Isäni ja äitin erosivat noin viisitoista vuotta sitten. Itse olen yli kolmekymppinen mies. Meitä "lapsia" on yhteensä neljä.
Lapsuutemme ja nuoruutemme ei ollut mitenkään onnellinen. Vanhemmillamme ei oikein ollut mitään annettavaa, kun alkoivat itse hädin tuskin täysikäisinä tekemään lapsia. Ei ollut suuremmin rakkautta eikä rajoja, kasvatus vähän retuperällä ja niukkuutta jaossa. Varsin ankeaa.
Isäni oli (ja on) huithapeli, haihattelija, itsekeskeinen ihminen. Hirveä pätemisen tarve, jopa patologinen valehtelu kuului kuvioihin. Vastuuton, kilpaili lastensa kanssa saadakseen itsetuntonsa kuntoon.
Myöhemmin olen päätellyt, että hän on persoonallisuushäiriöinen narsisti. Liekö seurausta siitä, että heidät hylättiin lapsena isoäitinsä hoitoon. Oma isä oli heille etäinen. Jotain tekemistä tällä on hänen ongelmiensa kanssa, joita hän työsti meidän lastensa kautta, luultavasti sitä itse edes tajuamatta. Me siitä tietenkin saimme kärsiä.
Hän ei juuriole pitäny yhteyttä meihin, eikä mitään yhteyttä ex-vaimoonsa näiden vuosien aikana. Aluksi itse pidin aika useinkin, hän hyvin harvoin. Kerran hän sitten puhelimessa oli tosi paskamainen ja sain tarpeekseni. Kaikkien vuosien aikana välimme olivat ainaolleet viileät, mutta nyt tuli henkilökohtaista loukkausta tarpeeksi.
Päätin olla ottamatta yhteyttä. Hän ei ottanut minuun, eikä kahdeksan vuoden kuluessa kuin muutamaan otteeseen muihin sisaruksiinsa.
Hyväksyin asian, koska se oli minusta parempi. Koko ajan selvisi yhä kirkkaammin, miten huono isä hän oli ollut, ja myös miten paskamainen aviopuoliso. Oli helpotus olla erossa hänestä.
Joitakin kertoja näiden vuosien aikana mietin, olisiko hän voinut muuttua vuosien varrella, ja pitäisikö häntä ymmärtää, ja antaa ehkä anteeksikin kaikki lyttääminen, mutta se mitä sisaruksiltani kuulin, puhui sen puolesta, että eipä ole mies muuttunut, samanlainen haihattelija ja valepukki yhäkin.
Kerran meinasin soittaa hänelle, sillä tunsin tarvetta sanoa jotain, mitä sanomatta jäi. Nyt, pari päivää sitten laitoin hänelle (kännipäissäni, myönnän...) asiallisen tervehdysviestin. Aamulla otti päähän, kun muistin, mutta toivoin, ettei ottaisi yhteyttä.
Suihkussa ollessani puhelin oli soinut. Vastaajassa oli viesti, ilmeisesti vahingossa. Siellä hän tohkeissaa selitteli uudelle naisystävälleen, kun oli soittanut. Samalla hän kehuskeli eräillä ansioillani ja syytti minua naiselleen, etten ollut pitänyt HÄNEEN yhteyttä (hän on tehnyt tätä muillekin meistä).
Alkoi ällöttää, sillä tajusin, että hän oli ihan sama vanha paska itsensä.
Myöhemmin hän yritti kovasti soittaa, jätteli viestejä ja tekstaili. Minua ällötti ääni, jonka kuulin nauhalta, enkä voinut enkä halunnut vastata. Laitoin pari asiallista viestiä, että ei tarvitse soitella. Ei uskonut. Kun sieltä alkoi tulla vittuiluviestejä, sain tarpeekseni ja vastasin kysymykseen mitä asiaa:
Voi kiesus! Puhuin suuni puhtaaksi. Kerroin, miten huono isä ja paska tyyppi hän minusta on ja vielä diagnoosin päälle. Helpotti! Sieltä tuli takaisin vastaisku, johon hän oli koonnut kaiken halpamaisen minusta kuulemansa ja kehotti ampumaan itseni. Vastasin samalla mitalla takaisin. Sitten ei kuulunut enää mitään.
Helpotti ja vitutti oma moka samanaikaisesti - miksi hitossa menin ottamaan yhteyttä? Hienoa oli, että sain purettua vuosien kaunoja, ja se että kuva hänestä ja suhteestamme vahvistui: hän on sama vanha ja me emme ole toisillemme mitään hyvää.
Kuva siis selkeni. Sitten minua hieman kadutti (en tiedä miksi, koska purkaukseni oli aiheellinen, olihan hän ollut vuosia paskapää ja vielä nykyäänkin), kun olin niin raju. Laitoin asiallisemman mutta edelleen kriittisen viestin, jossa pehmensin sanomaa - täydellisiä ihmisiä ei ole. Toivotin hyviä jatkoja hänelle.
Mikä minä olen kenenkään tuomariksi? Hän on välillisesti ja suoraan syyllinen meidän moniin kärsimyksiin... silti. Hän on yhtä aikaa uhri ja syyllinen.
Käytännössä hän kuitenkin on paska tyyppi ja huono isä, josta on vaan parasta olla erossa. Toivon, ettemme enää koskaan tapaa, nyt kun peli on selvä. Jotenkin helpotti!
Näinkin voi käydä.
Lapsuutemme ja nuoruutemme ei ollut mitenkään onnellinen. Vanhemmillamme ei oikein ollut mitään annettavaa, kun alkoivat itse hädin tuskin täysikäisinä tekemään lapsia. Ei ollut suuremmin rakkautta eikä rajoja, kasvatus vähän retuperällä ja niukkuutta jaossa. Varsin ankeaa.
Isäni oli (ja on) huithapeli, haihattelija, itsekeskeinen ihminen. Hirveä pätemisen tarve, jopa patologinen valehtelu kuului kuvioihin. Vastuuton, kilpaili lastensa kanssa saadakseen itsetuntonsa kuntoon.
Myöhemmin olen päätellyt, että hän on persoonallisuushäiriöinen narsisti. Liekö seurausta siitä, että heidät hylättiin lapsena isoäitinsä hoitoon. Oma isä oli heille etäinen. Jotain tekemistä tällä on hänen ongelmiensa kanssa, joita hän työsti meidän lastensa kautta, luultavasti sitä itse edes tajuamatta. Me siitä tietenkin saimme kärsiä.
Hän ei juuriole pitäny yhteyttä meihin, eikä mitään yhteyttä ex-vaimoonsa näiden vuosien aikana. Aluksi itse pidin aika useinkin, hän hyvin harvoin. Kerran hän sitten puhelimessa oli tosi paskamainen ja sain tarpeekseni. Kaikkien vuosien aikana välimme olivat ainaolleet viileät, mutta nyt tuli henkilökohtaista loukkausta tarpeeksi.
Päätin olla ottamatta yhteyttä. Hän ei ottanut minuun, eikä kahdeksan vuoden kuluessa kuin muutamaan otteeseen muihin sisaruksiinsa.
Hyväksyin asian, koska se oli minusta parempi. Koko ajan selvisi yhä kirkkaammin, miten huono isä hän oli ollut, ja myös miten paskamainen aviopuoliso. Oli helpotus olla erossa hänestä.
Joitakin kertoja näiden vuosien aikana mietin, olisiko hän voinut muuttua vuosien varrella, ja pitäisikö häntä ymmärtää, ja antaa ehkä anteeksikin kaikki lyttääminen, mutta se mitä sisaruksiltani kuulin, puhui sen puolesta, että eipä ole mies muuttunut, samanlainen haihattelija ja valepukki yhäkin.
Kerran meinasin soittaa hänelle, sillä tunsin tarvetta sanoa jotain, mitä sanomatta jäi. Nyt, pari päivää sitten laitoin hänelle (kännipäissäni, myönnän...) asiallisen tervehdysviestin. Aamulla otti päähän, kun muistin, mutta toivoin, ettei ottaisi yhteyttä.
Suihkussa ollessani puhelin oli soinut. Vastaajassa oli viesti, ilmeisesti vahingossa. Siellä hän tohkeissaa selitteli uudelle naisystävälleen, kun oli soittanut. Samalla hän kehuskeli eräillä ansioillani ja syytti minua naiselleen, etten ollut pitänyt HÄNEEN yhteyttä (hän on tehnyt tätä muillekin meistä).
Alkoi ällöttää, sillä tajusin, että hän oli ihan sama vanha paska itsensä.
Myöhemmin hän yritti kovasti soittaa, jätteli viestejä ja tekstaili. Minua ällötti ääni, jonka kuulin nauhalta, enkä voinut enkä halunnut vastata. Laitoin pari asiallista viestiä, että ei tarvitse soitella. Ei uskonut. Kun sieltä alkoi tulla vittuiluviestejä, sain tarpeekseni ja vastasin kysymykseen mitä asiaa:
Voi kiesus! Puhuin suuni puhtaaksi. Kerroin, miten huono isä ja paska tyyppi hän minusta on ja vielä diagnoosin päälle. Helpotti! Sieltä tuli takaisin vastaisku, johon hän oli koonnut kaiken halpamaisen minusta kuulemansa ja kehotti ampumaan itseni. Vastasin samalla mitalla takaisin. Sitten ei kuulunut enää mitään.
Helpotti ja vitutti oma moka samanaikaisesti - miksi hitossa menin ottamaan yhteyttä? Hienoa oli, että sain purettua vuosien kaunoja, ja se että kuva hänestä ja suhteestamme vahvistui: hän on sama vanha ja me emme ole toisillemme mitään hyvää.
Kuva siis selkeni. Sitten minua hieman kadutti (en tiedä miksi, koska purkaukseni oli aiheellinen, olihan hän ollut vuosia paskapää ja vielä nykyäänkin), kun olin niin raju. Laitoin asiallisemman mutta edelleen kriittisen viestin, jossa pehmensin sanomaa - täydellisiä ihmisiä ei ole. Toivotin hyviä jatkoja hänelle.
Mikä minä olen kenenkään tuomariksi? Hän on välillisesti ja suoraan syyllinen meidän moniin kärsimyksiin... silti. Hän on yhtä aikaa uhri ja syyllinen.
Käytännössä hän kuitenkin on paska tyyppi ja huono isä, josta on vaan parasta olla erossa. Toivon, ettemme enää koskaan tapaa, nyt kun peli on selvä. Jotenkin helpotti!
Näinkin voi käydä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Luepa Hannu Mäkelän "Isä". Ilmestyi muistaakseni viime joulun aikaan. Eräs psykologiystäväni kehui kirjaa kovasti.
Kenenpä elämä tässä nyt niin ruusuisesti etenisi. Yksi saa paskan isän, toinen menettää liikuntakykynsä kolarissa, kolmas löy muijaansa kännipäissään ja neljäs tajuaa viisikymppisenä, että on käyttänyt koko elämänsä muiden miellyttämiseen. Viidennellä voi olla pulloja piilossa, kuudennella on peliongelma ja seitsemäs on ollut salaa ihastunut naapurin muijaan jo viisi vuotta.
Hyvää jatkoa sulle! Toivottavasti saat joskus omia lapsia - olen varma, että osaat olla parempi isä mitä omasi on ollut. Minun ukkini ei ollut hääppöisissä väleissä omaan isääni, mutta isä on vastaavasti osannut antaa paljon huomiota minulle.
Jotenkin ihminen on ehkä vähän tuskallisella tavalla "kiinni" tai riippuvainen vanhemmistaan emotionaalisella tasolla, aikuisiällä, vaikka muuten osaisikin huolehtia itsestään. Vaikka isä tai äiti kuinka olisi negatiivinen, mielipahaa aiheuttava persoona, silti on joku ihmeellinen "pakko" ottaa yhteyttä pitkänkin ajan jälkeen, ja toivoa, että tämä muuttuisi ja suhteesta tulisi positiivinen. Tästä riippuvaisuuden tunteesta voi olla vaikea päästä eroon, mutta ehkä sosiaalisen kanssakäymisen lisääminen ja yksinolon välttäminen auttaisi... "ilkeät isät, ja äidit" aina jotenkin aistivat jälkeläisensä mielipahan ja ehkä saavat jotain mielihyvää aiheuttaessaan sitä. Kun saa omalla jälkeläiselle kostettua huonon suhteen omiin vanhempiin, ja aiheutettua pahaa oloa niin, että sitä on muillakin kui itselllä, se kai jotenkin keventää omaa taakkaa. Siksi ottaessasi yhteydessä isääsi, tavallaan tarjoudut mielipahan purkukohteeksi. Siinä mielessä jos pärjäät omillasi, kannattaa ehkä tosiaan välttää sen enempiä kontakteja isääsi.
Olen samaa mieltä teidän molempien edellisten kanssa. Parempi välttää vaan. Jos muuttuu, niin muuttuu, mutta kaikilla ei ole kykyä nähdä itseään sen vertaa, että tämä olisi mahdollista. Puhumattakaan siitä, että lähtisi mukaan "parantumaan", koska se on liian tuskallista - koko elämän mittainen kupla puhkeaisi.
Kiitos vastauksista.
Hannu, olet jo moneen kertaan saanut huomata mika "isasi" on. Se etta han on aikanaa luovuttanut spermaa ja sen tuloksen olet sina, ei mitenkaan velvoita sinua pitamaan tuohon sperman luovuttajaan mitaan yhteytta.
Han on todistanut olevansa taysin kykenematon isan rooliin eika han edes halua sinun kunnioitustasi, saati yhteydenpitoa.
Sinulla on kaikki oikeudet lopettaa kaikki yhteydenpito haneen. Todellakin olisi parasta jos pyyhkaisit tuon olin kokonaan muistipankistasi.
SEN SIJAAN "adoptoi" itsellesi isa.
Tiedatko etta vanhustenkodeissa, tai ehka naapuristossasikin, on monta yksinaista vanhempaa/ vanhusta. Han olisi ikionnellinen saadessaan sinusta juttukaverin ja ystavan joka veisi kahville tai joskus kavelylle. JA jolle han voisi tarjota omaa seuraansa.
täälläkin.Isäni oli myös persoonallisuushäiröinen,mutta arvaa mitä kun luin tekstisi huomasin että sinussa on jotakin hienoa,uskotaan itseemme vaikka elämä on potkinut päähän.Olemme joutuneet pienestä pitäen aikuistumaan ehkä liian varhain mutta näemme elämästä jotain olennaista ja todellisen isän kaipuu ei häviä koskaan.Olet itse hieno ja upea ihminen.Usko siihen!
Äidilläni oli ollut aivan kammottava äiti,löi,yms. hän puhui tästä avoimesti, ei siis ollut mikään salaisuus.
Kuitenkin äiti oli meille (omille)lapsille maailman kultaisin ja ihanin, eli viisaana oli tajunnut ettei se ollut oikein mitä joutui lapsena kokemaan ja itse valitsi toisenlaisen tavan olla äiti.
Aivan kun Sinäkin, alkuperäinen kirjoittaja, olet takuulla huippu-kiva-isä!
mielestäni teit aivan oikein tehdessäsi "eron" isästäsi.
Minulla on myös ollut vaikea lapsuus. Surkeiden lapsuudenkokemustan hyväksymisessä auttoi Ben Furmanin kirja "Ei ole koskaan liian myöhäistä viettää onnellinen lapsuus".
Lue Hannu Mäkelän kirja nimeltä "Isä". Kirjassa on oiva opetus: selvitä isäsuhteesi edes itsesi kanssa! Surullista, jos vielä 60-vuotias on katkera eikä pysty henkisesti irrottautumaan mielenhäiriöisestä isästä. Kirja ilmestyi muistaakseni vuonna 2004.