Missä vaiheessa pysyvän parisuhteen ja perheen haluavan naisen tulee lakata haaveilemasta siitä oikeasta, rakastumisesta yms.? Missä vaiheessa pitää tunnustaa itselleen, että ei ehkä tule ikinä enää rakastumaan, eikä saamaan sitä, kenet haluaa? Milloin on luovutettava ja tyydyttävä siihen, kenet saa, joka kyllä voi olla mukava ja fiksu ihminen, mutta ei herätä sen kummempia tuntemuksia?
Loputtomiin saakka ei voi etsiskellä ja odotella, jos niitä lapsia haluaa, eikä sinkkuäidin roolikaan heti suorilla kiinnostaisi. Ilman lapsiakaan en haluaisi jäädä, vaikka eihän sitä etukäteen voi tietää, pystyykö lapsia ollenkaan saada... Mutta voiko siitä "ihan kivasta tulla jotain jollain aika välillä, voisiko siitä peräti kehittyä syväkin ystävyys ja rakkaus?
Pelottaa, että jään yksin, jos loputtomiin vain etsin ja odottelen. Kuuta en taivaalta toivo, vaan sitä, että kiinnostus ja tunteet olisivat aitoja kahden ihmisen välillä, myös fyysistä vetovoimaa pitäisi löytyä. Tähän mennessä ei tuota ole sinkkuaikanani tapahtunut, tai sitten mies on osoittautunut varatuksi ja juttu on luonnollisesti loppunut ennen kuin on ehtinyt alkaakaan...
Vai pitääkö sitä suosiolla heittää haaveet perheestä romukoppaan ja jatkaa vain sen oikean etsimistä, vaikka siihen menisi vuosia? Missä vaiheessa se vähän tylsempi ja tasaisempi parisuhde voittaa yksinelon ja lapsettomuuden? Yksinhän on parempi kuin huonossa parisuhteessa, mutta onko se enää niin, kun vuosia ja taas vuosia kuluu yksin elellen..?
Onko täällä ketä, kuka on tullut onnelliseksi valitessaankin sen ihmisen, joka ei ollut se unelmien mies tai nainen ja vaikka vetovoima jäi lähinnä ystävyyden tasolle? Onko ketään, ketkä ovat jättäneet perheet perustamatta ja jatkaneet sen oikean etsimistä, sitä ikinä löytämättä?
Loputtomiin saakka ei voi etsiskellä ja odotella, jos niitä lapsia haluaa, eikä sinkkuäidin roolikaan heti suorilla kiinnostaisi. Ilman lapsiakaan en haluaisi jäädä, vaikka eihän sitä etukäteen voi tietää, pystyykö lapsia ollenkaan saada... Mutta voiko siitä "ihan kivasta tulla jotain jollain aika välillä, voisiko siitä peräti kehittyä syväkin ystävyys ja rakkaus?
Pelottaa, että jään yksin, jos loputtomiin vain etsin ja odottelen. Kuuta en taivaalta toivo, vaan sitä, että kiinnostus ja tunteet olisivat aitoja kahden ihmisen välillä, myös fyysistä vetovoimaa pitäisi löytyä. Tähän mennessä ei tuota ole sinkkuaikanani tapahtunut, tai sitten mies on osoittautunut varatuksi ja juttu on luonnollisesti loppunut ennen kuin on ehtinyt alkaakaan...
Vai pitääkö sitä suosiolla heittää haaveet perheestä romukoppaan ja jatkaa vain sen oikean etsimistä, vaikka siihen menisi vuosia? Missä vaiheessa se vähän tylsempi ja tasaisempi parisuhde voittaa yksinelon ja lapsettomuuden? Yksinhän on parempi kuin huonossa parisuhteessa, mutta onko se enää niin, kun vuosia ja taas vuosia kuluu yksin elellen..?
Onko täällä ketä, kuka on tullut onnelliseksi valitessaankin sen ihmisen, joka ei ollut se unelmien mies tai nainen ja vaikka vetovoima jäi lähinnä ystävyyden tasolle? Onko ketään, ketkä ovat jättäneet perheet perustamatta ja jatkaneet sen oikean etsimistä, sitä ikinä löytämättä?
Vastaukset 27
Vanhimmat
*Missä vaiheessa pysyvän parisuhteen ja perheen haluavan naisen tulee lakata haaveilemasta siitä oikeasta, rakastumisesta yms.? Missä vaiheessa pitää tunnustaa itselleen, että ei ehkä tule ikinä enää rakastumaan, eikä saamaan sitä, kenet haluaa? Milloin on luovutettava ja tyydyttävä siihen, kenet saa, joka kyllä voi olla mukava ja fiksu ihminen, mutta ei herätä sen kummempia tuntemuksia?*
Ei missään vaiheessa. Älä koskaan tyydy kompromisseihin rakkaudessa. Pahin virhe on ruveta mihinkään juttuun, ellei se toinen ole itsellesi se ainoa oikea ja täydellinen. Painin juuri samoista asioista itseni kanssa. Virheitäkin on tullut tehtyä mutta enää en niitä tee. Elämän haaskausta tuhlata aikaansa johonkin "epä täydelliseen" mieheen/naiseen, loppu tulee kuitenkin oli tapaus mikä hyvänsä.
*Mutta voiko siitä "ihan kivasta tulla jotain jollain aika välillä, voisiko siitä peräti kehittyä syväkin ystävyys ja rakkaus?*
Tuskin. Ainoa oikea rakkaus on sitä ensisilmäyksellä. Vastaväitteille voisin sanoa, että paskaa. Tosi rakkauden kyllä tuntee HETI kun sen kohtaa. Ja se on ainoaa oikeata rakkautta.
*Pelottaa, että jään yksin, jos loputtomiin vain etsin ja odottelen. Kuuta en taivaalta toivo, vaan sitä, että kiinnostus ja tunteet olisivat aitoja kahden ihmisen välillä, myös fyysistä vetovoimaa pitäisi löytyä. Tähän mennessä ei tuota ole sinkkuaikanani tapahtunut, tai sitten mies on osoittautunut varatuksi ja juttu on luonnollisesti loppunut ennen kuin on ehtinyt alkaakaan...*
Samoin. Niin minuakin pelottaa. Se ei silti häiritse elämääni ja otan sen kohtalona jos niin käy. Onhan mulla koulu ja parin kuukauden päästä hyvä työ ja harrastukset. Pitkän suhteen jälkeen tuntuu tosi vaikealta hyväksyä ketään suoralta kädeltä. Mutta ehkä minäkin hyväksyn, sitten kun "se oikea" saapuu kohdalle. Klisee tiedän kyllä!
Loppuja tekstistäsi en jaksa lainata mutta ÄLÄ ikinä valitse ketään sellaista, johon et heti ensisilmäyksellä ole "rakastunut". Älä ikinä! Parempi olla sinkkuna, vaikka koko elämänsä.
Ps. Kelpaisko söpö, urheilullinen,akateeminen, atleettinen ja pitkä mies treen seudulta? :)
Huumorin kukka se kaunein.....
"Ei missään vaiheessa. Älä koskaan tyydy kompromisseihin rakkaudessa."
Jos aikoo saada lapsensa kasvatettua liitossa, on kompromissiin pakko tyytyä. Ei se romanttis-eroottinen ihastus kuitenkaan kestä kuin pari vuotta, minkä jälkeen on pakko alkaa rakentaa arkea muiden asioiden kuten ystävyyden ja yhteisen tekemisen ja muiden virikkeiden varaan.
Avioliittotutkijat viisaasti sanovat, että pitkässä liitossa on monta liittoa. On turha kuvitella, että ensi-ihastus kantaisi katsetta pitemmälle.
ja huomaan masentuneeni entisestäni. Mies on mukava ja tasapainoinen, mutta jotakin hyvin olennaista puuttuu suhteesta - sekä fyysinen että henkinen vetovoima. Suhde perustuu kaveruuteen ja nyt yritän päästä suhteesta pois. Samoin kuin sinä satutin itseni kiintymällä varattuun mieheen. Ei muuten kertonut olevansa naimisissa. Kunhan selviäisi tästä suhteesta pois, niin voisin ehkä ajatella tulevaisuutta eteenpäin. Eli en suosittele tätä ratkaisua. Aikaa kuluu ja kohta moni asia elämässä on myöhäistä.
Olen jo luovuttanut. Ikää on päälle 30-v., joten en usko enään ihmeisiin. Pitänee hyväksyä se tosiseikka, ettei ujolle, kokemattomalle, ei-niin-sanavalmiille jo parin oluen humalatilassa sammaltavalle (ex)-puhevikaiselle, ei ole kysyntäää. Tosiasian hyväksymyminen kirpaisee vähemmän, kuin jatkuva (turha) toivossa eläminen.
http://www.lacucaracha.info/scw/music/index.htm
Kuuntele vaikka tuo "No pasaran".
Käännökset tietenkin ovat ala-arvoisia.
Niin kauan kuin henki pihisee ei anneta periksi.
kyllä "kivastakin voisi suhde syntyä.vieläpä mukavakin,kun vain sen saisi ensin alulle.
Minulla vähän samanlaiset ajatukset pyörii
päässä kuin sinullakin,että olisi aika jo
löytää se elämänkumppani jota voisi rakastaa.
Mutta eihän luovuteta vielä eihän?
nimittäin tälläiset ajatukset. Biologinen kello tikittää, eikä ole aikaa odottaa maailman tappiin. Tuskin on olemassa yhtä oikeaa, mutta tiedän että oikeanlaisen ihmisen tavatessaan iso tunne tulee melkein heti. Mutta mutta, siinä on myös riskinsä. Rakastuminen kuluu aikanaan pois, ja mitä jää jäljelle, kehen itse asiassa rakastuit, kuka tämä ihminen on, tuleeko rakkautta? Arpapeliä, mutta riskin arvoista. Elämä on vaan elettävä ja otettava mitä vastaan tulee. Moni tyytyy leppoisaan kumppanuuteen, mutta sen jälkeen kun on kokenut tosirakkauden, hyvin vaikea tyytyä vähempään.
Ihmiset suunnittelevat elämänsä aivan liian tarkkaan nykyään. Mitä pitemmälle suunnittelet elämääsi, sitä epätodennäköisempää on se saavuttaa. Ja varsinkin tuossa ns. parin etsintä vaiheessa, missä suurin osa tämänkin palstan lukijoista on. Paria etsiessä ihmisen pitäisi AINA olla erittäin avoin kaikelle ja kaikille ja ennenkaikkea ennakkoluuloton.
Jos sä heti dissaat vaikka esim. sen kaljun ja lihavan miehen, koska sellainen ei koskaan ole ollut sun parinmuodostamissuunnitelmissa, niin silloin sä saatat myös missata mahdollisuuden onnellisuuteesi. Älä siis luo mielikuvia päähäsi jostain täydellisistä kumppaneista, tilanteista, tulevaisuudesta tai yleensäkään mistään, koska ne mielikuvat ovat vääriä. Ihminen tietää kyllä mitä haluaa, mutta ei sitä mitä hän tarvitsee...
Olet harvinaisen oikeassa "monnty". Jäin itsekkin ajattelemaan tuota kirjoitustasi.
osittain aivan oikeassa, monilla on liian suuret vaatimukset. Itse tosin en ole dissannut sitä kaljua, enkä myöskään lihavaa miestä, en pitkää ja laihaa. Yksi suurimmista rakkauksistani tähän mennessä on ollut "kaljamahainen", ei niin komea mies:) Häntä en vain ikinä itselleni saanut.
Ehkäpä on totta, mitä joku tuossa mainitsikin, jos on kerran kokenut voimakkaan rakkauden, ei kovin paljon vähempään ole helppoa tyytyä.
Itse olen jo 30 ikävuoden rajan ylittänyt, sillä olen alkanut miettiä näitä enemmän. Perheen haluaisin, eikä tässä enää voi vuosia ja taas vuosia odotella.
Ehkä päässäni on mielikuva siitä täydellisestä kumppanista, mutta olen pyrkinyt olemaan avoin ja tutustumaan erilaisiin ihmisiin, toivonut, että vastapuoli herättäisi jonkinmoista kiinnostusta. Siitä olisi hyvä lähteä:) Ihan ketä vaan en voi huolia, mutta voiko siis siitä vain kivasta tulla jotain..? Sitä pohdin...
Oli ilo lukea fiksu kirjoituksesi!
Olen täydellisen samaa mieltä, että ihminen pitäisi ottaa ihmisenä eikä minään "listauksena".
Jos ennakkoluuloisesti karsii ihmisiä esim. joidenkin ulkoisten tai materialististen kriteereiden mukaan, voi se itselle parhaiten sopiva jäädä koskaan kohtaamatta!
Tietysti arvomaailmastaan on pidettävä kiinni, mutta lisää ennakkoluulottomuutta, niin voisi hyvää seurata... Mut eiks esim. media luo aikamoisia paineita... Itseni ikäisillä miehillä esim. on melkoiset haavekuvitelmat naisesta. Naisen täytyisi olla suunnilleen Täydellinen. Sääli sinänsä, sillä monet noista miehistä elelevät yksin naista kaivaten - edelleen...
Älä pohdi liian kauan,niin kuin olen jo sanonut kyllä siitä kivasta voisi syntyä hyväkin rakkaus suhde,kun kiva on muutakin kuin kiva.
Oletkos muuten itse "kiva"??????????
No tämä taitaa minulla mennä jo kuvittelun puolelle... :)kaikki on vain harhaa...
en tiedä, olenko enemmän tai vähemmän "kiva", vai jotain vallan muuta, hankala itse sanoa. On kai vain uskottava siihen, mitä muut minusta ovat mieltä, siis livenä tuntemani ihmiset:) Muutaman kerran tapaamani mies on minusta kiinnostunut ja sanonut pitävänsä minusta kovasti. Hän on mukava ihminen ja tulemme juttuun, mutta sitä vielä ei sitä "kemiaa" en ole välillämme tuntenut. Miten kauan sitä voi alkaa odottelemaan... Toinen rakastuu ja toinen yhä miettii mielessään, että mitä tehdä. Sekään kun ei ole oikein kuulosta oikealta... Onko sitten edessä taas yksi turha ero, kun suhteen olisi voinut heti alussa lopettaa vailla tulevaisuutta?
Ehkäpä tosiaan mietin vain asioita liikaa... :)
Kyllä kai se kemiakin sieltä voi löytyä,mutta se tietysti vaatii jonkin verran aikaa (MASSA POSTITTAMINEN KIELLETTY KUULEMMA VAIKKA TÄMÄ EI OLE SITÄ MUTTA LAITAN TÄMÄN TÄHÄN VÄLIIN JOS NYT MENIS LÄPI!!!????) että molemmat pääsevät tietämään minkälaisia ovat pohjimmiltaan jne........................
Omalta kohdalta pakko todeta että eron jälkeen olen jaksanut n 8vuotta katsella uutta, nyt kuitenkin kun neljänkympin raja on ylitetty niin yrittäminen näköjään lopahtaa.
Ei enää huvita muuttaa elämäänsä ja rutiineitaan, ja tuntuu että kaikilla naisilla on vain ongelmia, ei kannata alata miksikään sijaiskärsijäksi kun on osannut oman elämänsä kuitenkin hoitamaan sujuvasti.
Kyllä naiset katselee perään, tuntuu välillä että mitä välinpitämättömämpi mies niin naiset sitä kiinnostuneempia?
Hei!
Olen törmännyt jokseenkin monta kertaa tuohon asenteeseen päälle 40v miehissä: halutaan nainen, jolta saa kaiken, mutta jossa ei saa olla mitään ns. negatiivista. Hei, ihmisiähän me kaikki olemme ja elämä on voinut tehdä temppujaan, mikä näkyy ihmisessä tavalla tai toisella. Parhaassa tapauksessa kypsymisenä siksi vahvaksi tunneälykkääksi Ihmiseksi, joka on.
On siloin tällöin hienoa kohdata ihminen, jolla on myös elämästä kokemusta kuten itselläni. Kokemusta muustakin kuin elämän helppoudesta...
Ja tiedät varmasti, että jonain päivänä voit sinä olla se, joka kipeästi kaipaa tukea, turvaa, rakkautta. Jolle tapahtuu jotain, mikä saa sinut miettimään elämää hieman syvemmältä. Meistä kuka tahansa voi koska tahansa vaikkapa sairastua/joutua onnettomuuteen. Eikö silloin olisi ihanaa, jos olisi rakas, jolta saisi tukea kaikin tavoin?!?
Mutta toivotan sinulle hyvää elämää ongelmattomassa arkielämässäsi, rutiiniesi turvallisessa huomassa. :)
Moi!
Sinuna en edes ajattelisi luovuttamista.
Koskaan et tiedä, missä se sun ihana miehesi luuraa. Itseni on tavallaan "helppo sanoa", koska lapset olen jo hankkinut. Mutta silti minäkin edelleen etsin ja etsin sitä just mua varten luotua miestä... En luovuta, vaikka miehiä tulee ja menee... Rakkaus ON tavoittelemisen arvoista ja oikeastaan tärkeimpiä asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.
viestistä. Ihan kuin itse olisin sen kirjoittanut. Myös minä olen kovasti noita asioita viime aikoina pohtinut. Pidän itseäni hyvän näköisenä ja mukavana, joten miehiä kyllä pyörii ympärillä ja mukaviahan nuo ovat, mutta kun se jokin puuttuu. Vietän mielelläni aikaa jonkun niistä kanssa mutta kun erotaan, en jää kaipaamaan. Haluaisin että kun vain ajattelisinkin miestä niin hymy nousisi kasvoille ja vatsassa olisi perhosia. Eihän toi tunne todellakaan oo ikuista, mutta eikö sen pitäis alkaa edes niin.
Sitä oon miettinyt et pitäskö mun ottaa vaan joku näistä tarjolla olevista miehisä ja uskoo siihen että se tunne syntyy sitten kun tunnetaan paremmin. Olisko se oikein että tavallaan turvaisin selustani, kun olis mies vieressä ja sen kanssa vois perustaa sitten aikanaan perheen. Tiedän itseni enkä voi esittää olevani onnellinen jos en sitä tunne sisältäkin. En voi tyytyä vaan johonkin, vaikka niin moni muu tyytyy. Ensimmäinen vastaan tuleva mies on se oikea. Ehkä siinä oli pointtia et kun on kerran tuntenut oikean rakkauden ei osaa tyytyä huonompaan.
Ottaa se vaan niin päähän kun kaverit suunnittelee puolisoidensa kanssa yhteisiä juttuja eikä mulla oo siinä rinnalla mitään. Lisäks sukulaiset jaksaa aina kysellä ja muistuttaa. Ehkä se odotus sit joskus palkitaan tai sit kun en nyt tyydy siihen "ihan kivaan" en mitään muutakaan ikinä saa. Onhan mulla vielä aikaa. Silti mietityttää et mikä on oikein ja mikä väärin... Jatkan etsimistä.
Ei sitä pidä ikuna luovuttaa ! No ehkä ainoastaan silloin ku on pari metriä multaa pään päällä ni silloin voi varmaan tokaista et eiköhän ole aika unohtaa.
Tuskin se on koskaan liian myöhäistä ja ehkä se onkin niin että parempi myöhään ku ei milloinkaan.
Varsinkin ku noita avio-ero tilastojakin lukee niin ainakin alta 25 v solmituilla liitoilla on kaikista suurin eroamis prosentti. Liikaa liian aikaisin ja olikohan se nyt 35 ja ylitse olevissa oli suhteessa kaikista pienin prosentti. Onko se siinä iässä jo niin et ihminen tietää mitä haluaa ja kaikki muut on jo koettu ?
Ei kannata luovuttaa. Kun toivo on mennyt, kaikki on mennyt. Jos olet nyt viime ajat etsinyt aktiivisesti seuraa, pidä etsimisestä taukoa ja keskity välillä johonkin muuhun. Ehkä siihen rakkauteen törmää silloin, kun vähiten odottaa. Näin ainakin itse haluaisin uskoa. Vaikeaahan se on olla optimistinen, kun tuntuu, että kaikki kaverit ympärillä pariutuvat ja itse on aina vain yksin. Mutta ei siitä tappiomielialastakaan ole mitään hyötyä.
Täällä joku sanoi, ettei kannata aloittaa suhdetta, jos ei ole todella rakastunut. Olen eri mieltä. Etenkin jos haluat lapsen. Yli 3-kymppisellä naisella ei ole kovin kauan aikaa odotella sitä elämänsä prinssiä. Miehillä ei tässä asiassa ole kiire, joten hyvähän heidän on neuvoa odottelemaan. Jos kuitenkin haluat lapsen, niin ehkäpä on jossain vaiheessa pakko tehdä kompromissi ja ottaa se "ihan kiva" mies, joka ei vie jalkoja alta. Jos suhteesta ei tule mitään, niin ainahan voi erota. Luulen, että toimin itse näin. Vaikken löytäisikään sitä suurta rakkautta, lapsettomaksi en kuitenkaan aio jäädä. Sitä paitsi parisuhteen voi aloittaa milloin vain. Lasta ei oikein voi tehdä enää neljänkympin jälkeen.
Onko mitään järkeä valita se ihan kiva vaihto-ehto ja jo valmiiksi ajatella et voihan siitä aina erota ? Tapahtumassa on kuitenkin läsnä toinenkin ihminen ja hänenkin kannalta asiaa ehkä kannattaisi ajatella toisin.
Nyt kuitenkin on kyseessä asia missä ei ehkä kannata tehdä mitään kompromisseja. Kyllä se vastaan tulee joka jalat alta vie jos vaan niin haluaa no jos ei muuten tule niin minä voin tulla vaikka siwan kulmalla kamppaan jos ei muu auta :). Asiahan on niin että jos sitä oikeaa yksilöö ei tapaa niin mitä sitten paska tsäkä suoraan sanoen.
Itse ainakin etsin sitä joka minulta vie "jalat" alta ja se si tällä koolla ihan helposti onnistukkaan, täytyy päästä yllättään oikein kunnolla. Sit kuuskymppisenä jos olen vielä hengissä ja mahdollisesti yksin ni ei voi ku harmitella mut sitä tämä elämä on !
Kuule, on järkeä. Jos todella haluaa lapsen, on tehtävä tasan tarkkaan niin kuin sanoin. Mikäli ei löydy sitä unelmien prinssiä, on otettava muuten sopiva kumppani ja perustettava perhe tämän kanssa. Se vaihtoehto tietty vielä on, että hankkii lapsen yksin. Yksinäiset naiset saavat onneksi hedelmöityshoitoja. Jos sinä et erityisemmin perheen perustamisesta haaveile, ymmärrän, mikäli et oikein käsitä näkemystäni. Itse olen kuitenkin lapsia haluava kolmekymppinen sinkkunainen enkä voi enää vuosia vain odotella Sen Oikean löytymistä.
Kyllä minä haaveilen lapsiperheestä aikas paljon ja sellaisen itselleni haluaisin pidän meinaan lapsista äärimmäisen paljon ! Ikävää vaan on et kohta minusta pyyhkäsee aika ohitse ja muistona on vain nuo haave kuvat ! Elämä on rankkaa mutta rehellistä ja nopeat syövät tässäkin hitaat, siihen on tyytyminen.
Todennäköisyydet kannattaa pitää mielessä. Jos ei ole vielä tähän mennessä sattunut sitä täydellistä kohdalle, ei välttämättä satu tulevaisuudessakaan.
Ihmisen tunteissa on tosiasiassa kyse yksilön omista tunteista, ei tunteiden kohteesta. Tämä kannattaisi pitää mielessä ja ajatella asiaa mielessään syvemminkin.
Romanttinen rakkaus joka tapauksessa näivettyy parisuhteessa. Tämä on aivan varma asia, eli turha tällaista asiaa on jäädä sen vuoksi stressaamaan. Perhettä ei missään tapauksessa ole muutenkaan fiksua perustaa eroottisen rakkauden suuressa huumassa. Ei se ole oikea pohja onnelliselle perheelle, koska se ei ole pysyvää. Pysyvyys on juuri siinä ystävyydessä ja kumppanuudessa. Elokuvat ovat elokuvia, eivät todellisuutta.
Hyvä kirjoitus. Näinhän se taitaa olla. Mahdollisuus löytää kumppani tuskin kasvaa vuosien vieriessä.
Sinulla on tässä ensimmäinen lukemani viesti aikoihin joka todellakin herätti ajatuksia.
Tosi hyvin kirjoitettu tuo että Ihmisen tunteissa on tosiasiassa kyse yksilön omista tunteista, ei tunteiden kohteesta. Romanttisen rakkauden näivettymisestä sen sijaan en ole kanssasi samaa mieltä. Niin tietenkin käy, jos suhdetta ei hoida, jos antaa toisen ajautua vähitellen henkisesti kauemmaksi. Omat vanhempani ovat hyvä esimerkki siitä että välillä on aikoja olloin ollaan etäisempiä ja vähemmän romanttisia, ja välillä taas se harmaa arki saa aivan uuden ulottuvuuden kun rakkaus taas kukkii upeampana kuin koskaan silloin nuorena. Uskon että sellainen on mahdollista kaikissa suhteissa joissa oikeaa rakkautta on.
Itse painin juuri siinä tilanteessa että onko järkevää jatkaa suhdetta jossa olen, sillä tunteet ovat melko laimeita. Toisaalta, olemme todella kiintyneitä toisiimme, arvostamme ja kunnioitamme toisiamme, osaamme selvittää riidat, osaamme pitää huolta toisistamme ja auttaa aina tarvittaessa. Lisäksi luottamus on täydellinen puolin ja toisin. Mutta silti epäröin, sillä tässä suhteessa en ole kuin nähnyt pieniä häivähdyksiä niistä suurista tunteista joita olen aiemmissa pitkissä suhteissa kokenut. Toisaalta, tämä mies on hurmannut minut ihan muutoin, lupaamalla juuri sellaisia asioita joita elämältäni toivon. Siltikin mietin, että onko meillä tarpeeksi hauskaa, tarpeeksi intohimoa (en tarkoita seksuaalisesti, vaan ylipäänsä sellaista elämän energiaa joka kasvaa vielä suuremmaksi kun olemme yhdessä). Onko sellainen perhe onnellinen jossa vanhemmat eivät useinkaan naura yhdessä, ainakaan samaan aikaan ja samoille asioille? Sellainen jossa lapset näkevät että äidillä ja isällä on hauskempaa omien kavereidensa kanssa kuin toistensa kanssa? Tiedän, että rakastamme toisiamme, mutta onko se oikeanlaista rakkautta koko elämänpituista matkaa ajatellen...
Tässä pitäisi piakkoin alkaa tehdä päätöksiä, sillä olisi jo korkea aika perustaa perhe, tai sitten erota. Tiedän että katuisin jos eroaisin, sillä muistan kyllä sinkkuaikojen epätoivon siitä kuinka ns. hyviä ja sopivia miehiä tapaa niin kovin harvoin. Toisaalta, jos jään tähän, saan heittää kaiken toivon sellaisesta unelmieni suhteesta. Mutta todennäköistähän on että sellaista ei edes löytyisi. Mutta ainakin tietäisin että mahdollisuus olisi.
Mutta !
Ihmisen tunteista, no omat tunteethan siinä on kyseessä eivätkä kenenkää muun mutta nämä tunteethan kuiteskin synnyttää tuo tunteiden kohde eikö vaan ? Tunteethan ovat aina omia mutta toinen ihminen kuitenkin ne synnyttää eikä kukaan itse jos joku yrittää niitä itse herätellä niin suurimmalla todennäköisyydellä huonosti käy koska koko touhu perustuu valheeseen eikä mihinkään muuhun !
Romanttinen rakkaus oikeassa parisuhteessa tuskin koskaan näivettyy vaan pikemminkin ehkä haalistuu ? Asia on helposti estettävissä ihan puhtaasti keskustelemalla ja varsinkin jos molemmat ottavat toisensa oikeanlailla huomioon niin romanttisuus ei kuole koskaan !
Hetkiä tulee kyllä kun asia hieman hiipuu mut silloin jos toinen huomaa et näin käy ni eiku touhuamaan. Mieskin voisi useammin tuoda vaimolleen vaikka kukkia tai muutenkin osoittaa useammin rakkautta toista kohtaan edellyttäen et toinen vastaa siihen.
Jos parisuhteessa romanttisuus ja sitä kautta rakkaus näivettyy niin syy on silloin lähempänä kuin luuletkaan. Se annetaan tapahtua itsestään eikä tehdä töitä toimivan parisuhteen eteen !
Nainen on sellainen koneisto mikä vaatii jatkuvaa huomioimista ja rakkauden osoituksia mut taitaa vaan olla et harvasta suomalaisesta miehestä on siihen. Romanttisuuden ja rakkauden ylläpito ei vaadi mitään ihmeellisiä kommervenkkejä vaan ihan pienikin huomion osoitus riittää ja vaikka nuo kuuluisat kolme sanaakin mitkä eivät kulu varmaankaan puhki vaikka niitä käyttäisi joka päivä ?