tuli outo olo

Pakko kyl nyt avautua johonkin kun pää meinaa muuten hajoo.

Tapailin 2kk erästä tyttöä, sanotaan nyt vaikka Annika. Juuri kun kaikki alkoi näyttää hyvältä ja aloin ihastua häneen vahvasti (tunne oli vielä molemminpuolista) niin hän lähti ulkomaille kavereidensa kanssa. Viimeisen tapaamisen jälkeen minua harmitti että en tehnyt mitään kummempaa lähestymisyritystä (esim suudellut) mutta toivoin että eiköhän matkan jälkeen koita sopiva tilanne. Tekstailin matkan aikana muutamia kertoja, en enempää koska en halunnut "häiritä" hauskanpitoa kavereiden kanssa.

Kun hän sitten tuli takas, odottelin puhelinsoittoa. Ei kuulunut, soitin ja juteltiin taas se melkein tunti niitä näitä, ja hän vaikutti ihan yhtä iloiselta ja hyväntuuliselta kuin aiemminkin. Kuukaus vierähti niin, että näin Annikaa vain koulussa, soittelimme ja tekstailimme (tosiaan erona se että minä tein aina aloitteen yhteydenotosta, mikä alkoi vähän häiritsemään mua). Koitin sopia tapaamista, mutta aina oli jotakin muuta ohjelmaa.

Otin asian puheeksi muutama päivää sitten ja hän totesi, että oli ajatukset vähän sekaisin: hän oli tutustunut matkallaan uuteen poikaan, jota oli sitten tapaillut siitä lähtien."Eli jos voitas olla jatkossa vaan kavereita"..

Aloin miettimään mitä kaikkea olisinkaan voinut tehdä sen eteen ettei tälläistä olisi tapahtunut (esim odotellut vähemmän, lähestynyt aiemmin, ottanut yhteyttä matkan aikana enemmän..) ja kaiken tän kelailu _vituttaa_ aivan uskomattomasti. Nyt on sellanen fiilis et katson elämääni ikään kuin elokuvaa, jonka päähenkilö olen. Unta en oikeen meinaa saada millään, töissä ja koulussa keskittyminen lähes mahdotonta ja muutenkin tuntuu siltä että aurinko on mennyt paksun pilviverhon taakse. Kaveritkin ihmettelee miks oon ollu niin poissaoleva viimeaikoina ja jotenkin 'nollat taulussa'.

Vaikka elämäni tuntuu olevan muuten hyvin raiteillaan (opiskelupaikka arvostetussa tiedekunnassa, hyvät kaveri- ja perhesuhteet, keskim. varakkaammat vanhemmat, peräänantamaton luonne ja menestys kaikessa mihin on ryhtynyt) niin kuitenkin kaikki on ruvennut tuntumaan niin tyhjältä. Tiedän hyvinkin, että tyttöjä kyllä löytyy ja että ei se homma ois Annikan kaa sit varmaankaan toiminut (vai oisko?), mutta kuitenkin on vaan pää niin hajalla ettei oo järkee.

Jätkä kun kerran olen, niin näistä jutuista puhuminen esim saunassa kavereiden kanssa voi olla vähän 'jäätävää', vaikka tiedän että parhaimmat kaverini ovat kaikki olleet ja tulevat olemaan tukenani jos elämä potkii päähän. Voi olla, että haluan näyttää niille (ja ennenkaikkea itselleni) että tämähän poika ei mitään pelkää ja selviytyy kyllä näistä elämän pikku alamäistä. Kuitenkin yksikseni ollessani nämä ajatukset vaan valtaavat mieleni ja tekee mieli lyödä päätä seinään.

Aika parantaa haavat, tiedetään, mutta se että nään tätä tyttöä ja (tod näk em. uutta poikaa) päivittäin ei todellakaan auta meikäläistä pääsemään tästä ylitse. Jos joku jaksoi lukea, kiitän, jos joku jaksaa vastata kiitän kovasti ja toivotan kaikille hyvää joulunodotusta ja onnea parisuhdeasioissa. Älkää hyvät ihmiset jahkailko niinku mä ja jääkö miettimään onko hän se oikea vai ei, toimikaa siten miltä tuntuu.