Minua on lääkitty vanhoilla masennuslääkkeillä 80-luvulla ja sitten snri ja ssri- lääkkeillä viimeset 10 vuotta.Nyt itse psykologiaa lukevana olen tajunnut etten ehkä sairastakaan masennusta vaan olen ahdistunut ja tuskainen enimmäkseen.
Minun äitini toivoi minusta poikaa ja oli muutenkin epävarma minua hoitaessaan. Olin ei toivottu lapsi ja olin kateellinen pikkuveljelleni joka syntyi ollessani alle kaksi vuotias. Ensimmäiset 4 vuotta olivat siis aika onnetonta aikaa perusturvallisuuden kehittymistäni ajatellen. Sen jälkeisessä elämässäni isä hakkasi ja vihasi minua enkä saanut hyväksyntää ja lisäksi äitini sairastui syöpään ollessani alle 10v. Hän kuoli sitten ollessani teini-iässä. Isäni hakkaaminen ja mitätöinti jatkui niin kauan kunnes lähdin kotoa.
Oirehtimiseni alkoi 10 v. myöhemmin kun isäni kuoli. Surin häntä todella ja säälin. Sitten tuli unettomuutta ja sain ensimmäisen masennuslääkkeen Limbitrolin. Söin sitä 10 vuotta ja sitten Seronilia, Remeronia, Triptyliä, Zoloftia, Cipralexia ja viimeisenä Efexoria.
Kaikissa on ollut suht pieni annostus esim Limbitrolissa 20mg ja Efexoriassa 75 mg.
Nämä ns. uudenpolven masislääkkeet ovat sopineet kaikista vähiten minulle.Olen vaan ollut levoton ja ahditukseltani kykenevä toimimaan lääkkeitten avulla. Vanhat sattuivat paremmin purivat ahdistukseen paremmin mutta ne lihottivat. Uusien kanssa olen liian levoton ja vauhdikas kun olen muutenkin impulsiivinen ja vilkas taiteilijasielu. En halua höpöttää kokoajan ja lisäksi ne turruttivat tunteeni ja tulin liian kovaksi. Sivuoireet ovat olleet vaikeasti kestettäviä. Viimesin Efexor paras mutta seksihalut jäissä ja verenpaien korkealla.
Haluan lopettaa ne. Olen syönyt 35 mg Efexoria 3 kuukautta puolittaen annokseni lääkärin luvalla.Mielialassani en ole huomannut masentuneisuutta.Ahdistaa vaan ja rintaa puristaa ja pelkään.
Aloin syömään Efeä surutyöni aikana kun itse halusin jonkun lääkkeen. Olin ollut vuoden ilman mitään lääkettä ja hyvin meni siihen saakka.
En ollut silloin edes kummemmin masentunut. Minua kiinnosti Efe myös sen laihduttavan vaikutuksen takia mutta nyt jälkikäteen asioita punnittuani olen sitä mieltä että hinta on liian kova.
Luulen että pärjäisin ottamalla 2-3 xanoria viikossa silloin kun pahin paniikki iskee. Käytin xanoria harvakseltaan muutama vuosi sitten esiintymispaniikkiin ja iltapaniikkiin enkä jäänyt siiehn koukkuun.
Nyt otin yhtenä iltana Zopinoxin käydessäni nukkumaan ja koin pitkästä aikaa ihanan rauhoittumisen tunteen. Sydänkin rauhoittui selvästi ja ajattelin että olen syönyt vääräntyyppisiä lääkkeitä koska Bensot ym sen tapaiset purevat noin hyvin minun ahdistukseeni.
Monet kaverini ovat sanoneet etten missään tapauksessa ole masentuneen oloinen enkä epävarma. Välillä kun paniikki ja ahdistus iskee niin se vaikuttaa tilapäisesti itsetuntooni ja käytökseeni.
Koen turvattomuutta joskus ja pelkoja ettei asiat järjesty tai jotain pahaa tapahtuu läheisilleni. En luota aina että asiat lutviutuu. Muuten olen ulospäin hauska seuranainen ja nauran paljon.
Mikähän voisi olla kohdallani sopiva hoito? Terapiaan en enää lähde.Kävin vuoden ja kirjoitin melkein kirjan lapsuudestani joten se siitä.Olen puhunut lapsuudestani itseni ja kuulijani puuduksiin:)luulen että tää alue on märehditty loppuun.
Asioitten läpikäyminen ei ole auttanut kuitenkaan minua tarpeeksi. Jotain pitäs vielä tehdä varsinkin kun olen lukemassa itselleni hoitoalan ammattia ja oma Psyyke pitäisi olla kunnossa jotta voi muita auttaa.
Minun äitini toivoi minusta poikaa ja oli muutenkin epävarma minua hoitaessaan. Olin ei toivottu lapsi ja olin kateellinen pikkuveljelleni joka syntyi ollessani alle kaksi vuotias. Ensimmäiset 4 vuotta olivat siis aika onnetonta aikaa perusturvallisuuden kehittymistäni ajatellen. Sen jälkeisessä elämässäni isä hakkasi ja vihasi minua enkä saanut hyväksyntää ja lisäksi äitini sairastui syöpään ollessani alle 10v. Hän kuoli sitten ollessani teini-iässä. Isäni hakkaaminen ja mitätöinti jatkui niin kauan kunnes lähdin kotoa.
Oirehtimiseni alkoi 10 v. myöhemmin kun isäni kuoli. Surin häntä todella ja säälin. Sitten tuli unettomuutta ja sain ensimmäisen masennuslääkkeen Limbitrolin. Söin sitä 10 vuotta ja sitten Seronilia, Remeronia, Triptyliä, Zoloftia, Cipralexia ja viimeisenä Efexoria.
Kaikissa on ollut suht pieni annostus esim Limbitrolissa 20mg ja Efexoriassa 75 mg.
Nämä ns. uudenpolven masislääkkeet ovat sopineet kaikista vähiten minulle.Olen vaan ollut levoton ja ahditukseltani kykenevä toimimaan lääkkeitten avulla. Vanhat sattuivat paremmin purivat ahdistukseen paremmin mutta ne lihottivat. Uusien kanssa olen liian levoton ja vauhdikas kun olen muutenkin impulsiivinen ja vilkas taiteilijasielu. En halua höpöttää kokoajan ja lisäksi ne turruttivat tunteeni ja tulin liian kovaksi. Sivuoireet ovat olleet vaikeasti kestettäviä. Viimesin Efexor paras mutta seksihalut jäissä ja verenpaien korkealla.
Haluan lopettaa ne. Olen syönyt 35 mg Efexoria 3 kuukautta puolittaen annokseni lääkärin luvalla.Mielialassani en ole huomannut masentuneisuutta.Ahdistaa vaan ja rintaa puristaa ja pelkään.
Aloin syömään Efeä surutyöni aikana kun itse halusin jonkun lääkkeen. Olin ollut vuoden ilman mitään lääkettä ja hyvin meni siihen saakka.
En ollut silloin edes kummemmin masentunut. Minua kiinnosti Efe myös sen laihduttavan vaikutuksen takia mutta nyt jälkikäteen asioita punnittuani olen sitä mieltä että hinta on liian kova.
Luulen että pärjäisin ottamalla 2-3 xanoria viikossa silloin kun pahin paniikki iskee. Käytin xanoria harvakseltaan muutama vuosi sitten esiintymispaniikkiin ja iltapaniikkiin enkä jäänyt siiehn koukkuun.
Nyt otin yhtenä iltana Zopinoxin käydessäni nukkumaan ja koin pitkästä aikaa ihanan rauhoittumisen tunteen. Sydänkin rauhoittui selvästi ja ajattelin että olen syönyt vääräntyyppisiä lääkkeitä koska Bensot ym sen tapaiset purevat noin hyvin minun ahdistukseeni.
Monet kaverini ovat sanoneet etten missään tapauksessa ole masentuneen oloinen enkä epävarma. Välillä kun paniikki ja ahdistus iskee niin se vaikuttaa tilapäisesti itsetuntooni ja käytökseeni.
Koen turvattomuutta joskus ja pelkoja ettei asiat järjesty tai jotain pahaa tapahtuu läheisilleni. En luota aina että asiat lutviutuu. Muuten olen ulospäin hauska seuranainen ja nauran paljon.
Mikähän voisi olla kohdallani sopiva hoito? Terapiaan en enää lähde.Kävin vuoden ja kirjoitin melkein kirjan lapsuudestani joten se siitä.Olen puhunut lapsuudestani itseni ja kuulijani puuduksiin:)luulen että tää alue on märehditty loppuun.
Asioitten läpikäyminen ei ole auttanut kuitenkaan minua tarpeeksi. Jotain pitäs vielä tehdä varsinkin kun olen lukemassa itselleni hoitoalan ammattia ja oma Psyyke pitäisi olla kunnossa jotta voi muita auttaa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kirjoitustasi lukiessa tunnistin monessa kohtaa itseni. Koen itsekin elämäntilanteeni osin hankalaksi. Jokin aika sitten ahdistus-masennusdiagnoosilla söin muutaman kuukauden SSRI-lääkettä, josta en kokenut tilanteeseeni apua. Klassisesti masenutunut en itse asiassa koe olleeni, mutta diagnoosi "pitkäaikainen ahdistus" oli osuva. Koin ja koen ongelmani enemmän elämäntilanteesta ja henkilökohtaisista vaikeuksista johtuviksi. Tilapäisesti olen joskus bentsojakin käyttänyt; nyt en kuitenkaan syö mitään psyykenlääkkeitä, enkä niiden tarvetta varsinaisesti koekaan. E-EPAa tosin lisäravinteena otan. Siitä kannattaa lukea, jos ei tuttu ole.
Kävin itsekin hetken aikaa terepeutilla, joskaan en kokenut työskentelyä kyllin intensiiviseksi. Terapia ja itsensä kanssa työn tekeminen on tosin usein raskasta sekin, ja voi ehkä aluksi tuoda enemmänkin ahdistusta pintaan. Mietin resursseja ja mahdollisuuksia vielä jatkossa terapiaan. Arjessa selvityminen sujuu pääosin hyvin; työ ja opiskelu hoituu. Olen itsekin alalla, ja lisäoppia opiskelemassa.
Itse pidin psykologian tohtorin Juha Perttulan kirjasta Olenko onnellinen?. Siinä käydään tutkimuksen valossa psykologista pohdiskelua onnellisuudesta - koin kirjan erittäin mielenkiintoiseksi, ja myös omaa elämääni ja ymmärrystä avaavaksi. Kirja toi esimerkiksi minulle hyvän muistutuksen itseensä lukkiutumisen vaarasta. Juha Perttulasta löytynee aika hyvin hakukoneellakin.
Tsemiä, sisko!
mulla kanssa on kova ja pitkäaikainen ahdistus ja unettomuus häiriö, johon saan kaksi diapamia päivässä. auttaa tosi hyvin ahdistukseen ja paniikkiin, sen avulla pystyn toimimaan normaalisti.
xanoria olen kokeillut annoksella 2x0,5mg päivässä mutta en pitänyt siitä koska menin aivan sekaisin.
diapamista en mene ollenkaan.
suosittelisin kokeilemaan, jos vaikka olisi apua. siihen ei jää niin helposti koukkuun kuin xanoriin ja vieroitus oireetkin ovat paljon lievemmät, omalla kohdallani vain pientä unettomuutta.
onnea ja jaksamisia :-)
Epa on tuttu ja syön sitä jatkuvasti muistakin syistä. Se ei kuitenkaan ole tuonut tarpeeksi apua. Kolestroli on kyllä laskenut.
- Xanorin kanssa on kyllä oltava varovainen mutta se on hyvä lääke tähän vaivaan. Sitä ei pitäisi ottaa joka päivä eikä varsinkaan useimpia päivässä. täten en jäänyt koukkuun muinoin.
Ihmettelin vuosia veljeni lääkitystä Diapamilla ja xanorilla. Hän kärsi lapsuudestamme yhtä pahoin. Hän juo viinaa mutta minä en juopottele vain lasi viiniä silloin tällöin. Hänkään ei koe masennuslääkkeitten auttavan itseään. Nyt olen itse samaa mieltä 20v. kokeilujen jälkeen.
Aion lopettaa Efexorin jos vain pystyn. Pitäisi kysyä lääkäriltä mutta kun opiskelussa on niin kiire vaihe menossa. Uskomatonta miten koukkuun voi jäädä näihin uusiinkin masennuslääkkeisiin. efe ei suinkaan ole ollut pahin.
Kyllä se on näemmä niin että pitää opiskella niin pitkälle että osaan auttaa itseäni. Epäilen ettei Mielenterveyskeskus suhtaudu suopeasti tähän tilanteeseeni. He kun ovat tehneet diagnoosinsa silloin 20 vuotta sitten. Silloin olin elämäntilanteestani johtuen vähän masentunut.
Onko se merkki ettei lapsuutta ole vielä käsitelty tarpeeksi kun tulee vähän ahdistava ole kirjoittaessani vanhempieni kasvatustyylistä koulussa ja omasta lapsuudestani kehityspsykologian tunnilla?
Vsi koskettaako ne aina jonkin verran?
mutta myös ahdistus on tuttua. Jos noin pienellä määrällä Xanoria pärjää, niin sehän on ihan hyvä eikä varmastikaan riippuvuutta kehity.
Ja en mä tiedä onko asiat "keskenkäsiteltyjä", jos sua vielä ahdistaa. Riippuu varmaankin ahdistuksen voimakkuudesta. Jos se on lievää, niin eiköhän se ole normaalia. Niin vaikea lapsuus kuin sinulla on ollut ei varmasti millään terapialla -mitä sanaa nyt käyttäisin- "unohdu" koskaan. Kyllä mä uskoisin, että ne asiat, kuten itse ilmaisit, koskettavat aina, mutta jos itse koet tilanteesi olevan kuitenkin hallinnassa, niin eiköhän ne tunteet ole aika luonnollisia ja tavallaan asiaan kuuluvia.
Mä itse käyn vielä terapiassa ja olen saanut siitä suurta apua, mutta uskon myös, että tietyt asiat tulevat aina olemaan jonkin verran ahdistavia, mutta pääasia, että hallitsen ahdistuksen eikä se mua. Ja että ahdistus on lievää ja menee nopeasti sitten ohikin. Ja olen myös löytänyt paljon muita ahdistuksenhallintakeinoja kuin lääkkeen. Tosin harvakseltaan, 1-2 kertaa kuukaudessa tarvitsen vielä Xanoriakin.
Millasta se terapia oli, jossa kävit? Kuinka intensiivistä? Pätevä (psyko)terapeutti? Oliko selkeästi jonkun terapiasuuntauksen edustaja? Voisko esimerkiksi psykodynaamis-kognitiivinen terapia olla hyvä? Pika helpotusta terapia tuskin pitkään jatkuneeseen ja syvälle juurtuneeseen ongelmaan tuo.
Se terapeutti oli mun mielestä aika huono. Kirjoitin aluksi 60-sivuisen tarinan lapsuudestani ja terapeuutti luki sitä sen vuoden sivu kerrallaan ja huomasin ettei hän muistanut edellisen kerran asioita kun piti selata aina sivuja taakesepäin että miten se nyt olikaan... Katselin sitä takeltelua vuoden ja ajattelin maksavani turhasta. Sitten kun hän huomasi että aion lopettaa niin hän yritti puhua minua kaikin keinoin ympäri. Ne keinot mitä hän käytti tekivät minut epäluuloiseksi. Hän yritti selvästi manipuloida minua. Sitten kun hän huomasi että pidän pääni niin hän ehdotti lyhytterapiaa mitä olin itse ehdottanut aiemmin turhin tuloksin.
Olen varma että olisin päässyt samoihin tuloksiin ihan itse. Huomasin että kun olin kirjoittanut sen tekstin lapsuudestani niin tunsin käyneeni jonkun prosessin läpi. Sitten terapeutti alkoi märehtiä sitä rivi kerrallaan.
Uskon toki että on olemassa hyviäkin terapioita ja terapeutteja. Minulla ei ole opiskelijana aikaa eikä rahaa enää terapioihin.
Pystyn jo laskemaan huumoria lapsuudestani ja isästäni. Olen myös ymmärtänyt nyt isääni miksi hän käyttäytyi niin. Silti koen surua ja luulen että tämä ahdistus on osa minua ja persoonaani. Kunpa oppisin sen kanssa elämään eikä ahdistaisi liikaa.
ps. luokkakaverini eivät uskoisi taustaani jos tietäisivät. Olen hauskan maineessa meidän luokalla ja nauratan usein muita
Siitä terapiastani on 10 vuotta joten en kaikkea muista enää muuta eiköhän uutta ole keksitty tuon ajan jälkeen. Se minin terapeutti olisi lopulta suostunu oli ratkaisukesk. lyhytterapia. Minulla oli kuitenkin jo luottamus terapeuttiin mennyt ja rahat loppu:)
Taloudelliset ja ajalliset resurssit kyllä asettavat terapialle tiettyjä reunaehtoja, varsinkin näin opiskelijoina. Toki ei kannata unohtaa mahdollisuutta myös KELA-korvattuun terapiaan. Siitä kannattaa tarvittaessa jutella hoitavan psykiatrin kanssa. Alkuvuodesta tilanne voisi olla vielä parempi sikäli, että resursseja on vielä paremmin jäljellä. Toki ilman terapiaakin voi edetä.
Oletko kertomakirjallisuutta lukenut? Esimerkiksi Tommy Hellsten on kirjoittanut kirjat Virtahepo olohuoneessa, sekä Elämän lapsi. Tästä teemasta uskon kirjoitetun melko paljon myös muistelma- ja elämänkertatyppisiä kirjoja. Myös vertaistuki voisi olla hyvä. Alkoholistin omaisille on käsittääkseni omat ryhmät olemassa.
Kuten sanoin, opiskelen itsekin nyt päätoimisesti. Minun ongelmani eivät valtavasti hallitse arkeani, mutta tietyt ristiriidat kuitenkin psyykkistä reservistöäni kuluttavat. Aikaisemmin hankalampi ahdistukseni ei sekään enää kuluta. Eikä kukaan varmaan arvaisi minunkaan tilannettani, ja kokemaani vaikeutta ja epävarmuutta. Toisaalta minullahan on kaikki ihan hyvin...
Taloudelliset ja ajalliset resurssit kyllä asettavat terapialle tiettyjä reunaehtoja, varsinkin näin opiskelijoina. Toki ei kannata unohtaa mahdollisuutta myös KELA-korvattuun terapiaan. Siitä kannattaa tarvittaessa jutella hoitavan psykiatrin kanssa. Alkuvuodesta tilanne voisi olla vielä parempi sikäli, että resursseja on vielä paremmin jäljellä. Toki ilman terapiaakin voi edetä.
Oletko kertomakirjallisuutta lukenut? Esimerkiksi Tommy Hellsten on kirjoittanut kirjat Virtahepo olohuoneessa, sekä Elämän lapsi. Tästä teemasta uskon kirjoitetun melko paljon myös muistelma- ja elämänkertatyppisiä kirjoja. Myös vertaistuki voisi olla hyvä. Alkoholistin omaisille on käsittääkseni omat ryhmät olemassa.
Kuten sanoin, opiskelen itsekin nyt päätoimisesti. Minun ongelmani eivät valtavasti hallitse arkeani, mutta tietyt ristiriidat kuitenkin psyykkistä reservistöäni kuluttavat. Aikaisemmin hankalampi ahdistukseni ei sekään enää kuluta. Eikä kukaan varmaan arvaisi minunkaan tilannettani, ja kokemaani vaikeutta ja epävarmuutta. Toisaalta minullahan on kaikki ihan hyvin...
En ole kyseisiä kirjoja lukenut mutta vastaavanlaisista asioista olen lukenut keskustellut ja kirjoittanut. Täytyy joskus lukea kunhan on aikaa.
Isäni lopetti juomisen ennen syntymääni ja oli raittiina kuolemaansa saakka. Hän kuoli 62-vuotiaana ja äitini 42-vuotiaana.
Minulle on tullut jo kymmenen vuoden muutama terveysalan lehti: KuntoPlus, kotilääkäri, Hyvä Terveys ym. Olen ottanut kiinnostavista artikkeleista kopioita ja koonnut leikekirjoja.Lisäksi olen lukenut paljon ruokavalioista, terveydenhoidosta ja sairaudenhoidosta kertovaa kirjallisuutta.
Olen ollut muutaman vuoden Painonvartijoiden ryhmäohjaajana. Tietoni erilaisista asioista on karttunut huomaamattani ja olen saanut lökötellä koulussa koko syksyn ja kaikki asiat ovat olleet tuttuja. En ole uskaltanut tätä sanoa luokkakavereilleni etteivät he tule vihreiksi.
Saas nähdä jatkuuko sama meno kun alkaa sairaudenhoitojakso alkuvuodesta. Ainankin tunnen yleisimmät sairaudet ja niiden hoidon aika tarkkaan.Yllättävän hyvin muisti toimii kaikesta ahdistukseta huolimatta kun luetut artikkelit ovat jääneet päähän...
Luulin reputtavani jo soveltuvuuskokeessa matikan osalta mutta se meni läpi keskivertoa paremmalla suorituksella.Olin äimänkäkenä kun matikan ope sanoi minulle että olen luokan paras matikassa.
Hämmästyttävää kuinka isä voi latistaa lapsen itsetunnon ja lapsen omakuvaa.. Aika surullista kun vasta keski-iässä oivaltaa osaavansa jotain enemmän kuin isä luuli. Toisaalta parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Muistini on parantunut huomatavasti kun olen jättänyt masislääkkeet vähemmälle.
Veljeni on alkoholisti mutta nuorin siskoni joka on 13 vuotta minua nuorempi on selvinyt äidin kuolemasta hyvin eikä isä ole hakannut häntä. Veli on aika huonossa kunnossa henkisesti ja viina on vain seurausta kaikesta. Minua on auttanut se että olen nainen ja olen pystynyt itkemään ja puhumaan asioista. Olen ollut vilkas ja kova puhumaan ja analysoimaan.
Muuten voiskohan tästä efexorista päästä lopullisesti eroon bentsojen avulla?
Tekisi vielä mieli kysyä, mitä opiskelet tällä hetkellä.
Lähihoitajaksi. Haluaisin ensihoidin sairaanhoitajaksi. Tämä on toivottavasti vain välietappi.Olen työhallinnon koulutuksessa kun en uskaltanut heittäytyä opintotuen varaan. Nyt saan päivärahaa plus 8e pv. Valmistun elokuussa 2007. Normaalistihan koulutus kestää 3 vuotta mutta tämä on ns räätälöity koulutus näyttöpohjainen. Joulujen välit ja kesät olemme tiiviisti koulussa. Kesälomaa vain 2vk joten ihan sama oppituntimäärä mutta tiiviimmässä paketissa.Tämä sopii minulle.
Mulla on nimitäin jäänyt keskikoulusta ehdot matikasta osaksi sen takia että äitini kuoli sen lukuvuoden aikana kun olin viidennellä oppiksessa. Jäin kotiin hoitamaan 3-vuotiasta siskoani ja hain erotodistuksen koulusta.En arvannut sen vaikuttava n näin paljon jatko-opiskeluihini.Kävin vaan vuoden kestävän Päiväkotiapulaisen linjan ja tein sitä työtä lasten teon lomassa. Minulla ei ollut virkaa eikä minua koulutettu sen takia Päivähoitajaksi.Sitten suoritin kaupallisen alan tutkintoja 90-luvulla. Olen tehnyt pätkätöitä 15-vuotta ja viime kesänä tuli mitta täyteen.Pyrin aikanaa sisätaut/ikirurgiseksi sairaanhoitajaksi sh-oppilaitokseen. Tunsin laitoksen rehtorin ja hän sanoi että jäin pisteen päähän soveltuvuuskokesta. Ongelma oli kuulemma se kun sain niin vähän pisteitä pohjakoulutuksesta.Se oli siin nuotisopuolen linja se. Ja itseluottamukseni oli silloin vähän huono.Näillä eväillä nyt olisin käynyt ton matikan kimppuun.Silloin ei vaan ollut resursseja.Vierottauduin silloin Tri-klyserisistä masennuslääkkeistä omin avuin.ts. kaadoin vessanpytystä alas ja loput voit arvatakin...
Mulla on vähän nihkeät suhteet paikalliseen mt-keskukseen. En ole ollut kiltti potilas vaan olen vaatinut ja renkslannut lääkkeitten valinnassa. Viimeiset kolme valintaa ovat olleet aika nappiin kun olen saanut niitä itse ehdottaa.Olen lukenut kyseisistä lääkkeistä ja niiden indikaatioista jen.
Olin ollut 1,5 vuotta ilman läkkeitä virottauduttuani Zoloftista kunnes sitten mieheni meinasi kuolla sairaskohtaukseen ja oli todella tipalla. Surutyö olisi varmaan menny omalla painolla eteenpäin mutta kun olin malttamaton. Lääkäri kirjoitti Cipralexia ja lihosin 7 kiloa pienessä ajassa. Kysyin Efexoria tilalle ja lääkäri suostui pitkin hampain. Tämä lääke onkin ollut ehdottomasti paras kaikista.Ei ole tehnyt tönkköä oloa eikä turruttanut tunteita. Tällä lääkkellä on samoja sivuoireita kuin Redurcililla ja Ixelillä. Nostaa verenpainetta, laihduttaa, ja saattaa myös nostaa kolestrolia. Miulla verenpaine alkoi kohoamaan samoin kolestroli vaikka paino laski normaaliin.Vierottautuminen on vaikeampaa kuin Zoloftista. Nytkin päässä risahtelee kun pienensin annostusta pari päivää sitten.
Asiasta viidenteen...joskus tuntuu että aika menee hukkaan lähihoitajaopinnoissa kun se suuntautuu liikaa sosiaalialalle.Mun pitäisi vielä valmistuttuani jatkaa 3 vuotta s-hoitajaksi. Jos nyt loikkaisi toiselle linjalle, niin joutuisin opintotuen piiriin. Toisaalta olisi järkevää ottaa joku ammattitutkinto ensin ja miettiä sitten...hankala kysymys.Olen kuitenkin suorittanut neljänneksen tästä koulutuksesta jo.
Toisaalta nyt on aikaa kun lapsetkaan eivät asu enää kotona.Olen suuntautumassa Sairaanhoidon/huolenpidon lähihoitajaksi.
Olen itsekin ammattikoulutukseltani lähihoitaja, ja nyt opiskelen vähän lisää. Hauskaa, että olet löytänyt oman kiinnostuksen kohteesi, ja nyt siis etenet oikeaan suuntaan ja haluamallasi tiellä. Hyvä! Voimia opiskeluun sullekin.
Mullakin ihmisenä olemisessa joskus oman pään sisällä pyörii kaikenlaista. Itsetuntoni on osin huteralla pohjalla. En sano, että itsetuntoni on auttamattoman huono, mutta varmaankin liiaksi esimerkiksi ammatillisen pätevyyden kokemukseen sidottu. Syvemmät ihmisuhteet puuttuvat, siihen lienee moniakin syitä. En osaa aivan täysillä avautua kai kenellekään. Muuten olen sosiaalinen kyllä, vaikkakin ehkä siviilissä usein aika hitaasti lämpiävä. Ammatillinen rooli on kuitenkin aivan eri juttu.
tuo ammatillinen isetunto...sitä en ole vielä saanut kokea vaikka olenkin ollut paikkareissa ohjaajana. Siihen kun ei ole olemassa pitkää teoreettista koulutusta.
Psykiatrinen ala ei minua kiinnosta ammatillisesti vain sen verran että voin itseäni auttaa.
Olen sitä mieltä etten voi lukea iselleni sellaista ammattia missä itelläni on puutteita. Tunnen erään psykiatrin täältä jolla on oma vaikea lapsuus käsittelemättä. Niin pahasti lukossa olevaa ihmistä näkee harvoin eikä hän ole oikein ammatissaankaan menestynyt.
Olen niin onnellinen tästä kouluun pääsemisestä.Hakijoita oli 100 ja 16 valittiin opiskelemaan.
Kiva kun olet jaksanut vastata pitkiin kirjeisiini. Voimia sinullekin opiskeluun ja omaan elämääsi!
Tuntuu hienolta, että kaikesta kokemastasi vaikeudesta huolimatta olet ottanut elämäsi elettäväksesi, sinulla on päämääriä ja suuntasi näyttäisi olevan oikea. Iloa ja onnen hetkiä voi kokea kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta - kukapa meistä täydellinen olisikaan. Eiköhän vaikuta sekin, mihin katseensa suuntaa. Itse olen yrittänyt oppia avaamaan silmiäni enemmän, ja olen pyrkinyt suuntautumaan pois omasta navastani itseni ulkopuolelle. Tämmöinen pyrkimys ainakin...