olen nuori parikymppinen nainen ja olen jo vuosia kärsinyt masennuksesta. saan "ahdistuskohtauksia" eli itken ilman mitään varsinaista syytä yms. käyn ongelmieni takia psykoterapiassa kerran viikossa - kuukaudessa, ihan miten on tarvis.
seurustelen ihanan miehen kanssa , joka on minua n8 vuotta vanhempi. hän on koittanut olla tukena ja ymmärtää minua. mutta pelkään masennukseni vaikutusta häneen, eli sitä miten hän kokee itkemiseni, ahdistuksen, pelkoni jne. puhumme kaikesta avoimesti ja kerromme tunteistamme. hän on kertonut olevan välillä turhautunut, kun ei tiedä mitä tehdä ja välillä sen vuoksi ettei voi tehdä hyväkseni mitään. rakastamme toisiamme ja kerromme sen avoimesti puolin ja toisin. mustasukkaisuutta ei suhteessamme ole.
ahdistukseni ei johdu suhteestamme tai siinä olevista asioista, vaan omasta itsestäni. minun on paha olla itseni kanssa. kaikki on kausiluontoista, mutta välillä olen todella masentunut, koska ei pysty hyväksymään itseäni. silloin myös häpeän osittain ulkonäköäni. tiedän kuitenkin ettei minulla olisi siihen syytä. itsetuntoni on aika huono ja olen koittanut kohentaa sitä mm. ulkoilemalla ja luottamalla rakkaani sanaan ulkonäöstäni sekä tietysti olen koittanut itsekin ajatella realistisesti. mutta se ei aina auta.
haluaisinkin kuulla samassa tilanteessa olevien kommentteja ja muidenkin. miten masennuksesta on selvitty, onko se tuonut ongelmia parisuhteeseen, miten toinen on sen kokenut, miten kohentaa itsetuntoa. kaikkea mitä tämä nyt saattaakin mielessä herättää.
seurustelen ihanan miehen kanssa , joka on minua n8 vuotta vanhempi. hän on koittanut olla tukena ja ymmärtää minua. mutta pelkään masennukseni vaikutusta häneen, eli sitä miten hän kokee itkemiseni, ahdistuksen, pelkoni jne. puhumme kaikesta avoimesti ja kerromme tunteistamme. hän on kertonut olevan välillä turhautunut, kun ei tiedä mitä tehdä ja välillä sen vuoksi ettei voi tehdä hyväkseni mitään. rakastamme toisiamme ja kerromme sen avoimesti puolin ja toisin. mustasukkaisuutta ei suhteessamme ole.
ahdistukseni ei johdu suhteestamme tai siinä olevista asioista, vaan omasta itsestäni. minun on paha olla itseni kanssa. kaikki on kausiluontoista, mutta välillä olen todella masentunut, koska ei pysty hyväksymään itseäni. silloin myös häpeän osittain ulkonäköäni. tiedän kuitenkin ettei minulla olisi siihen syytä. itsetuntoni on aika huono ja olen koittanut kohentaa sitä mm. ulkoilemalla ja luottamalla rakkaani sanaan ulkonäöstäni sekä tietysti olen koittanut itsekin ajatella realistisesti. mutta se ei aina auta.
haluaisinkin kuulla samassa tilanteessa olevien kommentteja ja muidenkin. miten masennuksesta on selvitty, onko se tuonut ongelmia parisuhteeseen, miten toinen on sen kokenut, miten kohentaa itsetuntoa. kaikkea mitä tämä nyt saattaakin mielessä herättää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen ollut nuoresta asti masentunut, joskus vähemmän ja joskus enemmän. Parhaimmillaankin elämässäni on aina tietty melankolia läsnä, mutta pystyn kuitenkin nauttimaan olemassaolosta - ehkäpä ilman syviä tunteita minulla ei olisi riemunkaan hetkiä? En tiedä...
Ainoa ystäväni teki itsemurhan vuosi sitten ja olin jo sitä ennen ollut jotenkin hermot piukalla, työelämässäkin meni päin honkia. Päädyin MTT:oon ja kokeilin vastahakoisesti Cipramil-mielialalääkettä. Olen aina ollut lääkkeitä vastaan, koska isäni oli alkoholisti ja ex-mieheni käytti väärin psyykenlääkkeitä. Täytyy kuitenkin myöntää että C:sta oli apua. Söin sitä noin puolisen vuotta, ja sinä aikana olin ehkä levollisempi ja hyväntuulisempi kuin koskaan.
Seksipuolella lääke tosin hidastaa orgasmin saamista, mutta itse rakastelu tuntui nautinnollisemmalta. Kun olen pahiten masentunut seksikin alkaa aina etoa ja miehen lähelle änkeäminen ärsyttää. Joskus myös tuntee itsensä vastenmieliseksi fyysisesti ja psyykkisesti, vaikka olen aika estoton ja seksuaalisesti itsevarma luonteeltani.
Hieman ihmetyttää jos sinulle mielialalääkitystä ei ole edes ehdotettu, kun se on hyvin yleinen tapa hoitaa nimenomaan ahdistusta ja paniikkikohtauksia. En yllytä sitä kyllä kokeilemaan, sivuoireita on aina joka lääkkeessä, mutta mikäli sitä asiantuntija ehdottaa kannattaisi sitä kokeilla. Ei kai jatkuva itkeskelykään oikein mitää hyvää elämää ole. Minulla oli itkuparku-jakso elämässäni kun kokeilin e-pillereitä. Sain niistä jo heti alkuunsa tarpeekseni, sillä ne todella sekoittavat pään herkällä ihmisellä (ovat kuin mielialalääkkeiden vastakohta!)
oon miettiny lääkkeiden käyttöä, lähinnä sellaisien, joita vois ottaa tilapäisesti, kun tulee ns. "ahdistuskohtaus". en vain oikein uskalla aloittaa mitään lääkitystä, koska pelkään sivuvaikutuksia. monet mm. nostaa painoa yms. ja eniten pelkään juuri tuota lihomista, koska silloin inhoaisin ulkonäköäni vielä enemmän.
minkälaiset oli cipramilin sivuvaikutukset? onko kellään kokemusta mielialalääkkeistä, josta ei seurais painon nousua?
Mielialalääkkeiden sivuvaikutukset ovat aina yksilökohtaisia, mutta minulla oli:
- lievää huimausta ja yökötystä aloittaessa ja lopettaessa
- orgasmin saanti ensin vaikeaa, sitten hitaampaa kuin normaalisti (koko ajan)
- pientä päänsärkyä muistaakseni alussa
- hermot kireällä hetken lopettaessa
- lievähkö ylikierroksilla käymisen olo alussa
Painonnousua en havainnut lääkkeen vaikutuksesta. Muistelisin olevan lääkkeen nimeltä Remeron (?) joka voi aiheuttaa juuri syömähimoja. Paniikkia C. voi aluksi voimistaa, ennenkuin se alkaa tehota joskus useamman viikon päästä siihenkin.
Kotioloistani yms. seikoista johtuen minulla oli olematon itsetunto lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. Silloin seurustelin nykyisen vaimon kanssa ja hän oli suureksi avuksi, tuki minua kuten mies nyt sinua. Itse en ole käyttänyt mielialalääkkeitä vaikka varmaankin niin vaikeissa elämäntilanteissa moni muu olisi käyttänyt.
Sen olen huomannut että terve itsetunto on ihmiselle todella tärkeä. Sen parantumisen myötä minunkin elämäni normalisoitui. Itselläni sen parantumiseen vaikutti olennaisesti opiskelu, irtautuminen kotoa ja vaimon tuki. Onnistumiset on tärkeitä. Toisaalta erityisen tärkeää on löytää syyt, miksi itsetunto on kehittynyt heikoksi ja miksi on masentunut. Kun ne syyt löytää, silloin pystyy muuttamaan suuntaa ja elämästä tulee elämisen arvoista. Itse löysin ne syyt lapsuudesta ja kotikasvatuksesta, vaikka tiedänkin että vanhemmat tekivät kasvatuksen suhteen parhaansa.
Terapeutteihin suhtaudun osittain skeptisesti; niissä on osa huonoja mutta osa hyviä. Huonojen luona ei kannata käydä. Jos huomaa että terapeutti tuo näkemyksiä, joita itse ei ole huomannut ja jotka parantavat tilannetta, silloin hänestä on varmaankin apua. Mutta on niitäkin (myös psykologeissa) jotka vain kuuntelevat ja nyökyttelevät pystymättä antamaan yhtään mitään eväitä jatkoon. Ja puhuahan voit miehelle, joten puhu hänen kanssaan paljon. Uskoisin että hänellä on ajatuksia miten parantaa asioita, joten älä tyrmää niitä suoralta kädeltä. Silloin hänkin voi turhautua.
Kokenut, haluaisin tietää, miten sait selville ne syyt (lapsuudestasi) jotka aiheuttivat masennuksen? Olen itse joskus aika "maassa", mut en ole keksinyt mitään erityistä syytä siihen, eikä lapsuudessani kylläkään ole tapahtunut mitään sen kummempaa... Olisi mukava tietää, meneekö syyni johonkin "kauemmas" vai onko tämä vain jotain ajoittaista heilahtelua...
löytyivät myöhäislapsuudesta, eli siitä lapsuuden ja nuoruuden osasta jonka itsekin muistaa. Koska olen psykologiaa opiskellut vain itsenäisesti (sekin muuten auttoi löytämään syitä!), olen lukenut sitä tietysti oman lähtökohtani perusteella. Joskus syyt ilmeisesti löytyvät aivan vauvaiästäkin, jolloin ne saa esille vain terapeutti.
Voisin lyhyesti kuvailla, millä tavalla itsetunnon murentuminen ja masennus kohdallani eteni. Lapsuudessa olin varmaankin vähän erilainen nuori (kiltti, herkkä, arka ja koulussa kiusattu). Vahva kritiikki ja toisten arvostelu kotona antoi ymmärtää että kaikki arvostelevat toisiaan samalla tavalla. Sitten elämässä oli vastoinkäymisiä ja olin yksin ongelmineni, koska lapsuuskotini kulissi varjeli ongelmien paljastumisesta ulkopuoliselle. Alle 20 aloin sitten kirjoitella nykyiselle vaimolleni ja kerroin kaiken, joita hänenkään oli vaikea uskoa vaikka tunsi perheemme entuudestaan. Minusta tuntui ihmeeltä että hän ei jättänyt minua, sellainen pelko kuuluukin huonon itsetunnon omaavalle.
Naimisiin mennessä muutin pois kotoa ja opiskelin. Keskustelimme valtavan määrän näistä asioista vaimon kanssa, ja hän seisoi rinnallani kuten tuleekin. Näiden keskustelujen ja läheisen ihmisen rinnalla jaksoi elää, muuten se olisi ollut kyseenalaista.
On mahdoton määrä erilaisia tapauksia joiden vuoksi on masennusta ja ahdistusta. Avainasemassa on kuitenkin mielestäni itsetunto ja oman itsensä arvostaminen. Vaatimaton voi ja on hyväkin olla mutta itseä vähättelevä ei saisi. Itse aikoinani en esim. osannut ottaa vastaan kiitosta. En ole kiitoksen kipeä nytkään mutta onnistumisia elämässä tulee olla ja kyky puolustaa itseään tarpeen tullen.
Minulla on siis sellainen mielikuva tällaisten asioiden suhteen, että paljo keskustelu, läheinen ihminen, perhe, opiskelu ja ongelmien ratkaisu pois päiväjärjestyksestä vaikuttaa itsetuntoa kohottavasti ja sitä kautta vähentää masennusta. Joskus ongelmien ratkaisu on todella vaikeaa sillä se ratkaisu voi vaikuttaa läpi elämän. Masentuneella ihmisellä kun omanarvontunto on alhaalla, ja tuntuu että muilta pitäisi saada arvostusta tekemällä hyvää heille.
Saitkohan mitään vinkkiä?
Kuten itsekin aikoinani olen huomannut, masentunut ihminen käyttäytyy monesti aika ikävästi toisia kohtaan eikä häntä useinkaan kestä neuvoa. Tilanne on siis aika kaksijakoinen, mutta ainakin itse huomasin että suhtauduin ikävästi vain niihin jotka masennukseen olivat jollain tavalla syynä.
Vaikka taustaa ymmärtäisinkin, silti on ikävän tuntoista kun hyvää tarkoittavat viestit menevät ikäänkuin hukkaan kun niihin ei millään tavalla reagoida, vaikka kysyttäisiinkin. Tarkoituksenihan oli tuoda esiin asioita jotka voisivat auttaa eteenpäin, nyt voin vain olettaa niiden ajatusten olevan hukkaanheitettyjä.
mulla ja mun kundilla on samanlainen tilanne kuin teillä. masennus vaikuttaa lähimmäiseen erittäin voimakkaasti, mutta myös omainen voi saada apua tähän ahdinkoon jos siltä tuntuu. tsemppiä vaan teille molemmille, kyllä se iloinen elämä vielä sieltä jostain tulee esiin!