Onkohan mitään enää tehtävissä?
Olenko minä tulossa hulluksi vai saanut tarpeekseni ja onko rakkaus kokonaan kuollut ja kuopattu?
Huomaan, että monta kertaa päivässä ajatuksissani arvostelen miestäni, hänen reagtioitaan, sanomisiaan ja vaikka mitä. Hitto, suoraan sanottuna jopa tunnen halveksuntaa häntä kohtaan. Ravistelen ja ruoskin itseäni ajatuksistani ja komennan olemaan välittämättä v-tuttavista seikoista, koitan yrittää hyväksyä, mutta ei auta, on kuin löisin päätä seinään, ravistelisin ja löisin uudelleen.
Enkä jaksa, vaikka kuinka yritän, antaa anteeksi. Ehkä se 7x77 tuli täyteen... en kyllä ole kirjannut ylös, mutta miksi muuten... Yritän pakottaa itseni antamaan anteeksi, oikeasti - hullua... pakottaa rakastamaan, onko kellään kokemuksia tästä?
Siksipä siis ajatuksissa noin teen, sillä jos sanon ääneen ärtymykseni, hän suuttuu ja huutaa suut silmät täyteen ja lopuksi arvostelee mut lyttyyn.
Historiaamme mahtuu monenlaista ja pahin niistä on kun kännipäissään on oteltu joskus. Minäkin olen räyhännyt mutta hän on sen lisäksi tehnyt muutakin. Olen ajatellut, että puhutaan, kun siltä tuntuu, kun on oikea hetki - olen yrittänyt vältää sitä, että minä olisin nalkuttava ämmä ja saman asian moneenkertaan jauhaja.... ja mulle on alkanut valjeta, että koskaan ei ole oikeaa hetkeä, ei ainakaan hänelle. Puhutaan perhana mieluummin vaikka ilmoista, ja sellaistakin tapahtuu.
Parisuhde tuntuu menettelevän, jos ollaan kuin kämppikset, mutta hitto soikoon, me olemme naimisissa..... kauankohan ollaan - niin..
Jos/kun saan jostain energiaa potkaista vielä itseni maailmaan, luulen, etten uskalla luottaa enää mihinkään suhteisiin.... mukava tämäkin oli alussa ja vuosia ja tähän on tultu: Turpa kiinni ja hymyä naamaan ja jos ei hymyä niin ainakin varovaisin sanoin puhumista.
Siis, joko minä vaadin liikaa tai mies on joku saamarin outo-olio tai onnelliset suhteet koko elämän mittaisena ovat utopiaa ja päiväunia
...siis hulluksi tulossa...
Olenko minä tulossa hulluksi vai saanut tarpeekseni ja onko rakkaus kokonaan kuollut ja kuopattu?
Huomaan, että monta kertaa päivässä ajatuksissani arvostelen miestäni, hänen reagtioitaan, sanomisiaan ja vaikka mitä. Hitto, suoraan sanottuna jopa tunnen halveksuntaa häntä kohtaan. Ravistelen ja ruoskin itseäni ajatuksistani ja komennan olemaan välittämättä v-tuttavista seikoista, koitan yrittää hyväksyä, mutta ei auta, on kuin löisin päätä seinään, ravistelisin ja löisin uudelleen.
Enkä jaksa, vaikka kuinka yritän, antaa anteeksi. Ehkä se 7x77 tuli täyteen... en kyllä ole kirjannut ylös, mutta miksi muuten... Yritän pakottaa itseni antamaan anteeksi, oikeasti - hullua... pakottaa rakastamaan, onko kellään kokemuksia tästä?
Siksipä siis ajatuksissa noin teen, sillä jos sanon ääneen ärtymykseni, hän suuttuu ja huutaa suut silmät täyteen ja lopuksi arvostelee mut lyttyyn.
Historiaamme mahtuu monenlaista ja pahin niistä on kun kännipäissään on oteltu joskus. Minäkin olen räyhännyt mutta hän on sen lisäksi tehnyt muutakin. Olen ajatellut, että puhutaan, kun siltä tuntuu, kun on oikea hetki - olen yrittänyt vältää sitä, että minä olisin nalkuttava ämmä ja saman asian moneenkertaan jauhaja.... ja mulle on alkanut valjeta, että koskaan ei ole oikeaa hetkeä, ei ainakaan hänelle. Puhutaan perhana mieluummin vaikka ilmoista, ja sellaistakin tapahtuu.
Parisuhde tuntuu menettelevän, jos ollaan kuin kämppikset, mutta hitto soikoon, me olemme naimisissa..... kauankohan ollaan - niin..
Jos/kun saan jostain energiaa potkaista vielä itseni maailmaan, luulen, etten uskalla luottaa enää mihinkään suhteisiin.... mukava tämäkin oli alussa ja vuosia ja tähän on tultu: Turpa kiinni ja hymyä naamaan ja jos ei hymyä niin ainakin varovaisin sanoin puhumista.
Siis, joko minä vaadin liikaa tai mies on joku saamarin outo-olio tai onnelliset suhteet koko elämän mittaisena ovat utopiaa ja päiväunia
...siis hulluksi tulossa...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minäkin uskoin, jaksoin jne.. Tuo tunnetila itselleni on tuttu mutta puolen vuoden takainen.. aloin inhota miestäni. Kärjistin kaiken hänen sanomansa, tekonsa - vain vihaan häntä kohtaan. Rakastin, mutta erillaisten elämäntapojemme/tarkoitustemme takia/vuoksi voineet enää elää yhdessä. Kärsin 2 vuotta kaikenkaikkiaan, ennenkuin ymmärsin puol vuotta sitten; tuhoon tuomittu. Ihminen kasvaa koko ajan -jossain vaiheessa, ilman keskustelua/selvittelyä - kaikki "valkenee". Minä hain eron - ja silti suren. Sinä voit vielä keskustella avoimesti puolisosi kanssa. Tee niin - aivan varmasti joku solmu aukeaa. Tsemppiä!
Tätä tämä nykyään on. Mietitään vaan koko ajan miltä MINUSTA tuntuu, eikä päästä vaikeiden asioiden yli. Ero on yksi vaihtoehto, mutta silloin on turha uneksia pitkästä ja kestävästä parisuhteesta, sillä jokaisesta löytyy ärsyttävät piirteet ja tavat ja jos niitä ei pysty hyväksymään niin ei sitten. Silloin on parempi elellä yksin.