Luultavasti ne naiset, joilla on henkisiä kykyjä
tehdä elämästään tasapainoinen ja selvittää ongelmiaan, eivät täällä juuri kirjoittele.
Jokaisella on kehitysvaiheensa, mutta on yllättävää, että täällä kirjoittelevilla niin monilla naisilla on kovin pieni itsetunto, he ovat kuin mitättömiä kylkiäisiä miehen rinnalla suostuen jos minkäkinlaiseen kohteluun.
Kun se itsetunto on hukassa, haetaan "jännitystä ja romantiikkaa" ihme kyllä enemmän ex-suhteista, joiden perään haikaillaan.
Sen sijaan, että lähdettäisiin huonosta suhteesta uutta elämää kohti.
Kummallista roikkumista kahden hirsipuun välissä ! Melkein lähenee masokismia tunnetasolla.
Tai haikaillaan joka tapauksessa "tuuliviirien" perään.
Asioita ei nähdä pidempänä jatkumona, jäädään yhteen "tapaukseen" jumiin.
Kannattaisi luottaa vaistoihinsa ja olla rehellinen itselleen eikä pähkiä ja pähkiä ja pyöritellä päässään asioita, jotka sisimmässään jo tietää "menneen talven lumiksi".
Kyllä se joku "oma sisin" tietää, mikä kannattaa säilyttää ja mitä kannattaa vaalia ja mitä ei.
Minkä eteen taistella ja minkä ei.
Tuntuu ihan pahalta, miten nämä monet naiset elävät vain miehen kautta. Oli se millainen hyvänsä ja kuinka välinpitämätön hyvänsä.
Toivoisin, että nämä naiset alkaisivat "nostaa päätään", arvostaa itseään ja ajatella, että he ovat tavoittelemisen arvoisia, sen sijaan, että suostuvat pompotettaviksi ja manipuloitaviksi.
Terveen itsetunnon omaava, persoonallinen ihminen, nainen tai mies vetää aina ihmisiä puoleensa, toisia samoilla ominaisuuksilla varustettuja. Niistä eväistä voi syntyä tasapainoinen ja tasa-arvoinen suhde.
Yksinjäämistä ei tarvitse pelätä.
Ongelmia on ihmistenvälisessä kanssakäymisessä aina silloin tällöin, niiltä ei välty kukaan, mutta niitä voi ratkaista sopuisasti ja järkevästi, kun molemmilla on kunnioitusta toisiinsa.
Tuntuu pahasti siltä, että itsekunnioitus puuttuu monilta tällä palstalla, se on peruspilari molemminpuoliseen kunnioitukseen. Muuten he eivät kai antaisi kohdella itseään niinkuin tekevät.
Nuoruuteen ja kehitysvaiheisiin kai kuuluu romanttinen haikailu ja kauhea pelko, jos elämä uuden poikaystävän kanssa muuttuu "arjeksi".
Se hyvintoimiva arki on ihaninta mitä itse tiedän. Siinähän toimivat kaikki osa-alueet, jotkut asiat vähän muuttavat muotoaan - paremmmiksi - mutta mitään ei jää pois, päinvastoin, ja saa lisää lämpöä ja sisältöä elämään. Voi toteuttaa itseään mahdollisimman kokonaisena ihmisenä.
Mitä pelättävää siinä on ?
Pelottavampaa minusta on leijua hatarissa haavekuvissa.
tehdä elämästään tasapainoinen ja selvittää ongelmiaan, eivät täällä juuri kirjoittele.
Jokaisella on kehitysvaiheensa, mutta on yllättävää, että täällä kirjoittelevilla niin monilla naisilla on kovin pieni itsetunto, he ovat kuin mitättömiä kylkiäisiä miehen rinnalla suostuen jos minkäkinlaiseen kohteluun.
Kun se itsetunto on hukassa, haetaan "jännitystä ja romantiikkaa" ihme kyllä enemmän ex-suhteista, joiden perään haikaillaan.
Sen sijaan, että lähdettäisiin huonosta suhteesta uutta elämää kohti.
Kummallista roikkumista kahden hirsipuun välissä ! Melkein lähenee masokismia tunnetasolla.
Tai haikaillaan joka tapauksessa "tuuliviirien" perään.
Asioita ei nähdä pidempänä jatkumona, jäädään yhteen "tapaukseen" jumiin.
Kannattaisi luottaa vaistoihinsa ja olla rehellinen itselleen eikä pähkiä ja pähkiä ja pyöritellä päässään asioita, jotka sisimmässään jo tietää "menneen talven lumiksi".
Kyllä se joku "oma sisin" tietää, mikä kannattaa säilyttää ja mitä kannattaa vaalia ja mitä ei.
Minkä eteen taistella ja minkä ei.
Tuntuu ihan pahalta, miten nämä monet naiset elävät vain miehen kautta. Oli se millainen hyvänsä ja kuinka välinpitämätön hyvänsä.
Toivoisin, että nämä naiset alkaisivat "nostaa päätään", arvostaa itseään ja ajatella, että he ovat tavoittelemisen arvoisia, sen sijaan, että suostuvat pompotettaviksi ja manipuloitaviksi.
Terveen itsetunnon omaava, persoonallinen ihminen, nainen tai mies vetää aina ihmisiä puoleensa, toisia samoilla ominaisuuksilla varustettuja. Niistä eväistä voi syntyä tasapainoinen ja tasa-arvoinen suhde.
Yksinjäämistä ei tarvitse pelätä.
Ongelmia on ihmistenvälisessä kanssakäymisessä aina silloin tällöin, niiltä ei välty kukaan, mutta niitä voi ratkaista sopuisasti ja järkevästi, kun molemmilla on kunnioitusta toisiinsa.
Tuntuu pahasti siltä, että itsekunnioitus puuttuu monilta tällä palstalla, se on peruspilari molemminpuoliseen kunnioitukseen. Muuten he eivät kai antaisi kohdella itseään niinkuin tekevät.
Nuoruuteen ja kehitysvaiheisiin kai kuuluu romanttinen haikailu ja kauhea pelko, jos elämä uuden poikaystävän kanssa muuttuu "arjeksi".
Se hyvintoimiva arki on ihaninta mitä itse tiedän. Siinähän toimivat kaikki osa-alueet, jotkut asiat vähän muuttavat muotoaan - paremmmiksi - mutta mitään ei jää pois, päinvastoin, ja saa lisää lämpöä ja sisältöä elämään. Voi toteuttaa itseään mahdollisimman kokonaisena ihmisenä.
Mitä pelättävää siinä on ?
Pelottavampaa minusta on leijua hatarissa haavekuvissa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Muuten hyvä, ajatuksia herättävä ja mielenkiintoinen kirjoitus, mutta siinä on vähän sellainen teoreettinen vivahde, ei elämänmakuinen sävy.
Kirjoittaja itse ei ole ehkä kovin kovia kokenut, eikä siksi pysty asettumaan toisenlaisten henkilöiden asemaan. Sanoisin, että täyttä asiaa mutta ilman ymmärrystä ihmisiä, tässä tapauksessa naisia, kohtaan.
Tämän palstan kirjoittajista, heidän itsetunnostaan jne. meillä lukijoilla ei kirjoitusten perusteella ole mitään tietoa.
miusta alotusjuttu oli täyttä asiaa ja sen takii varmaan kokemuksesta.tunnistan oman entisen itteni ja oireeni.ajattelen nyt ihan pressiis samaa mut en ossaa kirjottaa.
mitä jos mies ripustautuu ja elää minun kauttani?
Olen halunnut jo pitkään erota mutta toinen kirjaimellisestikin roikkuu minussa. Eikä ymmärrä etten pysty enää herättämään itsessäni mitään tunteita häntä kohtaan.
Hän ei suostu ymmärtämään sitä, että kaikki se väkivalta ja pahat sanat ovat kuolettaneet minun tunteeni. 15 vuotta olen sitä kestänyt, ja viimeisen parin vuoden aikana olen saanut kerättyä itseluottamusta ja rohkeutta alkaa kapinoimaan vastaan. Enää en välitä vaikka minua haukuttaisiin kuinka tai riepoteltaisiin pitkin. Mutta se että kotona on lapsia ja eläimiä, ei tee lähtemistä ihan piece of cakea, en voi mennä minne vaan.
Joka päivä saan lisää tahtoa ja uskallan tänä päivänä kertoa ajatukseni suoraan, ja nyt hän raukkaparka on aivan hermorauniona huomatessaan menettäneensä vaikutusvaltansa ja otteensa minuun.
Välillä tuntuu pahalta katsoa kun toinen kärsii, mutta en voi uhrata omaa elämääni elämällä sitä ihmisen kanssa jota kohtaan en tunne mitään.
Ratkaisemattomassa tilanteessa vuosikausia on mahdotonta elää antoisaa elämää.
On hyvä, että olet omat hermosi pystynyt säilyttämään, ja kaikesta rankasta huolimatta pystyt ajattelemaan itsenäisesti ja selkeästi, etkä ole mennyt "mukaan suohon".
Monenlaista itse läpikäyneenä tiedän, että muutosta ei ole helppo ja nopea rakentaa, koska ensin täytyy tulla henkisesti "valmiiksi" muutokseen. Sinä taidat olla siinä vaiheessa ? Sitten se ei enää ole niin vaikeaa. Jäljelle jää käytännön asioitten järjestely. Siihenkin ryhtyminen ottaa voimia ja vaatii rohkeutta. Sitä joutuu käymään koko tunneskaalansa monta kertaa läpi, mutta siitä selviää. Ehkä miehesi jopa "herää", kun on pakko ja hänessä alkaa muutos ?
Jotkut havahtuvat vasta pakon edessä.
Ammattiauttajiakin on parisuhteeseen (jos saa miehen suostumaan siihen), lapset ja heidän tunteensa huomioonottaen uuden elämän järjestely ei käy todellakaan noin vain sormia näpsäyttämällä.
Meni niin tai näin, hyvä ratkaisu varmasti löytyy, toivon parasta sinulle, voimia ja rohkeutta !
Kaikki tämä on tosiasiaa,ja lisäisin vain sen että tämä ei koske vain naisia,vaan myöskin miehiä.Miksi on niin vaikea mennä eteenpäin?Onko uusi tai yksinjääminen niin pelottavaa,että vaihtoehtoa haetaan sitten ennemmin sieltä menneisyydestä,tutuista ajan kultaamista suhteista?Ei ole oikein että itsensä täysin unohtain jatketaan vinoutunutta suhdetta vaikka väkisin.En tarkoita suinkaan sitä,että pitäisi heti luovuttaa,kun tulee vaikeaa.Missä on sietokyvyn raja?Tiedän,että moni on tälläkin hetkellä katkeamispisteessä täysin väärän kumppanin kanssa,itsetuntonsa menettäneenä.Jos ainoat tunteet suhteessa toisiaan kohtaan ovat välinpitämättömyys,inho,viha ja katkeruus,silloin on menty liian pitkälle.Arvostukselle ja kunnioitukselle ei jää enää tilaa,ja suhteessa ei voi hengittää kukaan.
vanhoista jutuista uudelleen lämmitettynä ei tuu mitään. ja vaikka se nykynen ongelmakumppani muuttuisiki sekin tapahtuu useesti liian myöhään.
turha hakkaa päätä seinään.
tunnistan itseni täysin kirjoituksesta. näin on päässyt käymään. luulen kuitenkin, että kukaan ei valitse joutua jalkarätiksi tai halua menettää itsetuntoaan. jokin siihen tilanteeseen ajaa...itse en ainakaan halua olla tällainen, mutta en tiedä mikä avuksi. muiden on helppo sanoa, että pää pystyyn vaan ja itsetunto takasin. mutta jos ei oo sitä arvostusta itseään kohtaan, miten voi nostaa itsensä jalustalle?
se, miksi huonosta suhteesta voi olla vaikeaa päästä pois, on ainakin kohdallani se, että ahdistun ajatuksesta olla yksin ja ennenkaikkea luopua jostakin. ehkä se on ne haavekuvat, mistä sitkeästi haluaa pitää kiinni ja usko ihmisen hyvyyteen. ehkä sinisilmäisyyttäkin. sellaisia ihmisiä on helppo riepotella ja käyttää hyväkseen, jotka eivät ymmärrä, että kaikki ihmiset eivät ole hyviä. ja sellaiset ihmiset voivat olla myös hyvin manipuloitavissa, koska syyllistyvät helposti ja haluavat miellyttää toisia. näin ainakin meillä, mutta mikä avuksi?
Niinpä niin, monimutkainen asia.
Mikä avuksi, kysyt. "Itsensäkasvattaminen" tai kuten trendikkäästi sanotaan "itsensälöytäminen" on pitkä tie, mutta joskus on paras alkaa.
Ainakin yrittää. Monilla ei itsetuntoa ole ollutkaan, se viety jo lapsena esimerkiksi tai se ei ole päässyt kehittymään, jotkut ovat sen menettäneet matkan varrella. Se on surullista, koska se aiheuttaa ihmiselle pahaa mieltä eri muodoissa, mutta se ei ole mikään parantumaton tauti, muista se ! Itse kullakin voi olla itsetunnon heilahduksia.
Mieti, miksi sinä et usko itseesi, miksi olisit muka huonompi kuin joku toinen ?
Miksi sinun pitäisi olla muille mieliksi ?
Olet varmaan ihan rakastettava oikeana omana itsenäsikin, kaiva se vain esiin.
Ala kokeilla rajojasi, kerro oikeista tunteistasi, silläkin varauksella, ettei toinen niitä hyväksy. Sinulla on täysi oikeus tuntea niinkuin tunnet ja omiin mielipiteisiisi.
Ethän sentään voi kuvitella näytteleväsi koko elämääsi jotain muuta kuin olet.
Jos vastapuolelle ei sovi sinun olla oma persoonasi, miksi uhraat sen ja elämäsi niin epäkypsälle ihmiselle? Olet enemmän arvoinen.
Yksin oleminen ei ole niin kamalaa kuin luulet.
Yksin oleminen tasapainoiselle henkilölle ei ole ollenkaan kamalaa, mutta ehkä joskus, kun elämä ei ole oikein kunnossa, se tuntuu yksinäisyydeltä ja lisää entisestään huonommuuden tunnetta.
Näissä puitteissa ei "lyhyttä oppimäärää" ole mahdollista antaa, eikä niin ihmeellistä ihmistä maailmassa olekaan, joka voisi taikoa hetkessä
itsetuntoa toiseen ihmiseen. Jokaisen on omat kamppailunsa käytävä, osin yksin, ystävien tuella tai terapian kautta.
En minäkään osaa kuin yrittää vähän auttaa sinua
ehdottamalla, että aluksi vaikka yrität mennä taaksepäin elämässäsi, mistä se kaikki oikein alkoi ja miksi ?
Miksi tunnet niinkuin tunnet ? Ehkä sinulla on joku ajatus siitä, jos oikein syvennyt ?
Veikkaan, että sen tunteen on joku toinen/jotkut toiset aiheuttaneet joskus, et sinä itse.
Ei kukaan menetä itseluottamustaan ihan noin vain ilman syytä eikä kellään ole oikeutta sitä toiselta viedä. Ehkä saat mietiskelemällä jotain palasia koottua siitä itsestäsi, kun vielä luotit itseesi.
Yritä jättää omaan arvoonsa muitten epäkypsät loukkaukset ja uskoa sen sijaan itseesi. Loukkaaja on usein onnettomampi kuin se jota hän yrittää loukata.Mutta älä ala sääliä häntä. Hänenkin on aika joskus kasvaa. Ota sinä etuotto, ala pitää puoliasi, se tuntuu hyvältä, vaikka tappioita ensiksi tulisikin.
Ei Roomaakaan päivässä rakennettu.
Voi ja saa ja täytyykin uskoa ihmisten hyvyyteen, mutta silti pitää olla realisti myös.
Ihminen on aika sitkeä ja vahva olento, moni pelottava asia kääntyy useimmiten voitoksi, ei elämää kannata pelätä.
Tilanteita tulee ja menee, niistä oppii selviämään ja vahvistuu.
Ei sitä voi koko elämänsä laittaa päätä puskaan kuin arka pupujussi.
Älä anna syyllistää itseäsi ! Kieltäydy kertakaikkiaan. Toisissakin ihmisissä on "vikaa".
Et sinä voi olla kaikkeen syyllinen. Usko minua !
Elämäsi helpottuu huomattavasti, kun tajuat, että kaikki maailman ja ihmisten murheet eivät ole sinun vastuullasi eikä syytäsi.
Olet hieno persoona siinä missä muutkin !
Iloisia löytöretkiä omaan itseesi !
kiitos, näinhän se menee...kyllä se suuri juttu itselläni tässä on, että ymmärrän sen, että toinen on pohjimmiltaan onneton kun kerran kohtelee niinkuin tekee. tämän ymmärtäminen luo myötätuntoa ja ehkä sääliäkin. miehen elämä on ollut kovaa. olen luullut, että rakastamalla tarpeeksi, toinen saisi jotain takaisin ja parantuisi. hylkääminen siksi on vaikeaa, koska se tuntuu ikäänkuin väärin kohtelulta. mutta olenkin sitä miettinyt, että miksi minun pitää "uhrata" elämäni toisen hyväksi, koska se ei ole näyttänyt muuttavan juuri mitään. kaikki rakkaus mitä ikinä kykenen antamaan ei ehkä riitäkään.
joo, olen kyllä miettinyt, että kaikki tämä itsensä uhraaminen huonossakin suhteessa kertoo omien tunteiden tiedostamattomuudesta, mikä taas ehkä juontaa juurensa alkoholistivanhempaan. asia oli tabu, josta ei puhuttu ja siten asiasta heränneet tunteet olen tukahduttanut. tunteiden tukahduttaminen on siis jatkunut yhä vieläkin. sillä ei siis oudossa mielessäni ole väliä, mitä minä ajattelen ja tunnen. kun toisella on paha olo, niin velvollisuuteni on auttaa, itseni kustannuksella. no, menipäs syvälliseksi:) mutta kyllä teen koko ajan ajatustyötä elämäni parantumiseksi. toivottavasti asioiden tiedostaminen olisi alku siihen, että joskus rohkaistuisin sen verran, että uskallan alkaa vaatia enemmän ja seistä itseni puolesta, eihän sitä kukaan muukaan voi tehdä. ja sellainen ihminen, joka arvostaa itseään ei joudukaan enää tämänkaltaisiin suhteisiin!
Oletko itse jatkanut elämää ja lähtenyt pois huonosta parisuhteesta?
Kuvittelen et ennenkuin lähdetään pois tulee tehdä jotain, kokeilla ja valita. Kyllähän siinä saattaa unelmat romuttua, kun arki koittaa ja huomaa elävänsä suhteessa joka ei tyydytä. Kaikki eivät ole niin viisaita, että osaisivat "valita" oikein, vaan tarvitsevat oppia kantapään kautta. Toiset eivät opi siltikään. Naiset ovat erikoisia ja miehet ovat erikoisia ja elämä on erikoista. Onneksi.
Olet hyvä yleistämään. Monella menee pitkään löytää omat vahvat puolensa. ;)