikutuksineen paremmin jolloin uskon tulosta syntyvän.
Vielä noista arvojen eroavaisuuksista, että arvot usein ovat tosi lähellä toisaan, ainakin meillä mutta ne "tehdään" kaukaisiksi toisistaan että syntyy eroa. Viimekädessä vaikka sukan paikasta tai miten vaan perustellen että eroa on ja löytyy se on kiusallista jajopa tahallisen tuntuista, jaheikentää ymmärrystä ja kehittymistä.
Myös ajan viettäminen tosiaan yhdessä estyy usein siitä "kinasta" ja arvoerojen suurennuslasilla tarkastelevalla tavalla etsiminen tuottaa sen "vierauden" tähän ihmiseen. Lieneeköhän tämä sitä valtataistelua ja toisen "kokeilua" välittääkö toinen? Mutta turhan hölmöä se on jos kaikki yhteinen joudutaan jakamaan jotenkin "pelaamalla".
Jossa on kuitenkin aina ketunhäntä kainalossa. Epävarmuus ja sen ylläpitäminen on tunne joka pitää liikkeessä mutta se tuohoaa. Eli jos et pysty antamaan rauhaa ja luotettavaa tukea kumppanillesi niin haavoitat itseä ja toista.
Teema kuuluu vallankäytössä että hajoita ja hallitse. Sillä on saatu elämä sekaisin ja tuhoa aikaan ja valtaa on käytetty ihmistä vastaan valtavasti. (lapset kärsineet myös)
Ehkä kumppanuudenkin tästä tulisi oppia.
Eli mikähän se riittäisi? ja miten?
Jos kysyn itseltäni jotain kysysin: Haluanko jatkaa ja miten? Rakastanko häntä miten itse rakkuden ymmärrän? Kunnioitanko kohtaloa vaiko tuenko heikkoutta ja estän oppimisen ja kasvamisen?
suurta ja yllättävää on koettu ja ne ovat lujittaneet ymmärrystä varmaan sekä sitouttaneet lapsien lisäksi.
Erosta puhuminen on tosiaan tärkeää ja se ohi puhuminen on hyvin sanottu. Noin käynee, mutta silloin ovat tahdot niin voimakkaat eri viha ym tunne sekamelskan sisällä /kera että on omatkin korvat "tukossa" ja puhuminen menee ohi. Kun ei kuule mitään. Torjuu ymmärtämisen ja vältää ottaa huomion.
Puhumattomuus lienee sitä aivotyötä mutta koen sen jotenkin turhana koska itse koen että tahtoisin puuttua ja rakentaa asioita mistä jotuu se puhumattomuus ja täten vapauttaa energian elämistä varten ja iloksi ja tueksi sekä luottamukseksi ja kehitykseksi. Myöslapsien iloksi.
Aikani menee hukaan kun odotan että vaimo selvittää suhtautumistaan menneisyyteensä tai unelmiinsa joita on pettymyksekseen kasannut ja joista ei voi luopua. Koska kuitenkin elmän eteenmeno ilman luopumista ei ole mahdollista suhteessa tai muutoinkaan itsenäsesti.
Erostessa kun sen hankkii ja oireilee esimerkiki puhumattomuudella tai ohi puhumisella niin on kuitenkin luovuttava menneisyydestä kun sitten se unelmien prinssi taas löytyy jos meinaa onnistua.
Toteat myös tilasi että et voi kuin odottaa niin, samoin olen odottanut ja tuntenut tuon saman vuosikausia ja sen ajatustyön olen toivonut tuottavan sen tuloksen että valitaan olisi mahdollisuus ja jatkanutja jatkanut anteeksi pyyntöjen ja itsearviointien jäkeen.
uudestaan heittäytyminen luottamaan on vain tuonut aina ja aina vaikeamman mahdollisuuden hyväksyä kun pian palaamme samoihin vanhoihin jo elettyihin asioihin jotka tulisi täyttää jälkikäteen. Eli pettymistä ei voi välttää. Sen kokee jo aina uudistuvana painostuksena ja jopa uhkaavana kiristyksenä.
viisaasti, sen, mitä siitä selvää sain. Kait se meilläkin pian noin menee, toivon kyllä muuta. Mehän ollaan kaikki erilaisia, ei ole kahta samanlaista kohtaloa, eikä kukaan ratkaise asioitaan täysin samalla tavalla, tai samoin kriteerein.
Odottelen nyt kuitenkin ja katson, mitä eteen tulee. Pettymyksiä on jo tullut. Miehen edes takaisin huopaaminen ja asioiden uudelleen mutkistuminen jo koettu. Olen kuitenkin sitkeä sissi, en vielä luovuta...
Kyllä, minäkin haluaisin tarttua asiaan, puhua, vaatia toista puhumaan, tehdä jotain! Haluaisin saada tämän muurin rikottua, mutta olen päättänyt katsoa ainakin vuodenvaihteen yli.
Ehkä teen virheen, kuka tietää. Sitten sen näkee ja omapa on virheeni. Ei se elämä minulta mihinkään karkaa, jos vielä odotan.
anteeksi kun ei ole tämä elämän asia kovin selvästi kirjoitettavissa. Eipä varmaan ole samanlaisia "kohtaloita" mutta myös on kovinkin yhteneväinen se "kaava" mihin ja miten vaikeudet ja kästelyn esteet ja suhteen rakenteiden esteet kulminoituu.
Edes takas huopaaminen on varmaankin kaikkien epävarmuuden ja todellisuuden tulos ja se kai on hyvin tavallista, tosin en teidän tapausta tällä tarkoita vaan yleisesti.
Se on varmaankin "taakka" kun tahtoo onnistua ja löytää aktiivisesti kanavat ja ratkaisut luottamksen löytymiseen ja enne kaikkea sen vaalimiseen. Suunnaton on se "nöyrtyminen" mikä ihmisten välille tulisi aluksi syntyä kai sen anteeksi annon perustaksi että ilo ja vahvuus voisi alkaa ruokkimaan luottamusta.
Se on puuduttavaa "katsoa" ja olla vaan ja odottaa tekeminen ja yrittäminen on paljon toivoa tuovampi. Mutta sekin että toinen ns: estää ja siirtää vastuunoton hetkeä ja tuntemustensa jäsentämistä tuntuu sitten usein tarkoitukselliselta ja alistavalta sillä jos ei "siedä" toista omista lähtökohdistaan nähden miksi sitoa toisen elämä sen selvittämisen tueksi ja täten "päätättää" kylmyys toisella vaikka ratkasu olisikin ero. Tokihan se voisi olla ahaa elämyskin joka voisi avoimmuudessa ja yrityksessä kirkastua.
Kun pettymys on suhteenulkopuolelta tullut sen olen huomannut miten vaikeaa on eroittaa se pois suhteen taakasta vaan se vain ylennsä sidotaan roskasngon kanteen lisäksi.
Kivaa joulun odotusta kutienkin,,