yksipuolista ystävyyttä

on kiire kauppaan, on kiire harkkoihin, on kiire sinnesun tänne, ei jouda nyt...
Lakkasin sitten soittelemasta ja kas, eipä kukaan soita! Jostain kautta sitten kuuluu, ettei se tai tämä koskaan soita. Miksi vaivautua, jos se on yksipuolista koko ajan.
Sitten jouluna tulee joulukortti ja siinä kysymys: Miksi et soita etkä käy?
Kummallista!

Ite oon todella tarkka siitä, että en tuppaudu kenenkään seuraan. Voin kyllä olla se, joka useammin pyytää toista käymään tai kutsuu itsensä kylään tai ehdottaa jotain yhteistä tekemistä. Mutta minulla on se periaate, että jos saan putkeen monet kerrat vastaukseksi, että ei käy tai ei kiinnosta tai ei vaan koskaan lähdetä, lopetan toisen "kerjäämisen" yhteisiin menoihin.

Vuosien saatossa muutama ihminen on tuolla tavoin pudonnut pois kuvioista, mutta en enää heitä kaipaa ja toisia on tullut heidän tilalleen.

Osa ystävyyssuhteista vaan on sellaisia, että ne kuivuvat kasaan. Tosin monesti kymmeniä vuosia kestäneet ystävyyssuhteet kestävät ajan kolhut. Olen ollut mm. riidoissa yhden ystäväni kanssa lähes pari vuotta, mutta nykyisin olemme taas ystäviä. Emme ehkä niin hyviä (tai minä olen tarkempi, että en ole aina se pyytävä osapuoli), mutta olemme edelleen toisillemme arvokkaita ja tärkeitä.

Ystävyyssuhteet myös muuttuvat. Toisen elämäntilanne voi olla sellainen, että hänellä ei ole aikaa ystävilleen. Tuo sinunkin ystäväsi varmasti vielä jossain vaiheessa kaipaa sinua ja ystävyyttänne, mutta ei sinun kannata sitä liikaa murehtia. Voi olla, että ystävystytte vielä joskus tai sitten ette, mutta nyt kenties on aika laittaa ystävyytenne "jäähylle".

Itse olen törmännyt enemmän siihen, että ystävät ovat niin kiinni miehissään, ettei heillä ole enää aikaa naispuolisille ystävilleen. Jotenkin tuntuu siltä, että tuo on juuri naisten ongelma. Yksikin nykyisistä ystävistäni kertoo, että eivät he vielä edes seurustele (tapasi kesällä nykyisen miesystäväntä), mutta silti hänen on mahdotonta lähteä mihinkään tyttöporukalla. Eli jämähdetään siihen mieheen ja unohdetaan ystävät. Tylsää, mutta sellaisia me naiset taidamme olla.

Miksiköhän mä nolostun, vaikka ystäväni loukkaa?
Siis nolostun hänen puolestaan?
Olen itse myös se yhteydenpitäjä, johon ystäväni ei reagoi mitenkään. Ei vastaa, ei soita, ei käy, ei kutsu kylään, ei tule synttäreille vaikka on tarjoilun vuoksi pyydetty vastausta ym. törkeää.
Ihmettelen vain kovin, miten ystäväni ilkeää olla sellainen. Kuitenkin kun kaupungilla törmäämme, hän juttelee kyllä, mutta vainko siksi kun ei kasvotusten kehtaa olla vastaamatta??!