Miten päästää irti?
Suhde päättyi joitan viikkoja sitten, mutta asiat jäivät selvittämättä ja nyt ne pyörivät mielessäni jatkuvalla syötöllä. Sattuu ja ahdistaa. Järjellä ajateltuna tiedän, että ratkaisuni oli varmasti oikea.
Eteenpäin pitäisi pyrkiä, mutta jostain syystä en pääse. Olo on kuin noppapelissä - palaa pisteseen A.
Pelottaa, etten unohda. Kaipaan suunnattomasti.
Yhteyttä en pysty ottamaan, koska kipu on vielä niin kova etten kestäisi enempää.
Tiedän, että pitäisi, mutta en usko sen johtavan kannaltani mihinkään hyvään lopputulokseen.
Mitä voisin tehdä?
Suhde päättyi joitan viikkoja sitten, mutta asiat jäivät selvittämättä ja nyt ne pyörivät mielessäni jatkuvalla syötöllä. Sattuu ja ahdistaa. Järjellä ajateltuna tiedän, että ratkaisuni oli varmasti oikea.
Eteenpäin pitäisi pyrkiä, mutta jostain syystä en pääse. Olo on kuin noppapelissä - palaa pisteseen A.
Pelottaa, etten unohda. Kaipaan suunnattomasti.
Yhteyttä en pysty ottamaan, koska kipu on vielä niin kova etten kestäisi enempää.
Tiedän, että pitäisi, mutta en usko sen johtavan kannaltani mihinkään hyvään lopputulokseen.
Mitä voisin tehdä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ikävä tilanne. Itselläkin tuoreessa muistissa vielä se kun päivän jokainen sekunti tuntui siltä kun jokin mukiloisi sydäntä joka suunnasta ja ...noh, kaikkea muuta paskaa. Edelleenkin paha olla, mutta se mikä auttaa on jos voit puhua asiasta. Mä olen puhunu niin paljon että onneksi on sen verran ystäviä, että voi välillä kiusaa enemmän toista ja sitten taas toista, ettei niiltä ihan kokonaan palaa käämi. Niin ja exäni kanssa ollaan puhuttu. Sillä kun on joku järkky kriisi meneillään ja on vaikuttanu siltä että se on ollu eri mieltä eri viikonpäivinä. Se on vaikeuttanut mun suhtautumista asiaan. Olo on ollu kun nuoralla tasapainoillessa. Onko meitä vai ei ole. Onko meitä edes ollut!? Tuleeko olemaan vai ei?... Oonko vihainen vai ymmärränkö? Rasittavaa. Mutta HÄN on puhunut asioista mulle niin kun ne on. Nyt kun se on saanut olla omassa rauhassa jonkin aikaa, siltä on tullu ihan järkeviä ajatuksia. Mun pää oli hajota viime viikolla. Mutta kun oltiin juteltu, asia taas jotenkin selkeni päässäni ja nyt.. musta tuntuu että asia on käsitelty niin hyvin kun tässä tilanteessa voi. Nyt tuntuu siltä että annan asian olla ja en palaa pisteeseen A. Eikä sunkaan pidä, vaan jatkat ETEENPÄIN. Yhtä kokemusta rikkaampana ja taas viisaampana? Mikään ei ole mennyt hukkaan. En voisi koskaan sanoa että edellinen suhteeni olisi ollut hukkaan heitettyä aikaa. Se oli jotain tosi erilaista ja erityisen ihanaa. Uskon että kävisin jutun läpi uudestaan vaikka tietäisinkin lopputuloksen. Niin että, puhu asiasta. En tiedä teidän taustoja, mutta jos mitenkään uskot että voitte puhua asioista mitkä ei ole selvitetty, tee se! Ne selvittämättä jääneet asiat ei häivy sillä että yrittää ne pistää piiloon ja unohtaa. Sä löydät ne vielä edestäsi aivan varmasti.
Ihanaa, että asiat loksahtivat paikoilleen. Eiköhän ne kohta täälläkin. Pitäisi saada etäisyyttä asiaan, niin kai ne ajatuksetkin pikkuhiljaa tästä rupeaisivat selkiytymään.
Päästä pitäisi vielä saada pois se ajatus, että hän olisi ollut mulle "se oikea" :(
vaan rohkeesti ottaa yhteyttä ja selvittää asiat juurta jaksaen jossain vaiheessa. Varmaan se toinenkin painii samojen ajatusten kanssa jos vasta muutama viikko erosta.
Toisaalta, mietityttää tarviiko suhteissa aina ajatella järjellä? Eihän se alunperinkään perustu järkeen, "Olenpa nyt järkevä ja isken tuon miehen"? Jos kumpikin kaipaa toista hirvittävästi niin miksi pitää erota? Itse olen yrittänyt jättää järkeilyn vähemmälle parisuhteissa. Jokaisessa on vikaa. Ei ne viat ja parisuhteen karikot järkeilemällä häviä.
Joo. Etäisyyden ottaminen on myös hyvä juttu. Mulla vaan on niin kurja tilanne, että nään miestä melkeen joka päivä töissä. Onneksi ollaan sentään eri kerroksissa. On vaan rasittavaa kun voi olla aluksi ihan hyvä päivä ja tuntuu siltä että kyllähän tää tästä lähtee sujumaan, mutta sitten nään kun se zuibailee jossain päin taloa ja olo on ku ilmapallolla jota on just sabotoitu, ja jotenkin valuu kasaan hetkeksi.
Mäkään kun en vielä ole kai päässyt siitä ajatuksesta, että hän olisi ollut se oikea.
Täytyy kai ruveta itsepäisesti keksimään syitä miksi hän ei olisi ollut se oikea... mutta kun niitä ei vaan tuntuis olevan. Kaikista hankalinta on kun ei voi käsittää. Aikasemmissa jutuissa on sentään voinut ajatella että "ei tää olisi kuitenkaan ollut se mitä haluan". Nyt ekaa kertaa elämässä hän oli kaikkea sitä mitä haluan ja enemmänkin.
Paska...Ajan kanssa... Niin ja puhu sen kanssa. Aina on olemassa jokin syy tai syitä. Yritä sisäistää ne. Kunnon itkuraivarit vois olla kanssa hyvä juttu. En ole edes osannut itkeä aikasempaa kun kaikki kai tuli niin suurena järkytyksenä. Mutta viime päivinä oon itkeny pääni kipeeksi. Ei tää helppoa ole. Ei ole vaikka oon kovasti yrittänyt. Ärsyttää olla tämmönen nyyhky. Luulin että oon jo kasvanu tämmösen kaiken yli. Viimeeksi viime yönä ajelin vaan ympäriinsä ja istuin joen rannalla ihmettelemässä. Tosiasiat on selvillä mutta jokin itsepintainen paha olo on jäänyt. Sitäpaitsi mä menetän lopuksi yöuneni stressitilanteissa ja vastaavissa. Ei mitään hyötyä mennä sänkyyn pyörimään. Siinä lämpömittarit miinuksella seisoin rantsussa ja kyyneleet tuntu kivan lämpimiltä naamarissa. Kattelin välillä tähtiä ja välillä virtaa ja siinä lilluvia sorsia joita otti selkeesti päähän kun olin tullu häiriimän nitten unia. Ja oli ihan pohjaton surku.
Mutta, täytyy vaan ajatella että tää kaikki kuuluu elämään. Seuraavalla kerralla osaan toivottavasti olla todella paljon varovaisempi. Surettaa sekin että jos rupean pelkäämään entistä enemmän. Pelkäsin jo ennestään ja mies väitti että tää on eri juttu ja hän ei katoa minnekään, mutta sitten kävi miten kävi ja juuri niin kun olin pelännyt. Ja juuri kun olin ajatellut hyvästellä sen "hölmön pelon" siitä tulikin totta. Ja juuri TÄN ihmisen kanssa, mikä vaan on niin...väärin. Joo... no ei mullakaan hyvin mene. Silti...luulen että tää juttu etenee hitaasti mutta varmasti. Muutama askel eteenpäin ja yksi taakse. Jossain vaiheessa pääsee voiton puolelle. Mulle on ollut todella tärkeää, että toinen on puhunut mun kanssa asioista. Kertonut rehellisesti miltä on millonkin tuntunut ja vaikka hänellä ei olekaan nyt kaikkia vastauksia, on se kuitenkin yrittänyt puhua. Ehkä se auttaa mua lievittämään sitä pelkoa mikä oli jo ennestään...tai sitten ei. Jep, ensin vaan täytyy selvittää itselleen asiat mitkä vaivaa. Vasta sitten voi rupee rypemään niissä huonoissa ja hyvissä fiiliksissä ja viskaa ne huonot jossain vaiheessa menemään. Selvittämättömät asiat vaan vetää sut takaisin niihin huonoihin juttuihin.
huh...olikohan tästäkään nyt mitään apua sulle :p
Kiitos!! Oli muuten iso apu, oikeasti :)
Autz, ikävä tilanne - samassa duunissa!!! Jep, mä ymmärrän :((((
Samoissa vesissä muuten lillutaan, paitsi että me ei olla oltu missään yhteydessä, eikä asiasta ole keskusteltu.. Itkeä en oikein ole pystynyt, vaikka olen yrittänyt. Musta sekin on kummallista. Itkeminen saattais helpottaa oloa - edes hetkeksi.
Niin siihen pelkoon, sama juttu täällä, mutta ei auta kuin uskoa siihen vanhaan totuuteen: "Jos minä en ollut oikea hänelle, niin ei hänkään voi olla sitä minulle".
Pakko siis uskaltaa luottaa siihen, että jossain on joku minua varten. Tälläkin on joku merkitys.
Ja pelko on kanssa unohdettava. Vain rohkea voi rakastaa.
Kyllä me tästä selvitään. Varmasti! Ja ehkä jotain opitaankin :)
"Halauksia
Kiitos avusta, olet varmasti oikeassa.
Ehkä joskus otan yhteyttä, ehkä en. Täytyy katsoa miltä tuntuu.
Olet varmasti oikeassa siinä, ettei pitäisi ajatella tunnepuolen juttuja järjellä, mutta jossain kohtaa on otettava järkikin käyttöön. Viimeistään silloin, kun järki jo huutaan että LOPETA, kohta sattuu ja lujaa. Ja aamulla herää siihen, että sydämeen sattuu.
Sydämellä olisin jatanut vaikka loppuikäni :)
Minä kaipaan. Hän, en usko..
Meillä vissiin suunnilleen samankaltaset fiilikset ollu omissa jutuissamme.
Meillä toisen elämäntilanne vaan iski niin rankasti päälle että se ei enää tienny mistään mitään. Vähän jälkeenpäin kun se tässä pikkuhiljaa tokenee, se sitten puheli että vois olla ehkä yhdessä ja sitten taas ei. Haluaisi olla ystävä ja enemmänkin kun ystävä ja sitten taas että ei voi seurustella... hmph.. >:( Mälsää tässä on se, että toisessa tilanteessa oltaisiin todellisia sielunkumppaneita loppuelämäksi. Tai niin mä ainakin kuvittelin. Hänkin sanoi luulleensa.
Eikö olekin outoa kun ei ole itkenyt? Muistaakseni mä olen ollu aikasempaa semmonen että olen kyynelehtinyt muutaman päivän ja parin viikon päästä ollu että "kuka exä?, millon? miksiköhän tonkin kanssa olin?" :p Ja jos näyttäny tilanne siltä että toinen ei ole yhtä kiinnostunut, oon kääntyny kannoillani että moido. Hetken päästä taas zuumannu että no mikäs peipe se tuolla sitten on. Mutta nyt ei. Ja se itkeminen on tuntunut jonkin aikaa jotenkin ...turhalta? Ikäänkun liian kornilta näin suureen murheeseen. On vaan semmonen piinaavan musertava suru joka pitää otteessaan ja tempasee kasvoille heti kun oon yrittäny uskotella että kaikki on ihan ok. Kaverit on ihmetelly että miten voit olla noin tyyni? Miksi et käy sen kimppuun ja puhko auton renkaita tai jotain. Ees jotain. Mut ei. Oon vaan tuijotellu tyhjänä eteenpäin ku snadi pöllönpoikanen tai joku. No osasyy siihen etten osannut olla vihainen, oli se kun olin niin hiton huolissani siitä. Oon tämmönen pöljä joka kaikesta itsekkyydestään ja mukavuudenhalustaan huolimatta pitää (äärimmäisessä hätätilassa ;p) rakkaimpiensa hyvinvointia suurempana asiana kun omaansa. Jotenkin automaattisesti unohdin oman suruni kun katsoin hänen suruaan.
Mutta, mulla oli kuitenkin elämä ennen sitä. Mikäli muistan oikein ;) Oon hiton ihana ja ihmeellinen ja jos se ei sitä nyt tajua niin se on kuuro tai sokee tai vakavammassa tapauksessa molempia. (Tää on nyt semmonen mantra mikä sunki täytyy opetella ulkoa ) Se ei vaan ole elänyt itsekseen samoin kun minä eikä varmaan tajua sitä mitä me monet muut joilla on menny suhteilu vähän niin ja näin, että se voi riskillä elää seuraavat kymmenen vuotta löytämättä mitään mitä vois edes verrata siihen mitä meillä olisi voinut olla. Hurja juttu olis jos sattuis jossain vaiheessa kohtaamaan semmosen ihmisen joka on ton elämän tosiasian kokenut ja tajunnut. Täytyy vaan hyväksyä se että se ei tajua. Oon mä niin viisas.... helpottaa oloa kun sen aina välillä muistaa ;)
Hurjasti haleja sulle kanssa. Kai tässä...muutaman vuoden päästä on taas ihan eri kuviot. Aivan varmasti on. Mikään vuosi ei näyttäisi olevan mun elämässä läheskään tasainen... Eikä varmasti sullakaan :)
tosiaankin, että ihan samoissa fiilareissa ja tilanteessakin ollaan. Pakko vaan yrittää ottaa järjellä ja yrittää antaa näiden tunteiden hiipua itsekseen. Kai ne joskus loppuu sitten ihan itsestään.
Välillä vaan sydäntä puristaa ja ahdistaa niin, että tuntuu tosi inhottavalta ja välillä ikävä vyöryää hyökyaallon tavoin ylitse.
Niin, mäkin uskon, että tässä meidän tapauksessa oli niin, että vastapuoli oli vielä edellisestä suhteestaan niin rikki, ettei älynnyt mikä kultakimpale hänellä oli käsissään. Jossain mielen pienissä sopukoissa toivon, että heräisi ja huomaisi, mutta sehän on vain mun päässä. Täytyy vaan yrittää puskea eteenpäin ja ajattelen sitä sun matraasi. Se on hyvä!! Kiitos.
Itsenäisyyshaleja sinulle paljon... TÄSSÄ TULEE - HUMPS :)
Meillä kanssa mies jotenkin hajosi. Oli eronnu avoliitosta ja se eksä (tietenkin) oli ollu ja on täysin kylmä ihminen. Mies kokee kai eläneensä jonkinasteisen henkisen väkivallan alla ja ainakin jossain vaiheessa murehti kun on mennyt vuosia hukkaan sen naisen kanssa. Siitä liitosta kaksi ihanaa muksua jotka myös vei osan mun sydäntä. Etenkin se pienimmäinen. Oon ihmetelly muidenkin kanssa että miten voi olla että tuntuu kun mullekin niitten lasten hyvinvointi olisi tärkeämpää kun niitten omalle äidille. Ne on miehelle kaikki kaikessa. Nyt se vaan haluaa olla itsekseen ja niitten lasten kanssa. Niin että en voi olla vihainen kun tiedän että sen tilanne on semmonen ettei kovin moni vaihtais paikkaa sen kanssa. Se on kuitenkin vielä niin nuori että sillä vois olla vaikka mitä ihanaa vielä edessä kun vaan selviäisi noista tunnetiloistaan jossain vaiheessa. Ei tämmösissä asioissa voi vääntää kättä. Yritin mutta oli aika turhaa ja ehkä jopa pahensin tilannetta? No, tuli ainakin sanottua oma kantansa asiaan. Ei tarvii jälkeenpäin miettiä ettei olisi itse tehnyt tai sanonut tarpeeksi. Nyt on vaan jaksettava hymyillä. On oikeastaan jo parempi olo ollu jopa pari päivää. Oon ollu yhtä hoopo käkättäjä kun ennenkin :) Kyl tää kuules tästä.
meillä tänään huiskii?
Ihan sama tilanne meillä.. noi lapsetkin. Taitaan olla sillälailla, että molemmat tavattiin noi toiset osapuolet väärään aikaan.
No, olisko sitä oikeaa aikaa koskaan tullutkaan, sitä mei ei ilmeisesti koskaan saada tietää. Ehkä tällä oli joku tarkoitus.
Tsemppiä päivään :)
Tänään ollu ihan ok päivä.
Oon sen kuuron ja sokeen kanssa tänään jutellut kun sitä on täällä töissä nähnyt, mutta ihan työhön liittyvää lähinnä. Ei siitä mitään irti saa eikä mulla ole mitään kysyttävää tai sanottavaakaan enää.
En sitten osaa sanoa olisiko meillä asiat mennyt toisin jos ei oltaisi oltu niin pirun nopeita näissä jutuissamme, mutta vaikea kuvitella että niissä tunnelmissa olisi osannut jarrutella.
Mua kyllä varoiteltiin että vaikka vaikuttaisikin siltä että mies on eron jäljiltä ihan ok, niin ei se voi olla. Eikä se ollutkaan. Aluksihan olin vähän varpaillani ja kyselin jos on aivan varma että haluaa viettää mun kanssa näin paljon aikaa. Oli se sitten niin varma että jotenkin unohdin jossain vaiheessa varoa. Piti heti esitellä muksuille ja perheelle, kavereille ja tutuille. Tyrkkäsi avaimenkin kouraan että pidä rakas tää että pääset tänne, kun aikasempaa aina palautin sen kun "ei o erikseen sovittu että avaimen pitäisin" Halusi että muuttaisin sinne.
Sitäkin kyselin monesti että onko aivan varma.
Tuli aika puun takaa koko "tarvii olla yksin" juttu. Aluksi olin miettinyt tarkkailla tilannetta ja iskeä ehkä myöhempää kiinni mutta oon semmonen hätäpöksy että ei malttanu millään. Ja jotenkin hurahdin siihen niin totaalisesti. Pitää saada kaikki heti ja nyt eikä kohta. Ahneella on paskanen loppu ;p
Mut on tää ollu rankempi juttu kun mikään aikasempaa. Kuitenkin kun en eronnu pelkästään siitä, vaan olin myös ihastunu niihin lapsiin. Se oli aika yllättävää itelleenkin. En ollu tienny itestäni tota puolta. Ja sitten kun olin vahingossa kai antanu itteni ajatella jutusta enemmän. Ja ne jutut hajos samalla. Olin kai ajatellu tulevaisuutta enemmän kun koskaan ennen kenenkään muun kanssa. Aika draaman aineksia siinäkin kun menin muksuja kattomaan yks päivä ja se pienimmäinen tuli silmät loistaen syliin istumaan. Siinä sitten istuin lastenhuoneen lattialla pikkunen sylissä ja itkuhan siinä meinas tulla kun kerroin kuinka kova ikävä mulla on ollut. Sitten tuli tää vanhempi muksu ja kerroin sillekin ettei mun häipyminen kuvioista liity mitenkään niihin jne. Ja sitten tää pienimmäinen rallipeliä pelaillessa huudahti "ja muakin on!" mä että "mitä suakin" ja se sano " mullakin on ollu ikävä sua! " =/
Noh, muksut varmaan unohtaa aika nopeesti. Silti halusin niille kertoa ettei niillä ole mun lähdön kanssa tekemistä, kun ne voi kuvitella kaikkea sellasta. Vanhempien erossakin jo tarpeeksi käsiteltävää.
Jep. Oon ajatellu kanssa että asiat tapahtuu jostain syystä. Kohtalo heittää eteen juttuja ja auttaa tiettyyn pisteeseen asti. Itsestään sitten on kiinni ottaako vastaan ne tilaisuudet ja mitä niille tekee.