Nimimerkistä voitte päätellä ongelman. En uskalla tunnustaa kellekään sitä. Silti salaa toivon löytäväni sen oikean jostain. Tällä hetkellä opiskelen, ja ystävystyin erään mukavan ihmisen kanssa. Jonkin aikaa olin varma, että hän on samassa tilanteessa kuin minä ja elättelin toivoa. Ikinä en uskaltanut kysyä asiaa suoraan, riski koko ystävyyden katkeamiseen olisi ollut liian suuri. No, tällä hetkellä en usko että tässä olisi mitään. Olen ollut tosi surullinen, tuo ihminen oli samalla elämäni ensimmäinen ihminen, joka sai minut tuntemaan jotain. Kerrassaan täydellinen kaikkine pikku virheineen. En tiedä, ymmärtääkö kukaan minua. Tuntuu vain ettei sitä oikeaa olekaan tällaiselle ihmiselle olemassa. Ei voi olla. Olen tuomittu yksinäisyyteen loppuiäkseni. Kaikkein surullisinta on, että olemme päivittäin tekemisissä ja meillä on hauskaa yhdessä. Se muistuttaa minua vain siitä mitä en voi ikinä saavuttaa...
petyin taas
kaappihomo
1594
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niin valitettavaa kuin se onkin, ainoa tapa sinun olla onnellinen elämässä on jos tulet ulos kaapista.
Se on vaikeaa, korjaan, SE ON ERITTÄIN VAIKEAA.
Vastoinkäymisiä tulee elämän aikana vastaan ja kaikki eivät sitä hyväksy. MUTTA, tämä on sinun elämäsi ja jos et sitä nyt elä, kadut sitä 75-vuotiaana. Tämän sanominen ei paljon auta, mutta totta se on kuitenkin.
Meidän yhteiskuntamme, arvomme, on läpensä paska/paskoja, kun ihmisten täytyy kärsiä omasta seksuaalisuudestaan.
Jaksamisia sinulle!