Te ketkä olette katkeria, kun teidät on jätetty.
Itse olen jättämässä miestäni ja en sitä todellakaan haluaisi tehdä. Mun voimat on vain loppunut. Olen "parantanut" suhdetta yrittämällä keskustella, hakeutumalla perheneuvolaan, keksimällä, antamalla vaihtoehtoja toimia, pyytämällä häneltä ehdotuksia meidän suhteen parantamiseksi ja riittävän "tason" löytämiseksi... Olen ollut valmis kuulemaan omia heikkouksia ja kehittämään niitä asioita mitä toinen ilmaisisi. Olen halunnut kuulla mitä toinen toivoisi, miltä tuntuu, mitä tehtäisiin...?
Haluan sanoa, jos minulla on sanottavaa enkä aina pelätä, että toinen taas ottaa itseensä. olen sanonut että vaikka olen erimieltä tai sanon jotain niin en tee sitä loukatakseni vaan haluan, että voimme keskustella.
En saa toiseen sellaista "oikeaa" yhteyttä vaikka yritän kauniisti. Olen antanut aikaa ja rauhaa. Olen pyytänyt ja kertonut toiveistani ja tunteistani. Kuinka paljon on riittävästi? Mitä ihminen voi odottaa toiselta ihmiseltä? Minä en voi häntä muuttaa, mutta eikö parisuhteessa voida tutkia toimintaa ja tapoja olla ja elää. Onko se aina loukkaus, jos sanoo et kaipaa jotain tai haluais et jotain tehtäis toisin?
Ainoa jalusta jolle itseni nostan on se et minä olen halunnut keskustelua ja läsnäoloa. Sitä että ollaan ja jutellaan. Muuten mussakin on vikoja ja en aina osaa ja pysty. Haluaisin niitä kuulla. Haluaisin voida jutella, mut ei, toisen on niin vaikeaa ottaa mitään vastaan. Hänellä on joku kuori joka estää pääsyn lähelle sisäisesti.
Minä en halua sanoa, että mene hoitoon ja tutustu tunteisiisi ja opettele tunnistamaan mitä haluat ja miten haluat. Opettele puhumaan ja kertomaan, että toinen voi tulla lähelle ja olla lähellä aidosti.
Itse olen saanut kuulla kuinka olen hoidon tarpeessa ja miten olen sekaisin ja jumissa ajatuksissani. Kyllä olen jumissa ajatuksissani, koska en voi keskustella ihmisen kanssa, jonka tulisi olla minulle se läheisin ja niin olen halunnut. En voi purkaa ajatuksiani miehelleni. Miksi toisen on niin vaikeaa kuulla mitään meidän suhteesta. Kaikki höpöjutut kyllä onnistuu ja kaljoittelujutut, mutta mikään meidän perheeseen oikeasti liittyvä ei käy. Puolustus linja alkaa heti ja mun pitäsi jaksaa ymmärtää, kun on niin raskasta töissä jne.
Kuinka sitä jaksaa ymmärtää, jos toinen ei ymmärrä? Kuinka kauan jaksaa jaksaa? Onko väärin haluta rauhaa elämään. Sitä et on jotain mieltä tai haluaa jotain pientä uutta kokeilla? Haluaa kehittyä ja pohtia asioita.
Ne mitä olen halunnut liittyy lähinnä yhteisiin tekemisiin tai siihen, että ei tehdä yhdessä. Toinen ei tartu, kun jotain ehdotan eikä tilalle tule mitään. Sit mun pitäis jaksaa odottaa sitä päivää, kun se halu tehdä palaa jostakin. Minusta meidän pitäis tehdä yhdessä ja sen pitäis olla se ensimmäinen halu. Lisäksi tietysti pitäsi kuulua omia harrastuksia ja menoja.
En ole pettänyt vaan pyrkinyt käsittelemään asioita tässä paikalla, mut en osaa. En ole niin vahva et voisin kantaa ja tuoda kaiken valmiina. Tarvitseeko?
Itse olen jättämässä miestäni ja en sitä todellakaan haluaisi tehdä. Mun voimat on vain loppunut. Olen "parantanut" suhdetta yrittämällä keskustella, hakeutumalla perheneuvolaan, keksimällä, antamalla vaihtoehtoja toimia, pyytämällä häneltä ehdotuksia meidän suhteen parantamiseksi ja riittävän "tason" löytämiseksi... Olen ollut valmis kuulemaan omia heikkouksia ja kehittämään niitä asioita mitä toinen ilmaisisi. Olen halunnut kuulla mitä toinen toivoisi, miltä tuntuu, mitä tehtäisiin...?
Haluan sanoa, jos minulla on sanottavaa enkä aina pelätä, että toinen taas ottaa itseensä. olen sanonut että vaikka olen erimieltä tai sanon jotain niin en tee sitä loukatakseni vaan haluan, että voimme keskustella.
En saa toiseen sellaista "oikeaa" yhteyttä vaikka yritän kauniisti. Olen antanut aikaa ja rauhaa. Olen pyytänyt ja kertonut toiveistani ja tunteistani. Kuinka paljon on riittävästi? Mitä ihminen voi odottaa toiselta ihmiseltä? Minä en voi häntä muuttaa, mutta eikö parisuhteessa voida tutkia toimintaa ja tapoja olla ja elää. Onko se aina loukkaus, jos sanoo et kaipaa jotain tai haluais et jotain tehtäis toisin?
Ainoa jalusta jolle itseni nostan on se et minä olen halunnut keskustelua ja läsnäoloa. Sitä että ollaan ja jutellaan. Muuten mussakin on vikoja ja en aina osaa ja pysty. Haluaisin niitä kuulla. Haluaisin voida jutella, mut ei, toisen on niin vaikeaa ottaa mitään vastaan. Hänellä on joku kuori joka estää pääsyn lähelle sisäisesti.
Minä en halua sanoa, että mene hoitoon ja tutustu tunteisiisi ja opettele tunnistamaan mitä haluat ja miten haluat. Opettele puhumaan ja kertomaan, että toinen voi tulla lähelle ja olla lähellä aidosti.
Itse olen saanut kuulla kuinka olen hoidon tarpeessa ja miten olen sekaisin ja jumissa ajatuksissani. Kyllä olen jumissa ajatuksissani, koska en voi keskustella ihmisen kanssa, jonka tulisi olla minulle se läheisin ja niin olen halunnut. En voi purkaa ajatuksiani miehelleni. Miksi toisen on niin vaikeaa kuulla mitään meidän suhteesta. Kaikki höpöjutut kyllä onnistuu ja kaljoittelujutut, mutta mikään meidän perheeseen oikeasti liittyvä ei käy. Puolustus linja alkaa heti ja mun pitäsi jaksaa ymmärtää, kun on niin raskasta töissä jne.
Kuinka sitä jaksaa ymmärtää, jos toinen ei ymmärrä? Kuinka kauan jaksaa jaksaa? Onko väärin haluta rauhaa elämään. Sitä et on jotain mieltä tai haluaa jotain pientä uutta kokeilla? Haluaa kehittyä ja pohtia asioita.
Ne mitä olen halunnut liittyy lähinnä yhteisiin tekemisiin tai siihen, että ei tehdä yhdessä. Toinen ei tartu, kun jotain ehdotan eikä tilalle tule mitään. Sit mun pitäis jaksaa odottaa sitä päivää, kun se halu tehdä palaa jostakin. Minusta meidän pitäis tehdä yhdessä ja sen pitäis olla se ensimmäinen halu. Lisäksi tietysti pitäsi kuulua omia harrastuksia ja menoja.
En ole pettänyt vaan pyrkinyt käsittelemään asioita tässä paikalla, mut en osaa. En ole niin vahva et voisin kantaa ja tuoda kaiken valmiina. Tarvitseeko?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oon kuullu yhdeyden löytyneen helposti edes ilman yhteistä kieltä.
Kiitos neuvosta. Joskohan sen yhteyden voi löytää kotimaiseenkin mieheen.
Paljon olet jo tehnyt asioiden eteen. Voit huonosti suhteessasi ja haluat rauhaa. Niin minäkin kaipasin rauhaa ja hiljaisuutta ex-avioliitossani.
Aamulla tiskasin astioita ja tuumasin teini-ikäiselle tyttärelleni, että pidän paljon tästä meidän nykyisestä elämästä. Olemme kuin koko ajan mökillä vaikka asumme Helsingin ydinkeskustassa. Olisi naurettavaa enää lähteä hakemaan rauhaa ja hiljaisuutta mökiltä.
Rauha löytyy vain omasta sydämestä. Ei väliä vaikka olet juuttunut kaupan sisälle Oxford Streetin tungoksessa etkä pääse jatkamaan matkaa ihmisvirtaan kadulle.
Kävelin äsken työmatkan ja pysähdyin bussipysäkin punaisen julisteen eteen. Luin siitä jokaisen sanan. Juliste on Helsingin kaupungin sosiaaliviraston kampanja alkoholin haittavaikutuksia vastaan. Nuolet osoittivat ihmisen kehon kohtiin, jotka voivat huonosti.
Minusta tuntui, että kaikki nuolet koskivat exääni. Hän on Alkon kävelevä mannekiini tai ainakin ennen oli.
Sinulla elämä ei ehkä ole viinan varjostama, mutta voit kuitenkin suhteessa huonosti.
Hoitoon neuvominen on melko tyypillistä puhetta.
Tuota slogania viljellään ahkerasti nettipalstoilla. Ota miehesi jutut huumorilla. Loukaantumaan ei kannata vaivautua.
Ehkä sinun on vain hyväksyttävä miehesi vajavaisuuksineen. Toista ei voi suhteessa muuttaa vaan häntä on rakastettava omana itsenään.
Katsoin eilen illalla ihanan amerikkalaisen elokuvan vuodelta 1959 Sortin nainen. Sophia Loren pääosassa. Tarina oli kuin meidän elämästä seurusteluaikoihin. Elokuvat päättyvät aina happy endiin. Harvoin tarinalle näytetään jatkoa.
Elämä voi kohdella pariskuntaa hyvin monella tavalla. Ei kaikki tarinat pääty onnellisesti.
Siitä huolimatta tein omasta mielestäni aikoinaan viisaan valinnan. Sain kaksi ihanaa lasta ja elämänrikkautta. Rikas mies ei sellaista elämää minulle olisi pystynyt tarjoamaan.
Kuten sinäkin olet huomannut, kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia ja tuo levollisemman olon.
Ehkä joku vertaisryhmä auttaa sinua parhaiten.
Vaikutat viisaalta naiselta. Et hae lohtua sivusuhteesta.
Päädytpä mihin ratkaisuun tahansa, niin jokainen ratkaisu on tavallaan hyvä.
Minulle ainakin sopii parhaiten itsenäisen ja yksinäisen naisen osa. Tasapainoinen ja rauhallinen elämä on niin tärkeää, että en siitä enää ikinä luovu.
Miehet ovat ikuisia lapsia. Annetaan heidän olla lapsia. Ollaan me sitten heidänkin puolesta aikuisia ja kypsiä naisia.
"Voit huonosti suhteessasi ja haluat rauhaa" kuulostaa ihan omalta elämältäni nykyisin. Olemme olleet aviossa 28 vuotta, josta ensimmäiset 14 vuotta todella onnellista aikaa. Nuorina oli taloudellisesti tosi tiukkaa, mutta sitten alkoi helpottaa, koskaan tosin ei ole voitu rikkaiksi itseämme mainita. Mutta rakkautta riitti ja sitähän rahalla ei osteta.
Alkuaikoina oli mukavaa viikonloppuisin viinilasin äärellä jutella ja haaveilla tulevasta. Mutta pikkuhiljaa miehen juominen muuttui pelkästään humalahakuiseksi, eikä viikonloppu enää ollutkaan laatuaikaa. Hänen jäätyään työttömäksi alkoikin sitten todellinen alamäki ja humalassa toikkarointi kuului jokaiseen viikonloppuun ja jatkui monesti myös arkisin. Väkivaltainen mies ei koskaan ole ollut, siinä tapauksessa olisi lähtenyt heti, ja halusin uskoa että homma paranee kun mies taas pääsi töihin. Lapsetkin olivat vielä koulussa ja halusin antaa heidän rauhassa aikuistua, joten kestin vaikka voin suhteessa huonosti.
Lasten lähdettyä maailmalle, panostimme uuden kodin kunnostukseen ja taas välillä toivoin että elämä muuttuu paremmaksi. Yhdessä oli ja on tosi mukavaa tehdä töitä yhteiseksi hyväksi silloin kun mies malttaa olla juomatta. Sitäkin suurempi pettymys aina on kun huomaa ettei mikään oikeasti ole muuttunut kuin korkeintaan huonompaan suuntaan. Piilopullot ja salaa juominen on tullut kuvioihin mukaan, 2 rattijuopumusta joiden jo luulisi herättävän hänet itsensäkin tajuamaan alkoholisminsa. Olen ehdottanut että hän hakisi hoitoa ongelmaansa, mutta puhun kuuroille korville.
Lapsilla on perheet ja meillä 3 suloista lastenlasta, joita usein hoitelen viikonloppuisin ja haluaisin nauttia noista hetkistä täysin siemauksin. Mutta iloni pilaa se että aina joudun jännittämään ja vahtimaan toisen aikuisen ihmisen käytöstä, ja vaikka mieskin rakastaa noita pikkuisia ja nämä tykkäävät hänestä tosi paljon, alkoholi kuitenkin näyttelee edelleen isoa roolia joka viikonloppu ovat lapset hoidossa tai eivät. Nyt tuntuu että rakkautta ei enää riitä, enkä jaksaisi enää yhteiselämää, haluaisin elämänrauhaa itselleni.
Heippa!
Kirjoituksesi oli lähes kuin omasta kynästäni.. Itse olen siinä vaiheessa, että tiedän etten enää jaksa jaksaa. Helpottavaa on tietää, ettei tarvitsekaan. Ainoa, joka voi kertoa, että olet jaksanut riittävästi on sinä itse.
Itse poden vielä syyllisyyttä siitä, etten enää jaksa jaksaa, vaikka tiedän etten voi itse vaatia itseltäni liikaa. Tai jos vaadin, sitä vaativat myös muut. Kaikkemme olemme yrittäneet ja kun se ei riitä, täytyy olla vahva ja jaksaa ymmärtää, että ero ei tarkoita kaiken loppua. Se voi myös merkitä uuden alkamista. Mitä kaikkea sinussa ja minussa vielä onkaan, mitä emme vielä ole löytäneet? Kaikkea hyvää sinulle ja voimia.
kirsi
Kuulostaa niiiiiiiiiiin tutulle....
Itse koen saman tilanteen...
Aina pitää yrittää , koskaan ei saa luovuttaa..
Mutta entä sit kun ei enää jaksa ?
Elämä on turhan lyhyt hukattavaksi..
Joskus suhteet ajautuu umpikujaan , ja silloin ei ulospääsyä ole kuin eron kautta.
Se on varmasti raskasta , mutta sen jälkeen kun löytää ihmisarvonsa ja itsenäisyytensä , uskon että elämä hymyilee vielä niin sinulle , kuin minullekkin...
Voimia ja jaksamista....
Näin. Tällee taitaa mulle käydä.