Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni sitten lapsuuden olen tilanteessa, jossa en tiedä, mitä pitäisi tehdä.
Ongelma on semmoinen, että olen sinkku. No joo, ei varmaan mikään maailman tärkein huolenaihe, eikä edes ylivoimainenkaan - teistä. :)
Olen ollut sinkku koko ikäni, ja kolmenkympin rajapyykki on ohitettu jo hyvän aikaa sitten. Tähän asti sinkkuuteni ei ole minua vaivannut, mutta mummoni on huonossa kunnossa, äitini jää jo parin vuoden päästä eläkkeelle, isäkin suunnittelee osa-aikaeläkettä ja minä itse olen alkanut tuntea itseni yksinäiseksi iltaisin omassa asunnossani; sain nähkääs pari vuotta sitten opintoni valmiiksi ja muutin lopullisesti kotoa pois, kun sain opinnot päätökseen ja sain ensimmäisen työpaikan - opiskellessahan ei vapaailtoja tunneta, mutta nyt joidenkin iltojen joutilaisuus ja yksinäisyys alkaa ahdistaa. Kaikki tämä on saanut minut tajuamaan, että olen jäämässä yksin... Sukulaiseni, vanhempani, ystäväni (jotka pääosin ovat reilusti minua vanhempia perhetuttuja) kuolevat todennäköisesti 20 seuraavan vuoden aikana ja silloin minä jään yksin.
Joten olen viimeisen vuoden aikana alkanut tajuamaan, että olisi ehkä hyvä saada jotakin aikaan myös puolisorintamalla. Ja siitäkös se ongelman lykkäs! :)
Suurin ongelma lienee se, että olen absolutisti. Olen aina sanonut, että menen naimisiin ainoastaan raittiin, mieluiten absolutistin kanssa. Niin, aivan, eihän minulla ole oikeutta päättää kenenkään juomatavoista, totta! Mutta toisaalta, kai minulla sentään on oikeus päättää, millaisen ihmisen haluan vaimoksi. Jotkut miehet haluavat isorintaisen vaimon, minä raittiin. :)
Toinen ongelma on se, etten viihdy ravintoloissa - osin absolutismini vuoksi. Myöskin harrastukseni (joita onneksi riittää!) ovat pääasiassa yksin hoidettavia juttuja (kalastus, retkeily) tai miesvaltaisia, joissa naisia ei näy (esim. puulaakijääkiekko).
Kolmas ongelma on, että olen aina vannonut, etten ryhdy etsimällä etsimään puolisoa itselleni; olen aina uskonut, että todellinen rakkaus löytyy sattumalta, ei lehtien tai Internetin deitti-ilmoituksista. Pelkään joutuvani kavereideni taholta pilkan kohteeksi, jos esittelen heille naisystävän ja kerron, että löytyi netistä. Älä naura, meitä neurootikkoja on moneen junaan! :)
Niin, että ellei luota sattumaan ja kaupan kassaan tms., aika vähissä on vaimonlöytämismahdollisuudet.
Tosin työpaikallani on eräs... Meillä synkkaa hyvin, tulemme hyvin toimeen keskenämme, ja minä jo reilu vuosi sitten aloin luulla hänen olevan kiinnostunut minusta. Mitä paremmin tutustuin häneen, mitä enemmän juttelimme, sitä vahvemmin minusta tuntui, että tuossa se nyt vihdoinkin on, ja että hän ajattelee samoin. Esitin illalliskutsun, mutta selvää vastausta en saanutkaan. Ja koska kyseessä on työtoveri, en tahtoisi ruveta häntä ahdistelemaan sen kummemmin. Silti, tuon illalliskutsunikin jälkeen, tuntuu, kuin välillämme olisi sähköä, ehkä jopa enemmän kuin aiemmin...
Minusta tuntui pitkän aikaa, että tämä on viimeinen mahdollisuuteni; että jos nyt ei tärppää, jään loppuiäksi poikamieheksi. Ja sitten näin sen mitä en tahtonut: firmamme pikkujoulussa "elämäni valo" oli täydessä seilissä! :( Olen aina naureskellut niille, jotka puhuvat sydämen särkymisestä ja sen sellaisesta, ja olen aina ivannut iskelmiä joissa itketään lemmen asioiden vuoksi, mutta täytyy sanoa, että kirpaisi todella pahasti. Meni maku koko pikkujouluista enkä oikein muista illasta mitään, istuin koko illan yksinäni miettien tyhjää. Tajusin, ettei hän olekaan "se unelmieni nainen" ja tässä pettymyksen jälkimainingissa minun täytyy tunnustaa, etten voi olla varma edes siitä, tunteeko hän mitään minua kohtaan sittenkään... Ehkä olen tulkinnut hänen työtoverillisen ystävyytensä aivan väärin?
Kiitos, jos olet lukenut tänne asti. Ehkä olen hölmö, kun puran sydäntäni tänne kaikkien luettavaksi... Mutta jospa joku osaisi neuvoa minua, ylpeää kukkopoikaa, joka aina olen luullut tietäväni, mitä tehdä, ja joka aina olen pilkannut sydänsuruja...
Jos ajattelen järjellä, minun pitäisi unohtaa se työtoverini. Onhan hän sentään työtoveri eikä edes raitis, ainakaan kokonaan... Mutta kun en aina pysty ajattelemaan vain järjellä... Kaksi vuotta jättää syvän kuvan sydämeen, olen nyt puolitoista viikkoa yrittänyt pyyhkiä sitä pois, helppoa se ei ole... Minun niin tekisi mieleni hyväksyä hänen ”ei-raittiutensa”, mutta... Järki sanoo: älä hyväksy, unohda hänet. Ja mitä väliä, jos häntä ei kiinnostakaan?
Sinä, joka luet tätä... Kerro mielipiteesi! Olenko idiootti, kun pidän kiinni puolisoni raittiusvaatimuksesta? Olenko naurettava pelkuri, vanhanaikainen muumio, kun en halua löytää puolisoani netistä? Pitääkö minun nöyrtyä ja painaa pääni kuin pahojaan tehnyt koira?
Mihin näistä minun kannattaa/pitää nöyrtyä? Suostumaan ei-raittiiseen naiseen ja mahdollisesti pilata elämäni siten? Kokeilemaan Internetin deitti-palstoja senkin uhalla, että saan kuulla siitä loppuikäni? Vai hankkimaan vielä yksi harrastus, jossa on myös naisia... Mutta kun sellaista harrastusta ei ole, joka kiinnostaisi mutta jota minulla ei vielä ole.
Vai olisiko vielä kerran ehdotettava illallista sille työtoverilleni, siitäkin huolimatta, ettei hän olekaan "täydellinen"? Ja kun minulle riittäisi täydellisyyteen se raittius, muita vaatimuksia minulla ei ole... Ei se nyt ihan helppoa ole päättää 30 vuoden jälkeen, että mitä väliä vaikka vaimo on juoppo, kunhan joku vaimo on.
Olisko hyviä ehdotuksia? Sana on vapaa, saatte arvostella ja haukkua minua, lyökää lyötyä! :) Mutta kertokaa myös, mitä teen?
Ongelma on semmoinen, että olen sinkku. No joo, ei varmaan mikään maailman tärkein huolenaihe, eikä edes ylivoimainenkaan - teistä. :)
Olen ollut sinkku koko ikäni, ja kolmenkympin rajapyykki on ohitettu jo hyvän aikaa sitten. Tähän asti sinkkuuteni ei ole minua vaivannut, mutta mummoni on huonossa kunnossa, äitini jää jo parin vuoden päästä eläkkeelle, isäkin suunnittelee osa-aikaeläkettä ja minä itse olen alkanut tuntea itseni yksinäiseksi iltaisin omassa asunnossani; sain nähkääs pari vuotta sitten opintoni valmiiksi ja muutin lopullisesti kotoa pois, kun sain opinnot päätökseen ja sain ensimmäisen työpaikan - opiskellessahan ei vapaailtoja tunneta, mutta nyt joidenkin iltojen joutilaisuus ja yksinäisyys alkaa ahdistaa. Kaikki tämä on saanut minut tajuamaan, että olen jäämässä yksin... Sukulaiseni, vanhempani, ystäväni (jotka pääosin ovat reilusti minua vanhempia perhetuttuja) kuolevat todennäköisesti 20 seuraavan vuoden aikana ja silloin minä jään yksin.
Joten olen viimeisen vuoden aikana alkanut tajuamaan, että olisi ehkä hyvä saada jotakin aikaan myös puolisorintamalla. Ja siitäkös se ongelman lykkäs! :)
Suurin ongelma lienee se, että olen absolutisti. Olen aina sanonut, että menen naimisiin ainoastaan raittiin, mieluiten absolutistin kanssa. Niin, aivan, eihän minulla ole oikeutta päättää kenenkään juomatavoista, totta! Mutta toisaalta, kai minulla sentään on oikeus päättää, millaisen ihmisen haluan vaimoksi. Jotkut miehet haluavat isorintaisen vaimon, minä raittiin. :)
Toinen ongelma on se, etten viihdy ravintoloissa - osin absolutismini vuoksi. Myöskin harrastukseni (joita onneksi riittää!) ovat pääasiassa yksin hoidettavia juttuja (kalastus, retkeily) tai miesvaltaisia, joissa naisia ei näy (esim. puulaakijääkiekko).
Kolmas ongelma on, että olen aina vannonut, etten ryhdy etsimällä etsimään puolisoa itselleni; olen aina uskonut, että todellinen rakkaus löytyy sattumalta, ei lehtien tai Internetin deitti-ilmoituksista. Pelkään joutuvani kavereideni taholta pilkan kohteeksi, jos esittelen heille naisystävän ja kerron, että löytyi netistä. Älä naura, meitä neurootikkoja on moneen junaan! :)
Niin, että ellei luota sattumaan ja kaupan kassaan tms., aika vähissä on vaimonlöytämismahdollisuudet.
Tosin työpaikallani on eräs... Meillä synkkaa hyvin, tulemme hyvin toimeen keskenämme, ja minä jo reilu vuosi sitten aloin luulla hänen olevan kiinnostunut minusta. Mitä paremmin tutustuin häneen, mitä enemmän juttelimme, sitä vahvemmin minusta tuntui, että tuossa se nyt vihdoinkin on, ja että hän ajattelee samoin. Esitin illalliskutsun, mutta selvää vastausta en saanutkaan. Ja koska kyseessä on työtoveri, en tahtoisi ruveta häntä ahdistelemaan sen kummemmin. Silti, tuon illalliskutsunikin jälkeen, tuntuu, kuin välillämme olisi sähköä, ehkä jopa enemmän kuin aiemmin...
Minusta tuntui pitkän aikaa, että tämä on viimeinen mahdollisuuteni; että jos nyt ei tärppää, jään loppuiäksi poikamieheksi. Ja sitten näin sen mitä en tahtonut: firmamme pikkujoulussa "elämäni valo" oli täydessä seilissä! :( Olen aina naureskellut niille, jotka puhuvat sydämen särkymisestä ja sen sellaisesta, ja olen aina ivannut iskelmiä joissa itketään lemmen asioiden vuoksi, mutta täytyy sanoa, että kirpaisi todella pahasti. Meni maku koko pikkujouluista enkä oikein muista illasta mitään, istuin koko illan yksinäni miettien tyhjää. Tajusin, ettei hän olekaan "se unelmieni nainen" ja tässä pettymyksen jälkimainingissa minun täytyy tunnustaa, etten voi olla varma edes siitä, tunteeko hän mitään minua kohtaan sittenkään... Ehkä olen tulkinnut hänen työtoverillisen ystävyytensä aivan väärin?
Kiitos, jos olet lukenut tänne asti. Ehkä olen hölmö, kun puran sydäntäni tänne kaikkien luettavaksi... Mutta jospa joku osaisi neuvoa minua, ylpeää kukkopoikaa, joka aina olen luullut tietäväni, mitä tehdä, ja joka aina olen pilkannut sydänsuruja...
Jos ajattelen järjellä, minun pitäisi unohtaa se työtoverini. Onhan hän sentään työtoveri eikä edes raitis, ainakaan kokonaan... Mutta kun en aina pysty ajattelemaan vain järjellä... Kaksi vuotta jättää syvän kuvan sydämeen, olen nyt puolitoista viikkoa yrittänyt pyyhkiä sitä pois, helppoa se ei ole... Minun niin tekisi mieleni hyväksyä hänen ”ei-raittiutensa”, mutta... Järki sanoo: älä hyväksy, unohda hänet. Ja mitä väliä, jos häntä ei kiinnostakaan?
Sinä, joka luet tätä... Kerro mielipiteesi! Olenko idiootti, kun pidän kiinni puolisoni raittiusvaatimuksesta? Olenko naurettava pelkuri, vanhanaikainen muumio, kun en halua löytää puolisoani netistä? Pitääkö minun nöyrtyä ja painaa pääni kuin pahojaan tehnyt koira?
Mihin näistä minun kannattaa/pitää nöyrtyä? Suostumaan ei-raittiiseen naiseen ja mahdollisesti pilata elämäni siten? Kokeilemaan Internetin deitti-palstoja senkin uhalla, että saan kuulla siitä loppuikäni? Vai hankkimaan vielä yksi harrastus, jossa on myös naisia... Mutta kun sellaista harrastusta ei ole, joka kiinnostaisi mutta jota minulla ei vielä ole.
Vai olisiko vielä kerran ehdotettava illallista sille työtoverilleni, siitäkin huolimatta, ettei hän olekaan "täydellinen"? Ja kun minulle riittäisi täydellisyyteen se raittius, muita vaatimuksia minulla ei ole... Ei se nyt ihan helppoa ole päättää 30 vuoden jälkeen, että mitä väliä vaikka vaimo on juoppo, kunhan joku vaimo on.
Olisko hyviä ehdotuksia? Sana on vapaa, saatte arvostella ja haukkua minua, lyökää lyötyä! :) Mutta kertokaa myös, mitä teen?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Muutama kommentti olis kyllä... saa sitten vapaasti jättä huomiotta, mutta toivottavasti ajattelisit asiaa ensin joka "kantilta"... Tai kunhan vaan ylipäätään ajattelet... Oot kuitenkin jo sen ikäinen, että kannattaa pohtia noita asioita ihan "rankemman kaavan" kautta. Niin kuin isälläni on tapana sanoa, "Jostain pitää yleensä luopua saadakseen jotain muuta". Oma ehdoton ohjenuorani on taa se, että "oletus on kaikkien kämmien äiti". Viisaita sanoja, ystäväiseni. Noh, tässä sulle nyt muutama juttu...
"Mihin näistä minun kannattaa/pitää nöyrtyä? Suostumaan ei-raittiiseen naiseen ja mahdollisesti pilata elämäni siten?"
- Tuota tuota... Mites se sun elämä menis pilalle, jos toinen ottaa silloin tällöin lasillisen tai pari? Alkoholismia se ei ole. Mihinkään ei pidä eikä kannata "nöyrtyä", jos siltä tuntuu, mutta joihinkin asioihin tässä maailmassa ja yhteiskunnassa pitää sopeutua. Myös muiden ihmisten joihinkin tapoihin tai piirteisiin, mistä itse ei pidä. Se vaan menee niin. En minäkään pidä esim. kalastamisesta muutamasta tietystä syystä. En silti kiellä muita kalastamasta tai olisi menemättä kalareissulle mukaan saati valitsisi miestä sen mukaan, että kalastaako hän vai eikö... Ymmärsit varmaan pointtini.
"...kokeilemaan Internetin deitti-palstoja senkin uhalla, että saan kuulla siitä loppuikäni?"
- No joo... Missäs vaiheessa oot päättänyt, että sun kaverit saavat määrätä sen, kenen kanssa sun on hyväksyttävää seurustella ja mistä naisystäväsi saat löytää/etsiä? Heidänkö hyväksyntänsä ratkaisee? Heillekö sitä naista etsit esiteltäväksi vai ihan itsellesi rakastettavaksi? Kaverit ei naura ja nälvi. Jos ne niin tekee, vaihda kavereita. Ne eivät ole sellaisia, joiden kanssa sun sitten kannattaa olla.
"...olisiko vielä kerran ehdotettava illallista sille työtoverilleni, siitäkin huolimatta, ettei hän olekaan "täydellinen"?..."
- Duuh... Veikkaisin, että jos sitä olet jo kysynyt eikä hän ole siihen vastannut/ottanut sinuun yhteyttä, niin ei ole kiinnostunut sinusta romanttisessa merkityksessä. Tohon on vaikea sanoa juuri mitään, koska en tunne häntä (kai?), joten ehkä tiedät siihen vastauksen paremmin itse.
"Ja kun minulle riittäisi täydellisyyteen se raittius, muita vaatimuksia minulla ei ole..."
- Eikös sen pitäny vielä olla muualta "löydetty", kun netistä, ettei ne kaverit kiusaa... ;)
"Ei se nyt ihan helppoa ole päättää 30 vuoden jälkeen, että mitä väliä vaikka vaimo on juoppo, kunhan joku vaimo on."
- Eihän se tee kenestäkään juoppoa, jos on humalassa tai hiprakassa joskus. Suosittelisin sinua tutustumaan alkoholismiin ja sen määritelmiin vaikka kirjallisuuden kautta. Juoppo on siis sama, kuin alkoholisti. Netistäkin löytyy aiheesta vaikka mitä tietoa. Itsekin käytän alkoholia niinkin kamalan paljon ja usein (hirveä olen ja kamala "happo"), kun 3-4 kertaa vuodessa. Ai ai sentään mua poloista. A-klinikka kutsuu... Noh, sorry, toi oli jokseenkin tarpeetonta, mutta halusin vaan tuoda esiin, että ei kaikki ole p**kaa, vaikka se siltä aluksi ehkä vahvasti näyttäisi... pitää myös "nuuskaista", jotta tietää onko ehtaa vai "feikki"... Ei se ihmistä pilaa vaikka välillä snapsin nappaisikin. Alkoholihan on sitäpaitsi vanha lääkeaine, joten joissain tapauksissa se vois tehdä jopa sullekin hyvää ;) Vaikka sormustimellinen vilunväreitä torjumaan. Pistää veren kiertämään. Jotkut kipulääkkeetkin on vahvempia, kuin alkoholi, joten...
Toivottavasti sait edes jotain tästä itsellesi. Mukavampaa alkavaa joulukuuta!
Kiitos Beelsepupi piristävästä vastauksestasi!
Olen ajatellut asiaa kyllä kantilta jos toiseltakin. Muuta en ole vapaa-aikana tehnytkään! :)
"Oletus on kaikkien kämmien äiti". TOTTA! Siitä olen samaa mieltä. Ja olen kyllä sen verran jo kyynistynytkin, etten varmaan koskaan enää oleta mitään - ainakaan kenenkään naisen mielipiteestä minua kohtaan... :)
-Mites se sun elämä menis pilalle, jos toinen ottaa silloin tällöin lasillisen tai pari? Alkoholismia se ei ole.
-Eipä tietenkään, ja minä sen lasillisen tai vaikka muutamankin pystyisinkin hyväksymään, mutta en räkäkänniä. Ja vielä: tiedän, etten PYSTY selittämään asiallisesti lapsilleni, miksi äiti on "sairas" tullessaan pikkujouluista tai seuraavana aamuna. Sen verran on tuota temperamenttia... Sorry vaan!
Mutta ymmärrän, Beelsepupi, mitä tarkoitat. Kunpa se olisikin noin yksinkertaista... Tämä työtoverini, esimerkiksi, on innokas tanssija, minä taas en. Mutta vaikka hän tanssisi koko illan vieraiden miesten kanssa, se ei haittaisi minua lainkaan. Hullua? Ehkä, on minua hulluksi sanottu ennenkin... -Muuten, jospa se työtoverini haluaakin tanssivan miehen... Mutta käsittääkseni hänen pitäisi tietää, että olen luvannut tanssia vaimoni kanssa milloin vain, jos joskus naimisiin menen.
-Missäs vaiheessa oot päättänyt, että sun kaverit saavat määrätä sen, kenen kanssa sun on hyväksyttävää seurustella ja mistä naisystäväsi saat löytää/etsiä? Heidänkö hyväksyntänsä ratkaisee? Heillekö sitä naista etsit esiteltäväksi vai ihan itsellesi rakastettavaksi?
-Totta kyllä. Mutta joskus joku kuitenkin kysyy: "Miten te tapasitte?" Minä sanon: "Löysin tuon netistä!" Vastaus: "Mitä, netistä, sinäkö? Etkös sinä aina vannonut, ettet etsi puolisoa netistä? Etkös sinä ole joskus uhitellut jopa jääväsi tahallasi poikamieheksi? Mitenkäs sinä nyt noin, heh heh heh, oletkos sinä joku tuuliviiri? Mitäs me sanoimme, emmekös vain sanoneetkin että joskus se nainen sinullekin löytyy kälä kälä kälä kälä...!" Ja miten niistä eroon pääsee, kun isoimmaksi osaksi ovat sukulaisia!
-Veikkaisin, että jos sitä olet jo kysynyt eikä hän ole siihen vastannut/ottanut sinuun yhteyttä, niin ei ole kiinnostunut sinusta romanttisessa merkityksessä.
-Mutta jospa se testaa, olenko tarpeeksi innostunut yrittääkseni useammin? (Vrt. Paavo ja Päivi Lipponen)
- Eihän se tee kenestäkään juoppoa, jos on humalassa tai hiprakassa joskus.
-No, juoppo on tuossa vähän liian vahva sana. Absolutisteille ihminen on joko absolutisti tai juoppo! :) Sori, ei ole tarkoitus loukata ketään, mutta kun tuo ajatusmaailma on tällainen mustavalkoinen meikäläisellä...
Mutta kiitokset, Beelsepupi, jos satut vielä lukemaan tämän. Vastauksesi sai minut kyllä ajattelemaan... Kyllähän HÄN semmoinen pakkaus on, että vaikka välillä ottaisikin, niin olisiko se sitten niin vakavaa...
Ei perhana, minähän alan pehmenemään! :) Nyt pitää lähteä salille hakkaamaan säkkiä ettei tauti pääse kehittymään pahemmaksi! :)
Taas yksi hyvä esimerkki siitä miten Suomessa raittius on yksi suurimpia miehiä yksinäisyyteen tuomitsevia asioita.
Olen täsmälleen samaa mieltä! Suomen naisille raitis mies ei kelpaa, sen pitää haluta käydä säännöllisesti ravintolassa ja olla ahnas alkoholille.
Mutta virottarille kelpaa... :)
Pakko kyllä kommentoida "suomalaisille naisille ei kelpaa raitis mies" -tarinointia. En nyt voi puhua muiden kuin itseni puolesta (eikä muidenkaan pitäisi yleistää), mutta minulle raitis mies kävisi vallan mainiosti. Eipähän tarvitsisi kärrätä haisevaa ja örisevää miestä baareista viikonloppuisin.
Itse istun iltaa ystävieni kanssa pari kertaa kuussa ja saattaapahan sitä vähän humalassakin olla. Ei koskaan konttauskunnossa, mutta iloisessa hiprakassa. Minusta se on vain kivaa, enkä ajattele olevani mitenkään ympäristölle häiriöksi... Voihan se olla, että raitis mies ei hyväksyisi tätä harvakseltaan tapahtuvaa hauskanpitoa, ja näin ollen vaatisi minua muuttamaan tapojani, mikä taas ei ole oikein (varsinkin jos alkoholin käyttö on todellakin kohtuurajoissa). Mutta jos mies ei paheksu, niin mikäs siinä.
Eli: ainakin tälle suomalaiselle käy raitis mies. Muitakin ominaisuuksia miehestä saisi löytyä, joten sen takia tässä sinkkuja ollaankin...
No hyvä, että edes joku nainen huolii raittiin! :) Ehkäpä toivo ei ole mennyttä... :)
Olipa kerran vuorikiipeilijä. Hän oli tehnyt matkaa huipulle vaikeissa olosuhteissa kuukauden. Viimeisellä etapilla vesipullo putoaa rotkoon. Ilman juomaa ei huipulle pääse. Jäljellä pullo "vuori valloitettu" shamppanjaa. Ehei. Minähän en juopoksi ryhdy. Lähdet alas. Haloo ! Sinne huipulle on enää päivän matka. Ensi vuonna sinun kuntosi ei ehkä enää riitä.
Muuten hyvä vertaus, mutta minulla ei olisi sitä sampanjapulloa mukana ollenkaan... :) Mutta luulen ymmärtäneeni, mitä tarkoitat.
Kertomuksesi oli pitkä, ja ensimmäinen vastaus siihen erittäin hyvä.
Minulla ei ole aikaa nyt kirjoittaa pitkään, ja samat asiat on ansiokkaasti tuossa ensimmäisessä kommentissa. Mutta tämän sanon:
Onkohan sinulla lopultakin tullut aika lähteä tuulettamaan käsityksiä ajatuksistasi, käsityksistäsi, itsestäsi, muista, ja elämästä yleensä. Turha ylpeys pois, pois turha itseriittoisuus ja ajatus omien käsityksien erinomaisuudesta. Vaihda näkökulmaa!
...sitä on aina olevinaan oikeassa. Ja ainakin tähän asti ei-raittiin naisen ottaminen vaimoksi on tuntunut pahemmalta kuin ikisinkkuus... Tämä ketju on kyllä saanut minut miettimään yhtä ja toista, mutta ainakin yksi pysyy: Itse en ota pisaraakaan, kun olen lähes 35 vuotta selvinnyt pisarattakaan. :)
Kysymyksiä, jotka toivottavasti aukaisee mieltäsi, jos asioita ajattelet (niinkuin todennäköisesti teetkin)
Mitä on raittius? Mitä se antaa, ja mitä ottaa?
(tästä seuraa jatkokysymykset)
Mikä on raitis nainen? Mikä ei-raitis?
(ja lopultakin peremmälle)
Mihin maailmasi romahtaa edellämainittujen asioiden suhteen? Miksi se romahtaa, jos romahtaa?
Miksi se pisarakin on sinulle liikaa? Kuinka pieni määrä on pisara? Miten pieni määrä pitää olla, ettei pisara vielä täyty? Miksi?
Esittämänne kysymykset ovat minulle jo ainakin kymmenen vuotta vanhoja, joten ei niistä enää ole mieltäni kääntämään. Nämä jutut minä olen niin tarkkaan miettinyt joka puolelta ja öisin unettomuuskohtauksien iskiessä niitä tuntikausia vatvonut.
-Mitä on raittius? Mitä se antaa, ja mitä ottaa?
-Raittius on sitä, ettei satunnaisia poikkeuskertoja lukuunottamatta käytä alkoholia. Siideri tai pari harrastusporukan saunaillassa, lasi tai pari samppanjaa juhlissa tai viiniä ravintolassa, paukku tai pari, kolmekin jossain pikkujouluissa, ne ovat sellaisia, joita (mielestäni!) raitiskin ihminen voisi vielä ottaa. Absolutistit ovat sitten asia erikseen.
Mitä se antaa? Minulle se antaa sen verran ylpeyttä, etten vielä ole antanut kaikkien tallata minua jalkoihinsa. Kun Maailma potkii päähän ja tunnen itseni c-luokan kansalaiseksi, ajattelen, että edes yhdessä asiassa olen parempi kuin kukaan tai vähintään yhtä hyvä - ja voin taas kohdata kanssaihmiseni ilomielin. Miten nautinkaan, kun työtovereiden virkistysmatkan paluuaamuna bussissa olen ainoa kirkassilmäinen, jonka henki ei haise kissanpaskalle ja jonka mahassa aamupala ei kierrä kuin huima lapsi karusellissa! Ja kuitenkin - nämä tuollaiset yhteiset illanvietot minä istun yleensä loppuun asti. Ja kävelen horjumatta nukkumaan, toivotan sammaltamatta hyvää yötä, herään varhain aamulla oksentamatta. Perjantaipullorahat voi käyttää vaikka pieneen matkaan, kunhan niitä kertyy. Tarvitseeko terveydellisiä vaikutuksia kertoakaan? Niin, tiedän, että jotkut sanovat alkoholin pieninä määrinä olevan terveydelle hyväksi. Aivan, mutta on muitakin "nautintoaineita", joilla on sama hyötyvaikutus, mutta ilman haitallisia sivuvaikutuksia; kuten omena päivässä.
Mitä se ottaa? No, näköjään avioelämän. Enpä kyllä muuta keksi, joskin jotkut saattavat pitää minua tylsänä seurana, kun en juo. Omasta mielestäni en sitä ole - aion todistaa maailmalle, että ilo ilman viinaa ei ole teeskentelyä, vaan aitoa iloa ja nauttimista kivojen ihmisten seurasta. :)
-Mikä on raitis nainen? Mikä ei-raitis?
-Raitis nainen on tuollainen, jonka tuossa ensimmäisessä vastauskappaleessa kuvasin. Ei-raitis on sellainen, joka juo itsensä känniin. Jäin vallan miettimään, mikä olisi vähimmäisväli känneille, jotta nimitystä raitis voisi vielä käyttää... Ehkä pari kolme vuotta.
-Mihin maailmasi romahtaa edellämainittujen asioiden suhteen? Miksi se romahtaa, jos romahtaa?
-En aivan ymmärrä noita kysymyksiä... Jos katsotaan minun kannalta, vastaus löytyy tuosta seuraavasta. Jos katsotaan puolison kannalta... Taisi jo tuolla aiemmissa tämän ketjun viesteissä tullakin esille. Minä nyt vain en halua viettää loppuelämääni ihmisen kanssa, joka ei halua/voi hallita alkoholinkäyttöään mainitsemassani määrin. Sorry vaan! Jotkut miehet haluavat isotissisen vaimon, minä raittiin. Kumpi on kohtuuttomampi/järjettömämpi vaatimus?
-Miksi se pisarakin on sinulle liikaa? Kuinka pieni määrä on pisara? Miten pieni määrä pitää olla, ettei pisara vielä täyty? Miksi?
-Siksi, että johonkinhan ihmisen pitää raja vetää kaikissa asioissa. Mikä juomismäärä sitten minulle olisi hyväksyttävä? Mikä on liian vähän ollakseni "normaali", mikä taas liikaa, etten sentään puliukoksi tule? Tarpeeksi suuressa skaalassa 5 on lähes sama kuin 6, mutta nolla on aina nolla, sitä ei voi pyöristää ykköseksi. Jos joku ottaa tavallisesti viisi kaljaa, mutta tänään kuusi, se ei ole erikoista. Mutta jos minä otan yhden, elämäni ensimmäisen, raja rikkoutuu. En ole enää "puhdas". Haluan kuolinvuoteellani ylpeillä: "Muussa en elämässäni ehkä onnistunut, mutta vieläkään en tiedä, miltä viina, samppanja, siideri, olut tai viini maistuu."
-Kysymys on siis periaatteesta. Ja ehkä siinä on vähän näyttämisen halua: "Katso Maailma! Minua et saa maistamaankaan!" Sitä paitsi, mitä ei ole koskaan maistanut, sitä ei osaa kaivatakaan. Ei lapsenkaan mieli tee karamellia, ellei se koskaan ole sellaista saanut.
-Pisara? Pisara on pisara! :) Siis minähän en edes nuolaise tyhjän viinapullon suuta, vaikka siitä olisikin kaadettu vain lasiin. Periaatteessa yksikin atomi riittää pisaraan, vai oliko ne molekyylejä... :)
Mutta huomaan, että tämä viesti koskee nyt enemmän minun alkoholipolitiikkaani kuin tätä alkuperäistä ongelmaani (joka luultavasti onkin seurausta juuri siitä). Yksi asia on varma: minä en omia tapojani muuta. Se, joustanko minä puolison juomatavoissa, se on mietintäprosessi jota joutunen hautomaan useita öitä; miten kauan vienee tulla itse vakuuttuneeksi siitä, ettei puolison tarvitse olla raitis siinä mielessä kuin minä sen käsitän vaan kohtuukäyttäjä siinä mielessä kuin muut sen käsittävät. Ei helkkari, kohtuukäyttäjä asumassa MINUN talossani... Ei ihan lähiviikkoina! Mutta harkitaan. Minä en ala, olen selvinnyt pitkän matkaa yli 30 vuotta maistamatta, aion selvitä vielä seuraavat 60 samaa tahtia. Kun minä kuolen, älköön kieleni tunteko alkoholin makua.
Juuri noita ajatuksia minullakin oli hyvin pitkään, kun olin vielä erittäin ankara absolutisti. Mutta sitten tulin kahteen asiaan, mistä sinäkin kirjoitat. Puhtaus. Kuinka puhtaana aiot säilyä? Oletko todellakin pilalle saastunut ja saastainen, jos sen atomin viinapullon suusta saat sisääsi? Pisara? Jos siinä viinapullon suulla oleva atomikin on jo pisara, niin olet jo vaikka kuinka monta pisaraa nauttinut! Jos olet joskus viinan haistanut, ehkä kaukaakin, niin atomi on sisääsi mennyt. Olet siis saastunut! Mitä väliä enää millään?
Alkoholipolitiikkaasi kirjoitus ehkä hieman meni, mutta siihen alkuperäiseen ongelmaan: Tutki hieman luonteenlaatuasi näiden keskustelujen pohjalta. Onko se sellainen, että olisit edes itse valmis elämään kaltaisesi kompromissittoman ihmisen kanssa.
Kiitokset, 32 v 40 vjpfj4 vpokf, ja muutkin vastailleet! Tämä ketju on todella selventänyt ajatuksiani.
Vielä yksi kommentti tuosta edellisestä viestistä: En aio leikata yhtäkään varvastani poikki. Jos kuitenkin kävisi niin, että olosuhteiden pakosta yksi varpaistani amputoitaisiin (paleltuma tms), niin kuka silloin ajattelee: No, mitäpä väliä tässä enää on, pätkäistään loputkin poikki vaan!
Meinaan, tuo puhtaana säilyminen nyt oli minulta vähän huono sanavalinta... Sanotaan paremminkin: niin puhtaana kuin se itse päättäen on mahdollista. Eihän kukaan täydellinen ole missään, mutta minulle riittää, kun olen viimeiseen asti pannut hanttiin.
Vai pitäisikö tässä ruveta tupakoimaankin, koska tuossa viime kesänä jouduin hengittämään tupakansavua kokonaiset puoli minuuttia maksaessani bensoja huoltoasemalla? :)
No joo, minä nyt olen päättänyt näin ja tiedän, ettei se kaikkia miellytä. Ehdoton selibaatti tai vegetarismi hyväksytään, ehdotonta absolutisia pidetään kutakuinkin pedofiiliin rinnastettavana rikollisena. Mutta tieni olen valinnut.
Ja kuten alussa sanoin, tie on taas selvä. Surkea ruikutukseni on tältä erää ohi. Alunperin kysyin, mitä pitäisi tehdä, etten jäisi lopuksi ikää yksin... En tiedä vieläkään, mutta yksi asia on varma: ellen löydä sitä kohtuu raitista naista, olen sitten mieluummin yksin. Vai määrääkö joku direktiivi, että raittius/"juoppous" ei saa olla kriteeri puolisonvalinnassa? Haastaakohan joku nainen minut oikeuteen, jos annan pakit, kun se ei ole raitis...? :)
Ja jospa tuolta Internetin deittipalstoilta joku kunnon tyttö löytyisi... ;)
Siispä kiitokset vielä kerran ja rattoisaa joulun odotusta, Neuvoton Ikisinkku vaikenee.