Merkillistä porukkaa täällä...

Jättäjä

Täällä parutaan ja haetaan sympatiaa kun siippa lähti ja jätti perheen taakseen ! Moniko teistä valittajista on oikeasti pysähtynyt ajattelemaan sitä kuinka huonosti siippa on suhteessa voinut koska on ollut valmis jättämään yhteisen asunnon, lapset, ystävät ja naapurit. Ei se ole mikään pikku päätös vaikka niin mielessänne kuvittelette.

Tajuatteko ollenkaan kuinka huonoa elämä on teidän kanssanne ollut kun toinen on valmis aloittamaan kokonaan uuden elämän. Mitenkään harvinaista ei ole se että uudessa kämpässä ei ole edes astioita kaapissa kun kaikki jätetään sille joka jää lasten kanssa.

Ja sitten te parutte täällä sitä kuinka siippa lähti hyvästä kodista ilman mitään varoitusta tai merkkiä siitä että menisi huonosti. HAH, sanon minä! Menkää peilin eteen katsomaan naamaanne, siitä kuvasta löytyy myös vikaa.

53

5341

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Mies.

      autopasltalle ja koita vilkuilla, että minkä verran siellä keskustellaan puutarhan hoidosta.

    • reilu hemmo

      Voi sinua raukkaa, sysäät vastuun jouhevasti jätetylle.. se kertoo kyllä sinusta kaiken, karkuun vaan ja kovaa..

      • Jättäjä

        Missä todellisuudessa sinä elät? Vai onko sulla luetun ymmärtämisess vikaa? Minkä vastuun mä sysäsin VAIN jätetylle.

        Miksi suhteen parantaminen alkaa kiinnostaa vasta siinä vaiheessa kun on jo myöhäistä!


      • kun pidetään
        Jättäjä kirjoitti:

        Missä todellisuudessa sinä elät? Vai onko sulla luetun ymmärtämisess vikaa? Minkä vastuun mä sysäsin VAIN jätetylle.

        Miksi suhteen parantaminen alkaa kiinnostaa vasta siinä vaiheessa kun on jo myöhäistä!

        toista itsestäänselvyytenä ja uraudutaan vanhoihin juttuihin, arki iskee hampaansa peliin.
        Kyllä se peili on jokaiselle joskus tarpeen. Älä huoli, kyllä me sen edessä joskus seisomme ja tutkimme itseämme. Olis vaan hyvä, kun se vastapelurikin joskus vilkaisis samaan peiliin ja näkis siitä ittensä. Kumma, kun ihmiset ei osaa elää yhdessä, eikä erossakaan osata olla. Elämä on rankkaa.


      • reilu hemmo
        Jättäjä kirjoitti:

        Missä todellisuudessa sinä elät? Vai onko sulla luetun ymmärtämisess vikaa? Minkä vastuun mä sysäsin VAIN jätetylle.

        Miksi suhteen parantaminen alkaa kiinnostaa vasta siinä vaiheessa kun on jo myöhäistä!

        Mistäs sinä nyt noin hermostuit? eikös se suhteen parantaminen kuulu molemmille? Sinun mielestäsi varmasti pettäminenkin on aina sen petetyn vika? laivassa on vika kun se ajaa karille ei sen huonossa kipparissa? jos ajat kännissä tieltä ulos syyhän on tietenkin auton ei kännisen kuskin? jos ajaa suojatiellä lapsen yli syy on lapsen kukas sen käski kävellä just silloin suojatien yli.. Heitä vaan tuhkaa päällesi.. sinä kuitenkin jätit ja sillä siisti jos sinua vituttaa niin ole hyvä vaan, älä hauku ihmisiä jotka tänne kirjoittavat, heillä on muutenkin jo paha olla, tämä on avioeropalsta! voin sanoa itsestäni että elän sellaisessa todellisuudessa jossa yritän itsekkin parantaa kariutuvaa liittoani mutta ehkäpä turhaan, sen aika näyttää


      • jättäjä
        reilu hemmo kirjoitti:

        Mistäs sinä nyt noin hermostuit? eikös se suhteen parantaminen kuulu molemmille? Sinun mielestäsi varmasti pettäminenkin on aina sen petetyn vika? laivassa on vika kun se ajaa karille ei sen huonossa kipparissa? jos ajat kännissä tieltä ulos syyhän on tietenkin auton ei kännisen kuskin? jos ajaa suojatiellä lapsen yli syy on lapsen kukas sen käski kävellä just silloin suojatien yli.. Heitä vaan tuhkaa päällesi.. sinä kuitenkin jätit ja sillä siisti jos sinua vituttaa niin ole hyvä vaan, älä hauku ihmisiä jotka tänne kirjoittavat, heillä on muutenkin jo paha olla, tämä on avioeropalsta! voin sanoa itsestäni että elän sellaisessa todellisuudessa jossa yritän itsekkin parantaa kariutuvaa liittoani mutta ehkäpä turhaan, sen aika näyttää

        Suhteen parantaminen/hoitaminen kuuluu molemmille mutta miksi se alkaa yleisesti kiinnostamaan vastapuolta siinä vaiheessa kun on sanottu sanat "Haluan eron"

        Missä on korvat silloin kun sanotaan että on paha olla parisuhteessa ? Missä on silloin kuuluisa tunneäly?

        Miksi kovin usein uskotaan että siipalla on paha vasta kun on sanottu sanat "Haluan eron"

        Olisikohan kyse siitä että ei uskalleta ottaa vastuuta omista tekemättä jättämisistä vaan pakoillaan loppuun asti vastuuta. Ja kun toinen sen vastuun ottaa niin hänestä tulee se paskiainen.


      • vika?
        jättäjä kirjoitti:

        Suhteen parantaminen/hoitaminen kuuluu molemmille mutta miksi se alkaa yleisesti kiinnostamaan vastapuolta siinä vaiheessa kun on sanottu sanat "Haluan eron"

        Missä on korvat silloin kun sanotaan että on paha olla parisuhteessa ? Missä on silloin kuuluisa tunneäly?

        Miksi kovin usein uskotaan että siipalla on paha vasta kun on sanottu sanat "Haluan eron"

        Olisikohan kyse siitä että ei uskalleta ottaa vastuuta omista tekemättä jättämisistä vaan pakoillaan loppuun asti vastuuta. Ja kun toinen sen vastuun ottaa niin hänestä tulee se paskiainen.

        Jokaisella joskus paha olla - sinkuilla ja suhteessa eläjillä.

        Mitä tehdä, kun lähimmäinen kertoo pahasta olostaan? Alkaa terapoimaan? Jaella neuvoja?

        Mahtaako auttaa?

        Terveydenhuollon puolella puhutaan hoitomyöntyvyydestä. Sillä tarkoitetaan ihmisen omaa halua parantua, olla aktiivinen toipumisessa. Toisen läsnäoleva tuki on tarpeen, mutta pahaa oloa ei voi ulkopuolinen poistaa - vain ihminen itse.

        Parisuhteen pulmiin kuuluu nimensä mukaan kaksi osapuolta, niin myös niiden korjaamiseen. Ihmisellä voi olla paha olla monesta muustakin syystä kuin suhteen takia. Jättäjä siis mielestäsi ottaa vastuuta erotessaan. Mutta missä oli hän vastuun kanssa silloin, kun suhteessa eli? Mitä jättäjä jätti tekemättä tai teki liikaa?

        Kun osoittaa jotakuta yhdellä sormlla, jää kolme osoittamaan sinua itseäsi..


    • Miximixi

      ...huonossa parisuhteessa ja erossa aina sikamainen syyllinen ja viaton uhri? Syyllisen löytäminen varmaan kyllä helpottaa siinä missä sonta housussa lämmittää - jonkin aikaa. Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että syyllistäminen johtuu vain kyvyttömyydestä ajatella asiaa. Jos syyllinen joskus löytyy, se on toisen tai molempien osapuolten ympäristö tai esim. psyykkinen sairaus.

      Tätä kirjoittaessani sain sähköpostin amerikkalaiselta ystävältäni joka kertoi eronneensa syksyn aikana. Joka puolella maailmaa sama kehitys. Eikö tälle vastenmieliselle lyhytjänteisyydelle voi mitään?

      • syynkertoja

        Ihminen hakeutuu kaltaistensa seuraan.

        Mieti sitä.


      • Miximixi
        syynkertoja kirjoitti:

        Ihminen hakeutuu kaltaistensa seuraan.

        Mieti sitä.

        ...mutta mihin? Jos ihminen hakeutuu kaltaistensa seuraan, seuraa ei tarvitsisi yhtä mittaa vaihtaa. Avioeron jollain tavalla rampauttamien ihmisten määrä kuitenkin kasvaa jatkuvasti.


      • Jättäjä

        meillä on työpaikalla poikamiesporukka joka yhtenä viikonloppuna lähtee lasten kanssa jonkun mökille.

        Olemme keskusteluissamme huomanneet että vaikka avioliitto on ollut kuinka huono tahansa niin se joka sanoo ensimmäisenä lauseen "Haluan eron" on automaattisesti paskiainen. Hän ei ole jaksanut niitä huonoja vuosia ja hänestä tulee se jota syyllistetään erosta. Tietenkin jos syynä on mielenterveyden ongelmat tai vaikka alkoholismi niin syyllinen on vielä selvempi uhri.


      • Miximixi
        Jättäjä kirjoitti:

        meillä on työpaikalla poikamiesporukka joka yhtenä viikonloppuna lähtee lasten kanssa jonkun mökille.

        Olemme keskusteluissamme huomanneet että vaikka avioliitto on ollut kuinka huono tahansa niin se joka sanoo ensimmäisenä lauseen "Haluan eron" on automaattisesti paskiainen. Hän ei ole jaksanut niitä huonoja vuosia ja hänestä tulee se jota syyllistetään erosta. Tietenkin jos syynä on mielenterveyden ongelmat tai vaikka alkoholismi niin syyllinen on vielä selvempi uhri.

        Juuri näin siinä tapahtuu, vaikkei eropäätöksen tekeminen liity mitenkään syyllisyyteen. Jos tapahtumia aletaan kaivaa, löytyy aina se hetki jolloin toinen sanoi toiselle pahasti ensimmäisen kerran...mutta sitä ennen toinen mulkoili omituisesti...ja miksei se toinen antanut silloin anteeksi...siihen on syynä Kekkonen ja talvisodan traumat. Jos siis löydät erosta syyllisen, huijaat melkoisella varmuudella itseäsi. Se ei välttämättä ole hyväksi kenellekään...


      • Jättäjä
        Miximixi kirjoitti:

        Juuri näin siinä tapahtuu, vaikkei eropäätöksen tekeminen liity mitenkään syyllisyyteen. Jos tapahtumia aletaan kaivaa, löytyy aina se hetki jolloin toinen sanoi toiselle pahasti ensimmäisen kerran...mutta sitä ennen toinen mulkoili omituisesti...ja miksei se toinen antanut silloin anteeksi...siihen on syynä Kekkonen ja talvisodan traumat. Jos siis löydät erosta syyllisen, huijaat melkoisella varmuudella itseäsi. Se ei välttämättä ole hyväksi kenellekään...

        Siitä huolimatta ympäristöllä on tarve etsiä syyllinen jota voi sormella osoittaa ja sanoa että ero oli hänen vikansa. Todennäkoisesti kyse on siitä että ero tilanne on helpompi muiden käsitellä kun löytyy selkeä syyllinen.

        Mutta kun se ei aina mene niin että lähtijä on syyllinen. Väitän että useimmin lähtijä on se vahvempi. Hänellä on voimaa sanoa että nyt loppui lusiminen tässä suhteessa. Hän on se jolla on voimaa aloittaa uusi elämä koska aikaisempi on ollut pelkkää tuskaa.

        Jos elämä on kokoajan lasinsiruilla kävelemistä niin miksi sitä pitää jatkaa vuodesta toiseen?

        Miksi syyllinen on se joka on henkisesti voimakkaampi?


      • SIKSI
        Miximixi kirjoitti:

        ...mutta mihin? Jos ihminen hakeutuu kaltaistensa seuraan, seuraa ei tarvitsisi yhtä mittaa vaihtaa. Avioeron jollain tavalla rampauttamien ihmisten määrä kuitenkin kasvaa jatkuvasti.

        Seuranvaihtoseuraan.


      • toinen jää
        Jättäjä kirjoitti:

        Siitä huolimatta ympäristöllä on tarve etsiä syyllinen jota voi sormella osoittaa ja sanoa että ero oli hänen vikansa. Todennäkoisesti kyse on siitä että ero tilanne on helpompi muiden käsitellä kun löytyy selkeä syyllinen.

        Mutta kun se ei aina mene niin että lähtijä on syyllinen. Väitän että useimmin lähtijä on se vahvempi. Hänellä on voimaa sanoa että nyt loppui lusiminen tässä suhteessa. Hän on se jolla on voimaa aloittaa uusi elämä koska aikaisempi on ollut pelkkää tuskaa.

        Jos elämä on kokoajan lasinsiruilla kävelemistä niin miksi sitä pitää jatkaa vuodesta toiseen?

        Miksi syyllinen on se joka on henkisesti voimakkaampi?

        kuin "nalli kalliolle", niin silloin jättäjää syytetään.
        Eihän kukaan tiedä toisten avioliittoelämästä täyttä totuutta. Tiedetään vain se, mikä halutaan kertoa muille. Kun ei tiedetä totuutta, niin syytetään sitä, joka lähtee. Eihän siinä syyllistä tarvitse olla ollenkaan. Molemminpuolinen halu erota, vaikka.
        Eikä se lähtijä ole aina se jättäjä. Voihan toinen potkaista toisen ulos elämästään ja jäädä itse jatkamaan omaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.


      • olen
        syynkertoja kirjoitti:

        Ihminen hakeutuu kaltaistensa seuraan.

        Mieti sitä.

        mieheni kanssa täysin erilainen. Pitäiskö ottaa ero heti vai myöhemmin?


      • henkisesti vahvempi nainen
        Jättäjä kirjoitti:

        Siitä huolimatta ympäristöllä on tarve etsiä syyllinen jota voi sormella osoittaa ja sanoa että ero oli hänen vikansa. Todennäkoisesti kyse on siitä että ero tilanne on helpompi muiden käsitellä kun löytyy selkeä syyllinen.

        Mutta kun se ei aina mene niin että lähtijä on syyllinen. Väitän että useimmin lähtijä on se vahvempi. Hänellä on voimaa sanoa että nyt loppui lusiminen tässä suhteessa. Hän on se jolla on voimaa aloittaa uusi elämä koska aikaisempi on ollut pelkkää tuskaa.

        Jos elämä on kokoajan lasinsiruilla kävelemistä niin miksi sitä pitää jatkaa vuodesta toiseen?

        Miksi syyllinen on se joka on henkisesti voimakkaampi?

        Siksi vahvempi on syyllinen, koska vahvempi on tottunut kantamaan toisen osapuolen, eron hetkellä vahvemmalla ei ole tarvetta huutaa reilua peliä, hän on tyytyväinen kun tuska loppuu.

        Syyllinen on voimakkaampi, koska kukaan ei halua syyttää sitä itkevää parkuvaa surkeuteensa syöksyvää, joka teki tuon vahvemman elosta helvetin ehkä vuosia, juuri tuolla ripustautumisellaan tai kuten meillä, pahinta ei ole rakkaus, ei ole väkivalta, viina, ei edes vieraat naiset.

        Raskainta on leikkiä heikkoa jotta toinen tuntisi itsensä vahvaksi. Tuota voi leikkiä tovin jos toisenkin, raskainta se on niissä hetkissä kun kaipaisi tukea, ihmistä ja tuo "leikisti vahva" ottaa syliinsä lohduttaakseen mutta jokaisesta hengenvedosta kuulee pelon, aistii pyynnön, "ole sinä vahva, anna minun olla heikko, minä nyt halaan, tokene HETI"

        Nuo tilanteet ovat niitä joita vahva ei jaksa loputtomiin, sen lisäksi että on vahva, myös vahvalla on heikot hetkensä, hän ei ole kaikkivoipa, hänellä ei ole vastauksia kaikkeen ja tärkeintä, hän kaipaa myös tilaa olla heikko, jolloin hän kaipaa vierelleen yhtä vahvaa, ei heikompaa ei vahvempaa vaan tasavertaista.

        Lähtijä on helpoin syyllistää, hänhän tekee rikoksen josta jää jäljet, ihan samoin miestä syytetään aina väkivallasta kun mustelmia tulee, kukaan ei vaivaudu kysymään mitkä olivat naisen viimeiset sanat... luultavasti jotain "ähäkutti" tyylistä.

        Olen seurannut vierestä perheväkivaltaa, tiedän etteivät naiset useinkaan ole osattomia mukilointiin, joillain on tarve saada sääliä, ja mikä sen parempi keino kuin laittaa mies lyömään.

        Kokeilin kerran ja sain miehen lyömään käytökselläni. Ääritapaus kokeilumielessä, toiseksi osapuoleksi valitsin miehen joka ei koskaan ole nostanut kättään sen enempää miestä kuin naista vastaan, hän suorastaan kammosi ihmisiä jotka löivät.

        Tavallaan opetin tuolle turjakkeelle ettei hän ole sen kummempi, ei sen parempi kuin kanssaihmiset. Joillekin se vain pitää opettaa perin perusteellisella tavalla.

        Ja jälkeenpäin, no halveksin hiukan miestä, en kerännyt sääliä saaviini. Toisaalta ymmärsin miestä/miehiä taas hiukkasen paremmin.

        Siinä missä naisilla sanat eivät lopu, eikä mies enää jaksa vastata hän nostaa kätensä. Hiljentääkseen piinaajan.

        Että sellaisia piinoja, mutta vain vahva uskaltaa nähdä kokonaisuuksia, molemmat puolet kuvasta eikä kuten Hannu Karpo, yksiselitteinen epäkohta, johon ei edes yritetä saada taustavalotusta.


      • jättäjä
        henkisesti vahvempi nainen kirjoitti:

        Siksi vahvempi on syyllinen, koska vahvempi on tottunut kantamaan toisen osapuolen, eron hetkellä vahvemmalla ei ole tarvetta huutaa reilua peliä, hän on tyytyväinen kun tuska loppuu.

        Syyllinen on voimakkaampi, koska kukaan ei halua syyttää sitä itkevää parkuvaa surkeuteensa syöksyvää, joka teki tuon vahvemman elosta helvetin ehkä vuosia, juuri tuolla ripustautumisellaan tai kuten meillä, pahinta ei ole rakkaus, ei ole väkivalta, viina, ei edes vieraat naiset.

        Raskainta on leikkiä heikkoa jotta toinen tuntisi itsensä vahvaksi. Tuota voi leikkiä tovin jos toisenkin, raskainta se on niissä hetkissä kun kaipaisi tukea, ihmistä ja tuo "leikisti vahva" ottaa syliinsä lohduttaakseen mutta jokaisesta hengenvedosta kuulee pelon, aistii pyynnön, "ole sinä vahva, anna minun olla heikko, minä nyt halaan, tokene HETI"

        Nuo tilanteet ovat niitä joita vahva ei jaksa loputtomiin, sen lisäksi että on vahva, myös vahvalla on heikot hetkensä, hän ei ole kaikkivoipa, hänellä ei ole vastauksia kaikkeen ja tärkeintä, hän kaipaa myös tilaa olla heikko, jolloin hän kaipaa vierelleen yhtä vahvaa, ei heikompaa ei vahvempaa vaan tasavertaista.

        Lähtijä on helpoin syyllistää, hänhän tekee rikoksen josta jää jäljet, ihan samoin miestä syytetään aina väkivallasta kun mustelmia tulee, kukaan ei vaivaudu kysymään mitkä olivat naisen viimeiset sanat... luultavasti jotain "ähäkutti" tyylistä.

        Olen seurannut vierestä perheväkivaltaa, tiedän etteivät naiset useinkaan ole osattomia mukilointiin, joillain on tarve saada sääliä, ja mikä sen parempi keino kuin laittaa mies lyömään.

        Kokeilin kerran ja sain miehen lyömään käytökselläni. Ääritapaus kokeilumielessä, toiseksi osapuoleksi valitsin miehen joka ei koskaan ole nostanut kättään sen enempää miestä kuin naista vastaan, hän suorastaan kammosi ihmisiä jotka löivät.

        Tavallaan opetin tuolle turjakkeelle ettei hän ole sen kummempi, ei sen parempi kuin kanssaihmiset. Joillekin se vain pitää opettaa perin perusteellisella tavalla.

        Ja jälkeenpäin, no halveksin hiukan miestä, en kerännyt sääliä saaviini. Toisaalta ymmärsin miestä/miehiä taas hiukkasen paremmin.

        Siinä missä naisilla sanat eivät lopu, eikä mies enää jaksa vastata hän nostaa kätensä. Hiljentääkseen piinaajan.

        Että sellaisia piinoja, mutta vain vahva uskaltaa nähdä kokonaisuuksia, molemmat puolet kuvasta eikä kuten Hannu Karpo, yksiselitteinen epäkohta, johon ei edes yritetä saada taustavalotusta.

        >>> Siksi vahvempi on syyllinen, koska vahvempi on tottunut kantamaan toisen osapuolen, eron hetkellä vahvemmalla ei ole tarvetta huutaa reilua peliä, hän on tyytyväinen kun tuska loppuu.>Raskainta on leikkiä heikkoa jotta toinen tuntisi itsensä vahvaksi. Tuota voi leikkiä tovin jos toisenkin, raskainta se on niissä hetkissä kun kaipaisi tukea, ihmistä ja tuo "leikisti vahva" ottaa syliinsä lohduttaakseen mutta jokaisesta hengenvedosta kuulee pelon, aistii pyynnön, "ole sinä vahva, anna minun olla heikko, minä nyt halaan, tokene HETI"


      • purtavaksi
        Jättäjä kirjoitti:

        Siitä huolimatta ympäristöllä on tarve etsiä syyllinen jota voi sormella osoittaa ja sanoa että ero oli hänen vikansa. Todennäkoisesti kyse on siitä että ero tilanne on helpompi muiden käsitellä kun löytyy selkeä syyllinen.

        Mutta kun se ei aina mene niin että lähtijä on syyllinen. Väitän että useimmin lähtijä on se vahvempi. Hänellä on voimaa sanoa että nyt loppui lusiminen tässä suhteessa. Hän on se jolla on voimaa aloittaa uusi elämä koska aikaisempi on ollut pelkkää tuskaa.

        Jos elämä on kokoajan lasinsiruilla kävelemistä niin miksi sitä pitää jatkaa vuodesta toiseen?

        Miksi syyllinen on se joka on henkisesti voimakkaampi?

        Mitäs sitten, jos jättäjällä onkin heti toinen ? Onko se jättäjä syyllinen vai ei ?


      • manipulisti
        purtavaksi kirjoitti:

        Mitäs sitten, jos jättäjällä onkin heti toinen ? Onko se jättäjä syyllinen vai ei ?

        on silloin jättäjä. Ei näe totuutta kuin itsessään. Luuseri ihmissuhteissa.


      • syynkertoja
        olen kirjoitti:

        mieheni kanssa täysin erilainen. Pitäiskö ottaa ero heti vai myöhemmin?

        Erotkaa tai älkää jos siltä tuntuu. Se on teidän asianne.


      • henkisesti vahvempi
        jättäjä kirjoitti:

        >>> Siksi vahvempi on syyllinen, koska vahvempi on tottunut kantamaan toisen osapuolen, eron hetkellä vahvemmalla ei ole tarvetta huutaa reilua peliä, hän on tyytyväinen kun tuska loppuu.>Raskainta on leikkiä heikkoa jotta toinen tuntisi itsensä vahvaksi. Tuota voi leikkiä tovin jos toisenkin, raskainta se on niissä hetkissä kun kaipaisi tukea, ihmistä ja tuo "leikisti vahva" ottaa syliinsä lohduttaakseen mutta jokaisesta hengenvedosta kuulee pelon, aistii pyynnön, "ole sinä vahva, anna minun olla heikko, minä nyt halaan, tokene HETI"

        mietin illan pimetessä vielä asiaa. Sitä kuinka heikko olen vahvuudessani, niin heikko etten uskalla tilanteessa jossa elän hakeutua terapiaan vaikka sitä tarvitsisin taustani vuoksi, en voi hakeutua terapiaan ennenkuin liittoni on joko ohi tai jaloillaan, jaloillaan ollessa se aina tukeutuu minuun, eli voin hakeutua terapiaan vasta eron jälkeen.

        Aika kamala kuva tilanteesta mutta totta.

        Jos menisin terapiaan nyt, joutuisin kohtaamaan kipeimmät paikkani, eikä miehestäni ole elämään läpi tuon heikkouteni. Itse en jaksaisi tuona aikana (n.2 vuotta luulen) Kantaa koko perhettä. Luultavasti taantuisin väliin lapseksi kohdissa joissa rypisin rupista lapsuuttani läpi ymmärtääkseni mistä minut on tehty.

        Tuntuu niin hassulta vieraiden nähden pokkuroida miehen edessä jotta tämä voi röyhistää rintaansa, illan hämärtyessä tuo sama ukkoylijumala käpertyy kainaloon. On niin heikko että yököttää ja silti perhe on tullut tehtyä onko minulla lupa liueta sivuun hoitamaan itseni kuntoon.

        Terapia-ajatusta mietin paljon, lastenkin kannalta, toisaalta itselleni tuo parivuotta on jo suht lyhyt aika, lapsille valtavan pitkä, pitääkö minun elää ja odotella kunnes lapset ovat vanhempia, ymmärtävät paremmin mistä kaikesta on kyse. Totuus on että tiedän mustia aukkoja olevan, jolloin en pysty ehkä olemaan äiti.

        Entä mieheni noissa kohtaa, hänen pitäisi ottaa vetovastuu, olla se aikuinen joka luo turvaa??

        hänet tuntien luulen että ensimmäisen kerran kun syyttävä sormeni osoittaisi kohti hänen rintakehäänsä hän käpertyisi säälimään itseään, ei lähtisi mutta itkisi kamalaa kohtaloaan. Totuus on sekin että tähän suhteeseen hypätessäni olin täysin hajalla, eikä mieheni juuri kaihtanut keinoja käyttää tilannetta hyväkseen aika hävyttömilläkin tavoilla.

        Mutta vahvuus, mieheni silmissä olen nyt terästä ja murtumaton, hänelle en voi näyttää kuinka ohut kuoreni on, kuinka valmis murtumaan jos joku ottaisi palat vastaan.

        Monikohan liitto päättyy näin, täysin vailla jatkomahdollisuutta, vain siksi että elämä on epäoikeudenmukaista ja hurjaa.

        Itse en eroa vielä, vielä muutaman vuoden pärjään ilman tuota terapiaa (toivon noin) Luultavasti menneisyys (hyväksikäyttö, holistivanhemmat, tappoyritysten toistuva näkeminen alle kouluiässä) jossain kohti lyö jalat altani kysymättä minun lupaani. Siihen saakka työnnän mörkökaapit kiinni, pönkään ne vahvoin salvoin ja rukoilen etteivät paholaiset hyöki kimppuuni vielä ensikään vuonna, on niin paljon tehtävää, paljon elettävää.

        Miltä tuntuu tietää että jossain, lähitulevaisuudessa odottaa kaksi täysin tyhjää vuotta, mustaa aukkoa, jotka lähenevät, joiden tuloa ei voi estää, tulevaisuutta ei voi paeta, koska se on minussa, iskostunut sisälle liskonaivokerroksiini. Pahaa voi tyrkkiä kauemmas määrättömiä aikoja, mutta silti joskus se kaikki on käsiteltävä koska poistyrkkiminen syö kamalan paljon resursseja elää läsnä hetkessä. 30% aivoista on jatkuvasti hälytystilassa ja tukemassa noita kaappien ovia.

        Paitsi että liitot ovat outo kimppu ongelmia, elämä itsessään on tutkimaton matka.

        ja tässä olen, hymyilen elän, vahvana ja annan toisen olla heikko, koska tiedän mitä elämä oikeasti on. En toivo kenellekkään sitä minkä läpi olen elänyt, suojelen aivan ja kaikkia, jotta saavat elää illuusiossa että maailma on hyvä ja lämmin paikka.

        Terapiakirjoitus tuli tästä. :) Paraikaa mietin antaisinko äidilleni joululahjaksi shokin, vai hänen heikkoutensa tietäen vieläkö kantaisin kotvan matkaa häntäkin... Tilannehan on kiva myös siltä osin että hoidan äidinpuoleista vanhaa sukulaistani tehdessäni kotoa käsin työtä. Toimin omaishoitajana koska äitini ei ota vastuuta kantaakseen. Nyt mietin jos räjäyttäisi koko potin.

        Ottaisi eron, sysäisi sukulaisen äidin hoiviin, tilaisi ajan terapiaan ja kokeilisi mitä on olla heikko?

        Joskus vuosien päästä voisin katsoa tilannetta jossa elän nyt ja todeta että ihminen tosiaan jaksaa sen mitä hänelle annetaan, jaksaa paljon enemmänkin, ottaa kantaakseen triplaten sen mitä vaaditaan, vain suojatakseen toiset siltä tiedolta kuinka paljon näiden teot ja tekemättä jättämiset raskauttavat elämääni.

        Näin joulun tienoilla on kiva puhua stressistä, mieheni kuvittelee että väsymykseni johtuu siivoamisesta, kotitöistä joita teen hiukan suuremmalla innolla joulun lähestyessä. Auttaahan tuohon toki jos sanoo etten rasittaisi itseäni turhalla. Mutta kokonaisuutena, väsymykseni taitaa olla aika paljon syvemmältä.

        Mitä on olla näin fiksu ja silti ihan hukassa sen asian tiimoilta mitä elämässään pitäisi tehdä? Jatkuvia valintoja sen puolesta että eteenpäin pääsisi, vaikka ryömien kun jalat lakkaavat kantamasta. Tähän mäkeen en uuvu, tämän vielä kestän, vuosi vielä, kaksi jos pääsisin eteenpäin olisin liki selvillä vesillä ja aikaa olisi käsitellä kaikki mennyt.

        Unohtaminen on usein sysätty eteeni vastauksena kaikkeen. Unohda mennyt, elä hetkessä, nauti lastesi lapsuudesta. Tietääkö kukaan unohdukseen kehoittava että sitä olen tehnyt siitä kun 4 täytin. Yrittänyt unohtaa ihan ja jokaisen päivän siihen kun parivuotta sitten sain silmäni viimein auki. Yritän unohtaa niin että aivoni ovat kehittyneet kadottamaan tiedon, eivät keräämään ja säilyttämään sitä. Yrittänyt unohtaa niin että päätä särkee kroonisesti, kehittänyt lukemattomia tapoja karata hetkeä jona vaipuu uneen yhä uusiin valoisiin unelmiin jottei pimeät nurkat valaistu unen aikana, ne mitä sain unohdettua. Yritä unohtaa?

        Yritänhän minä, vielä kun muistaisin mitä piti unohtaa.

        Vahvuus, tätä se on, sitä että elää läpi helvetin ja tietäessään kaikki rumat vastaukset antaa toisen osapuolen olla heikko, koska vahvuus on kaikkea muuta kuin hauskaa, vahvuus on jotain lapsellista kiukuttelua elämän itsensä edessä. Kokeile minua! minä poljen jalkaani enkä kaadu, en kaadu en kaadu, ennenkuin jalkani katkaiset.

        Kerran minulla oli ystävä ei niin kauan sitten, hän vertasi taktiikkaani nelivuotiaan minä-itte kauteen. Olen kuin lapsi joka kiukkuaa nukkumaan menoa vastaan, sätkii ja potkii vastaan vaikka on ihan loppuun asti väsy. Vielä nukahdettuaan keskelle lattiaa, kun joku poimii syliinsä ja kantaa sänkyyn, karjun etten halua nukkua. Vain siksi etten koskaan halua antaa periksi.

        Kannattaako tämä mikään? Tuskin >;) silti en koskaan anna periksi, en koskaan mieti itsetuhoisia, en koskaan kuvittele että kuolema olisi vapauttava, kun tänne on kerran päässyt katson koko matkan, enkä ajatellut periksi antaa ennen kuin on sata lasissa.

        vahvempaan ei satu, noinhan aina kuvitellaan. Minusta vahvempaan sattuu aina enemmän koska vain vahvempi uskaltaa tunnustaa tunteensa kokonaisina, ei odota apua heikkoina hetkinään, ei selityksiä, ei silityksiä, vain totuus olevasta, joka on kohdattava.

        Kuka haluaa olla vahva?

        En minä ainakaan, toisista meistä vain kehittyy vahvoja elämän kurjimuksessa vastoin tahtoa, toisaalta vain tälläinen vahvuus on syvältä sisältä, ei pintaa/kuorta itse rakennettua.

        Että sellainen terapiatuokio, toki tämä kuuluisi mielenterveyspuolelle, siellä kun on vain "hulluja" :) laitan tämän tähän, on tässä liitosta, suhteista, muttei erosta paljoakaan.

        Mielipiteitä saa nakkoa, suoraan osoitella mihin menisin, tuskin hornaan tai autonkorjauspalstalle kuitenkaan, puutarhapuolellakin on hiljaista näin talviaikaan.

        Kivaa joulun odotusta meille kaikille.


      • henkisesti vahvempi
        purtavaksi kirjoitti:

        Mitäs sitten, jos jättäjällä onkin heti toinen ? Onko se jättäjä syyllinen vai ei ?

        Lueppa tuo ylempi kirjoitukseni vahvuudesta, jos tässä kaadun vahvemman löytäessäni tämän syliin, olenko tunneköyhä vai vain pelastan itseni?

        Ei vastaukset koskaan ole noin yksiselitteisiä.


      • Jättäjä
        henkisesti vahvempi kirjoitti:

        mietin illan pimetessä vielä asiaa. Sitä kuinka heikko olen vahvuudessani, niin heikko etten uskalla tilanteessa jossa elän hakeutua terapiaan vaikka sitä tarvitsisin taustani vuoksi, en voi hakeutua terapiaan ennenkuin liittoni on joko ohi tai jaloillaan, jaloillaan ollessa se aina tukeutuu minuun, eli voin hakeutua terapiaan vasta eron jälkeen.

        Aika kamala kuva tilanteesta mutta totta.

        Jos menisin terapiaan nyt, joutuisin kohtaamaan kipeimmät paikkani, eikä miehestäni ole elämään läpi tuon heikkouteni. Itse en jaksaisi tuona aikana (n.2 vuotta luulen) Kantaa koko perhettä. Luultavasti taantuisin väliin lapseksi kohdissa joissa rypisin rupista lapsuuttani läpi ymmärtääkseni mistä minut on tehty.

        Tuntuu niin hassulta vieraiden nähden pokkuroida miehen edessä jotta tämä voi röyhistää rintaansa, illan hämärtyessä tuo sama ukkoylijumala käpertyy kainaloon. On niin heikko että yököttää ja silti perhe on tullut tehtyä onko minulla lupa liueta sivuun hoitamaan itseni kuntoon.

        Terapia-ajatusta mietin paljon, lastenkin kannalta, toisaalta itselleni tuo parivuotta on jo suht lyhyt aika, lapsille valtavan pitkä, pitääkö minun elää ja odotella kunnes lapset ovat vanhempia, ymmärtävät paremmin mistä kaikesta on kyse. Totuus on että tiedän mustia aukkoja olevan, jolloin en pysty ehkä olemaan äiti.

        Entä mieheni noissa kohtaa, hänen pitäisi ottaa vetovastuu, olla se aikuinen joka luo turvaa??

        hänet tuntien luulen että ensimmäisen kerran kun syyttävä sormeni osoittaisi kohti hänen rintakehäänsä hän käpertyisi säälimään itseään, ei lähtisi mutta itkisi kamalaa kohtaloaan. Totuus on sekin että tähän suhteeseen hypätessäni olin täysin hajalla, eikä mieheni juuri kaihtanut keinoja käyttää tilannetta hyväkseen aika hävyttömilläkin tavoilla.

        Mutta vahvuus, mieheni silmissä olen nyt terästä ja murtumaton, hänelle en voi näyttää kuinka ohut kuoreni on, kuinka valmis murtumaan jos joku ottaisi palat vastaan.

        Monikohan liitto päättyy näin, täysin vailla jatkomahdollisuutta, vain siksi että elämä on epäoikeudenmukaista ja hurjaa.

        Itse en eroa vielä, vielä muutaman vuoden pärjään ilman tuota terapiaa (toivon noin) Luultavasti menneisyys (hyväksikäyttö, holistivanhemmat, tappoyritysten toistuva näkeminen alle kouluiässä) jossain kohti lyö jalat altani kysymättä minun lupaani. Siihen saakka työnnän mörkökaapit kiinni, pönkään ne vahvoin salvoin ja rukoilen etteivät paholaiset hyöki kimppuuni vielä ensikään vuonna, on niin paljon tehtävää, paljon elettävää.

        Miltä tuntuu tietää että jossain, lähitulevaisuudessa odottaa kaksi täysin tyhjää vuotta, mustaa aukkoa, jotka lähenevät, joiden tuloa ei voi estää, tulevaisuutta ei voi paeta, koska se on minussa, iskostunut sisälle liskonaivokerroksiini. Pahaa voi tyrkkiä kauemmas määrättömiä aikoja, mutta silti joskus se kaikki on käsiteltävä koska poistyrkkiminen syö kamalan paljon resursseja elää läsnä hetkessä. 30% aivoista on jatkuvasti hälytystilassa ja tukemassa noita kaappien ovia.

        Paitsi että liitot ovat outo kimppu ongelmia, elämä itsessään on tutkimaton matka.

        ja tässä olen, hymyilen elän, vahvana ja annan toisen olla heikko, koska tiedän mitä elämä oikeasti on. En toivo kenellekkään sitä minkä läpi olen elänyt, suojelen aivan ja kaikkia, jotta saavat elää illuusiossa että maailma on hyvä ja lämmin paikka.

        Terapiakirjoitus tuli tästä. :) Paraikaa mietin antaisinko äidilleni joululahjaksi shokin, vai hänen heikkoutensa tietäen vieläkö kantaisin kotvan matkaa häntäkin... Tilannehan on kiva myös siltä osin että hoidan äidinpuoleista vanhaa sukulaistani tehdessäni kotoa käsin työtä. Toimin omaishoitajana koska äitini ei ota vastuuta kantaakseen. Nyt mietin jos räjäyttäisi koko potin.

        Ottaisi eron, sysäisi sukulaisen äidin hoiviin, tilaisi ajan terapiaan ja kokeilisi mitä on olla heikko?

        Joskus vuosien päästä voisin katsoa tilannetta jossa elän nyt ja todeta että ihminen tosiaan jaksaa sen mitä hänelle annetaan, jaksaa paljon enemmänkin, ottaa kantaakseen triplaten sen mitä vaaditaan, vain suojatakseen toiset siltä tiedolta kuinka paljon näiden teot ja tekemättä jättämiset raskauttavat elämääni.

        Näin joulun tienoilla on kiva puhua stressistä, mieheni kuvittelee että väsymykseni johtuu siivoamisesta, kotitöistä joita teen hiukan suuremmalla innolla joulun lähestyessä. Auttaahan tuohon toki jos sanoo etten rasittaisi itseäni turhalla. Mutta kokonaisuutena, väsymykseni taitaa olla aika paljon syvemmältä.

        Mitä on olla näin fiksu ja silti ihan hukassa sen asian tiimoilta mitä elämässään pitäisi tehdä? Jatkuvia valintoja sen puolesta että eteenpäin pääsisi, vaikka ryömien kun jalat lakkaavat kantamasta. Tähän mäkeen en uuvu, tämän vielä kestän, vuosi vielä, kaksi jos pääsisin eteenpäin olisin liki selvillä vesillä ja aikaa olisi käsitellä kaikki mennyt.

        Unohtaminen on usein sysätty eteeni vastauksena kaikkeen. Unohda mennyt, elä hetkessä, nauti lastesi lapsuudesta. Tietääkö kukaan unohdukseen kehoittava että sitä olen tehnyt siitä kun 4 täytin. Yrittänyt unohtaa ihan ja jokaisen päivän siihen kun parivuotta sitten sain silmäni viimein auki. Yritän unohtaa niin että aivoni ovat kehittyneet kadottamaan tiedon, eivät keräämään ja säilyttämään sitä. Yrittänyt unohtaa niin että päätä särkee kroonisesti, kehittänyt lukemattomia tapoja karata hetkeä jona vaipuu uneen yhä uusiin valoisiin unelmiin jottei pimeät nurkat valaistu unen aikana, ne mitä sain unohdettua. Yritä unohtaa?

        Yritänhän minä, vielä kun muistaisin mitä piti unohtaa.

        Vahvuus, tätä se on, sitä että elää läpi helvetin ja tietäessään kaikki rumat vastaukset antaa toisen osapuolen olla heikko, koska vahvuus on kaikkea muuta kuin hauskaa, vahvuus on jotain lapsellista kiukuttelua elämän itsensä edessä. Kokeile minua! minä poljen jalkaani enkä kaadu, en kaadu en kaadu, ennenkuin jalkani katkaiset.

        Kerran minulla oli ystävä ei niin kauan sitten, hän vertasi taktiikkaani nelivuotiaan minä-itte kauteen. Olen kuin lapsi joka kiukkuaa nukkumaan menoa vastaan, sätkii ja potkii vastaan vaikka on ihan loppuun asti väsy. Vielä nukahdettuaan keskelle lattiaa, kun joku poimii syliinsä ja kantaa sänkyyn, karjun etten halua nukkua. Vain siksi etten koskaan halua antaa periksi.

        Kannattaako tämä mikään? Tuskin >;) silti en koskaan anna periksi, en koskaan mieti itsetuhoisia, en koskaan kuvittele että kuolema olisi vapauttava, kun tänne on kerran päässyt katson koko matkan, enkä ajatellut periksi antaa ennen kuin on sata lasissa.

        vahvempaan ei satu, noinhan aina kuvitellaan. Minusta vahvempaan sattuu aina enemmän koska vain vahvempi uskaltaa tunnustaa tunteensa kokonaisina, ei odota apua heikkoina hetkinään, ei selityksiä, ei silityksiä, vain totuus olevasta, joka on kohdattava.

        Kuka haluaa olla vahva?

        En minä ainakaan, toisista meistä vain kehittyy vahvoja elämän kurjimuksessa vastoin tahtoa, toisaalta vain tälläinen vahvuus on syvältä sisältä, ei pintaa/kuorta itse rakennettua.

        Että sellainen terapiatuokio, toki tämä kuuluisi mielenterveyspuolelle, siellä kun on vain "hulluja" :) laitan tämän tähän, on tässä liitosta, suhteista, muttei erosta paljoakaan.

        Mielipiteitä saa nakkoa, suoraan osoitella mihin menisin, tuskin hornaan tai autonkorjauspalstalle kuitenkaan, puutarhapuolellakin on hiljaista näin talviaikaan.

        Kivaa joulun odotusta meille kaikille.

        On aikamoista tekstiä. Aina olen tiennyt ettei tasan mene onnenlahjat täällä maan päällä mutta että tuollaistakin pitää olla. Olen itseasiassa aika järkyttynyt kirjoittamastasi tekstistä. On olemassa kulunut sanonta "Kaikille annetaan niin paljon kuin pystyy kantamaan" Mielestäni se ei pidä paikkansa vaan monille meistä annetaan paljon enemmän kuin mitä haluaa tai edes pystyy kantaamaan:(

        Toivon toki että jossain vaiheessa pystyt selvitämään oman pääsi ja saat tunne-elämsi sellaiseen kuntoon että tunnet olevasi oikeasti vahva. Mitä se sitten ikinä vaatiikaan. Sinällään ei ihminen saisi olla itsekäskään vaan pitää ottaa muutkin huomioon, mutta jossain se raja menee. Sitä rajaa ei tiedä kukaan muu kuin se joka joutuu venymään päivästä toiseen kantaessa toisten taakkoja, eikä aina hänkään.

        Onko muiden takkojen kantaminen oman mielenterveyden uhraamisen arvoista? Mielestäni ei mutta mikä minä olen kenenkään puolesta tälläisestä asiasta päättämään. Se on ratkaisu jota ei kukaan muu voi tehdä puolestasi. Jos uskot että jaksat vielä vuoden tai kaksi niin voihan sitä kokeilla. Minä antaisin sen neuvon että koita hieman jakaa sitä taakkaa jota kannat. Pistä muutkin töihin! Sano että raja on minunkin töilläni!

        Helposti se että rakastamme toisia pyyteettömästi ja kun teemme uhrauksia heidän puolesta, kääntyy se meitä itseämme vastaan. He odottavat että sinä kannat vastuun jotta heidän ei tarvitse sitä ottaa vaikka voisivat. Karu totuus on että toiset kiipeävät aidan yli ja toiset jää aidan viereen odottamaan että tulisi joku joka nostaisi aidasta yli.

        Sinulla on kyllä paljon kysymyksiä ja ainakaan minulla ei ole kaikkeen vastauksia koska elämääni ei ole kuulunut kaikkea tuota mitä olet saanut kokea. Oletan että enemmän kirjoitit itsellesi kuin minulle mutta sekin auttaa kun joskus saa pääsee ajatuksiaan kirjoittamaan pelkälle nimimerkille anonyyminä.

        Jos en enempää voi avuksi olla niin mielelläni olen senkin verran avuksi :)


      • henkisesti vahvempi
        Jättäjä kirjoitti:

        On aikamoista tekstiä. Aina olen tiennyt ettei tasan mene onnenlahjat täällä maan päällä mutta että tuollaistakin pitää olla. Olen itseasiassa aika järkyttynyt kirjoittamastasi tekstistä. On olemassa kulunut sanonta "Kaikille annetaan niin paljon kuin pystyy kantamaan" Mielestäni se ei pidä paikkansa vaan monille meistä annetaan paljon enemmän kuin mitä haluaa tai edes pystyy kantaamaan:(

        Toivon toki että jossain vaiheessa pystyt selvitämään oman pääsi ja saat tunne-elämsi sellaiseen kuntoon että tunnet olevasi oikeasti vahva. Mitä se sitten ikinä vaatiikaan. Sinällään ei ihminen saisi olla itsekäskään vaan pitää ottaa muutkin huomioon, mutta jossain se raja menee. Sitä rajaa ei tiedä kukaan muu kuin se joka joutuu venymään päivästä toiseen kantaessa toisten taakkoja, eikä aina hänkään.

        Onko muiden takkojen kantaminen oman mielenterveyden uhraamisen arvoista? Mielestäni ei mutta mikä minä olen kenenkään puolesta tälläisestä asiasta päättämään. Se on ratkaisu jota ei kukaan muu voi tehdä puolestasi. Jos uskot että jaksat vielä vuoden tai kaksi niin voihan sitä kokeilla. Minä antaisin sen neuvon että koita hieman jakaa sitä taakkaa jota kannat. Pistä muutkin töihin! Sano että raja on minunkin töilläni!

        Helposti se että rakastamme toisia pyyteettömästi ja kun teemme uhrauksia heidän puolesta, kääntyy se meitä itseämme vastaan. He odottavat että sinä kannat vastuun jotta heidän ei tarvitse sitä ottaa vaikka voisivat. Karu totuus on että toiset kiipeävät aidan yli ja toiset jää aidan viereen odottamaan että tulisi joku joka nostaisi aidasta yli.

        Sinulla on kyllä paljon kysymyksiä ja ainakaan minulla ei ole kaikkeen vastauksia koska elämääni ei ole kuulunut kaikkea tuota mitä olet saanut kokea. Oletan että enemmän kirjoitit itsellesi kuin minulle mutta sekin auttaa kun joskus saa pääsee ajatuksiaan kirjoittamaan pelkälle nimimerkille anonyyminä.

        Jos en enempää voi avuksi olla niin mielelläni olen senkin verran avuksi :)

        Hmm ja no joo, on se terapiaa kirjoittaminen ;) Siksi kirjoitan jotta olen, kun ihmisistä ei enää löydä vastauksia niitä pitää alkaa etsiä itsestään. Siksi kirjoitan.

        Jaan paraikaa taakkaani, kasvatan lasten lisäksi miestäni, äitiäni ja tuota vanhaa sukulaista, osaltansa. Päämäärätietoinen pyrkimykseni on luistaa hartiani loiviksi, enää niihin ei tartu kannettavaa.

        Itseasiassa tovi sitten kieltäydyin työstä joka olisi paitsi ollut hauska, siitä olisi tienannut hyvin ja se olisi edistänyt uraani. Kieltäydyin siitä yksinkertaisesta syystä että vedin liidulla maahan rajan ja sanoin että "nyt riitti"

        Tuollaisen leijonan mylväisyn jälkeen aika moni ympärilläni hiljeni.

        hassua että vahvuuteensa tupehtuu noin, unohtaa että vaikka pystyisi ei pitäisi. Ei pitäisi kantaa toisia kohdissa joissa nämä voisivat oppia elämästä jotain tärkeää.

        kantamalla aina suojaa kannettavaa.

        Jaksan tokkiinsa vielä vuoden pari, mutta tähän tulee se jos? Kuka tietää milloin jalat altani humautetaan itsestäni riippumattomasta syystä, tuo voi olla pieni tönäisy joka laittaa lumivyöryn liikkeelle, maanjäristyksiin osaan varautua paremmin >=) sattuneista syistä.

        Mutta siis tie on selkeä muttei suora, nyt päämääränä vilkkuu minä itte eikä kukaan muu. Jotta voin antaa täytyy väliin reparoida itsensä. Nykyisessä tilanteessa se vain on hankalaa, vielä pitää miehen kasvaa jos tahtoo vierelläni olla kun minulla on vaikeaa.

        Äidilleni alan pikkuhiljaa paljastella totuuksia, olkoonkin että hänkin pakenee totuuksia niin lujaa kuin kintuistaan pääsee. Pysäytän ja pidän kädestä ja vaadin vastaamaan onko hänen tekonsa minua kohtaan oikeutettuja, kaiken kokemani jälkeen. Ja jos äitini tuosta surkeaan alhoon omassa elämässään luisuu (mikä ei ole mahdottomuus) en ota vastuuta siitäkään vaikka syy olisi paljastusteni.

        On niinkin etten tosiaan ole vastuussa toisten reaktioista, mutta näinkin synkkien asioiden ollessa kyseessä oman itseni vuoksi minun on tehtävä asioita joista ei iloa ympärille keriinny.

        En minä ohjeita kaipaa, en neuvoja, olempa vain hukassa, enkä häpeä sitä myöntää. Teputtelen taipaleellani miettien miten nätiltä tämä kaikki ympäristöstä katsoen näyttää, miten rauhallista ja seesteistä.

        En tiedä selkeneekö pääni koskaan kokonaan, tuokin on asioita jotka pitää vain elämän myötä hyväksyä, jos kaikki on rakennettu väärin sieltä alusta, on vaikea purkaa perustojaan myöten ja korjata kokonaisuus, helpompi tehdä pelkkiä julkisivukunnostuksia, tosin huono perusta on aina huono perusta, sen päälle on paha rakentaa mitään pysyvää.

        Mitä sitten jos purkaisi nurkan kerrallaan ja vaihtaisi porakivet uusiin, jättäisi kunnon ilmaraot eikä koskaan kuvittelisi tulevansa ehyeksi.

        Niin tai näin, jos joskus kuvittelen tulleeni kaikkivoipaiseksi ja valmiiksi, hyppään kärrynpyörää ja puolivoltin ja huitaisen lähimmäksi sattunutta ihmistä. Eniten pelkään tyventä, niin kauan kun on tietä ryömiä kaikki on hyvin, tyvenessä itseni kanssa, luulen että pelko saisi valtaa.

        Tai tulisin heikoksi ja huutaisin huomiota, syliä ja murtuisin.. keräisin sääliä, vaikken voi sietää sääliä. Sääli on se joka saa irrottamaan otteen kalliosta, jos irrottaa otteen putoaa, eikä allaolevasta tiedä.

        Pitäisi olla ihminen johon luottaa, mutten ole valmis luottamaan vielä vuosiin keneenkään muuhun kuin itseeni. Haluaisin luottaa, pakottaudun toisten varaan jotta oppisin jotain kannettavana olosta mutta koskaan en irrota molempia jalkoja yhtäaikaa maasta, todella jättäydy kannettavaksi.

        Ihmisellä on outo halu elää äärirajoilla silloin kun itseään pitää pakoilla, jatkuva kuilunpartaalla elo pitää näkökentän suppeana, pakottaa ottamaan huomioon vain elintärkeän ja olennaisen.

        ja kyllä, kirjoitan aina enemmän itselleni kuin muille, kirjoitan julkisesti koska ohitin kohdan jossa mitään haluaisi peitellä, syystä että siihenkin kului tuhottomasti voimia, ilman mitään vastaavaa hyötyä.

        Toisaalta on tälläinen elämä hauskaa ;) koskaan ei tiedä minkä nurkan takaa muisti tuo mörkylit esiin, koskaan ei tiedä millä aseilla ja kuinka kovaa pitää taistella voittaakseen. Otteluita voitan harvoin, mutta lisäaikaa saan ruinattua aina uudelleen.


      • henkisesti vahvempi
        henkisesti vahvempi kirjoitti:

        Hmm ja no joo, on se terapiaa kirjoittaminen ;) Siksi kirjoitan jotta olen, kun ihmisistä ei enää löydä vastauksia niitä pitää alkaa etsiä itsestään. Siksi kirjoitan.

        Jaan paraikaa taakkaani, kasvatan lasten lisäksi miestäni, äitiäni ja tuota vanhaa sukulaista, osaltansa. Päämäärätietoinen pyrkimykseni on luistaa hartiani loiviksi, enää niihin ei tartu kannettavaa.

        Itseasiassa tovi sitten kieltäydyin työstä joka olisi paitsi ollut hauska, siitä olisi tienannut hyvin ja se olisi edistänyt uraani. Kieltäydyin siitä yksinkertaisesta syystä että vedin liidulla maahan rajan ja sanoin että "nyt riitti"

        Tuollaisen leijonan mylväisyn jälkeen aika moni ympärilläni hiljeni.

        hassua että vahvuuteensa tupehtuu noin, unohtaa että vaikka pystyisi ei pitäisi. Ei pitäisi kantaa toisia kohdissa joissa nämä voisivat oppia elämästä jotain tärkeää.

        kantamalla aina suojaa kannettavaa.

        Jaksan tokkiinsa vielä vuoden pari, mutta tähän tulee se jos? Kuka tietää milloin jalat altani humautetaan itsestäni riippumattomasta syystä, tuo voi olla pieni tönäisy joka laittaa lumivyöryn liikkeelle, maanjäristyksiin osaan varautua paremmin >=) sattuneista syistä.

        Mutta siis tie on selkeä muttei suora, nyt päämääränä vilkkuu minä itte eikä kukaan muu. Jotta voin antaa täytyy väliin reparoida itsensä. Nykyisessä tilanteessa se vain on hankalaa, vielä pitää miehen kasvaa jos tahtoo vierelläni olla kun minulla on vaikeaa.

        Äidilleni alan pikkuhiljaa paljastella totuuksia, olkoonkin että hänkin pakenee totuuksia niin lujaa kuin kintuistaan pääsee. Pysäytän ja pidän kädestä ja vaadin vastaamaan onko hänen tekonsa minua kohtaan oikeutettuja, kaiken kokemani jälkeen. Ja jos äitini tuosta surkeaan alhoon omassa elämässään luisuu (mikä ei ole mahdottomuus) en ota vastuuta siitäkään vaikka syy olisi paljastusteni.

        On niinkin etten tosiaan ole vastuussa toisten reaktioista, mutta näinkin synkkien asioiden ollessa kyseessä oman itseni vuoksi minun on tehtävä asioita joista ei iloa ympärille keriinny.

        En minä ohjeita kaipaa, en neuvoja, olempa vain hukassa, enkä häpeä sitä myöntää. Teputtelen taipaleellani miettien miten nätiltä tämä kaikki ympäristöstä katsoen näyttää, miten rauhallista ja seesteistä.

        En tiedä selkeneekö pääni koskaan kokonaan, tuokin on asioita jotka pitää vain elämän myötä hyväksyä, jos kaikki on rakennettu väärin sieltä alusta, on vaikea purkaa perustojaan myöten ja korjata kokonaisuus, helpompi tehdä pelkkiä julkisivukunnostuksia, tosin huono perusta on aina huono perusta, sen päälle on paha rakentaa mitään pysyvää.

        Mitä sitten jos purkaisi nurkan kerrallaan ja vaihtaisi porakivet uusiin, jättäisi kunnon ilmaraot eikä koskaan kuvittelisi tulevansa ehyeksi.

        Niin tai näin, jos joskus kuvittelen tulleeni kaikkivoipaiseksi ja valmiiksi, hyppään kärrynpyörää ja puolivoltin ja huitaisen lähimmäksi sattunutta ihmistä. Eniten pelkään tyventä, niin kauan kun on tietä ryömiä kaikki on hyvin, tyvenessä itseni kanssa, luulen että pelko saisi valtaa.

        Tai tulisin heikoksi ja huutaisin huomiota, syliä ja murtuisin.. keräisin sääliä, vaikken voi sietää sääliä. Sääli on se joka saa irrottamaan otteen kalliosta, jos irrottaa otteen putoaa, eikä allaolevasta tiedä.

        Pitäisi olla ihminen johon luottaa, mutten ole valmis luottamaan vielä vuosiin keneenkään muuhun kuin itseeni. Haluaisin luottaa, pakottaudun toisten varaan jotta oppisin jotain kannettavana olosta mutta koskaan en irrota molempia jalkoja yhtäaikaa maasta, todella jättäydy kannettavaksi.

        Ihmisellä on outo halu elää äärirajoilla silloin kun itseään pitää pakoilla, jatkuva kuilunpartaalla elo pitää näkökentän suppeana, pakottaa ottamaan huomioon vain elintärkeän ja olennaisen.

        ja kyllä, kirjoitan aina enemmän itselleni kuin muille, kirjoitan julkisesti koska ohitin kohdan jossa mitään haluaisi peitellä, syystä että siihenkin kului tuhottomasti voimia, ilman mitään vastaavaa hyötyä.

        Toisaalta on tälläinen elämä hauskaa ;) koskaan ei tiedä minkä nurkan takaa muisti tuo mörkylit esiin, koskaan ei tiedä millä aseilla ja kuinka kovaa pitää taistella voittaakseen. Otteluita voitan harvoin, mutta lisäaikaa saan ruinattua aina uudelleen.

        Ja älyllisesti viisaampi.. no oli miten oli. Luottamuksesta tuli lisää mieleeni kesken siivousten, siis luottamus.

        Olen jo sitä kauan riipinyt elämääni läpi että tiedän kuinka vaikeaa vierelläni on kulkea, sen heikomman. Vaikka olen vahva, ymmärtävä ja kai empaattinenkin se ei poista tosiasiaa että olen hankala.

        Hankala koska en luota (tarkistan aina kaiken itse) koska en usko hyvään (odotan aina pahinta) ajattelen kaikki kierosti itseeni kohdistuvana pahana, sanoi tai teki kuka hyvänsä mitä tahansa.

        josta syystä olen ahdistava läheisenä. Tiedän tuon, mutta tuo on niitä kohtia jotka eivät tietämisellä juuri muuksi muutu, pitäisi opetella luottamaan. Mutta miten opetella jos mitään pohjaa ei ole mistä ponnistaa?

        Mietin tätä kaikkea koska olen lämmin, ehkä liiankin, menen liki ja vaadin vastinetta. Olen auki ja vaadin täydellistä mukaan tuloa, toisaalta, mikään määrä hellyyttä ei saa minua uskomaan että toinen aidosti välittäisi. Ei vain käyttäisi.

        Se että tulee käytetyksi tekee sen että toisen osapuolen käytöksestä löytää aina muita syitä kuin välittämisen ja rakkauden. Oli niitä todellisuudessa tai ei, niitä löytää tahtoessaan. Ja halulleni epäillä ei ole rajoja.

        Pitäisi luottaa, mutta miten luottaa kun oma pää kampittaa jokaisen yrityksen, näyttää kohdat joissa toinen ajattelee itseään ei minua.

        Mikä on tuon toisen asema elämässäni? Ei taatusti helppo. Mieheni tietää menneisyyteni muttei pysty käsittelemään sitä kanssani, ymmärrän tuon. Silti se mitä mieheltäni/mieheltä joskus odotan, on että vaikkei taitoa käsitellä asiaa ole, olisi halu vakuuttaa. Kerta toisensa jälkeen tuhannen tuhatta kertaa että olen turvassa, minua rakastetaan, voin luottaa.

        Tuossa vain on yksi epäkohta. Tuollaista ihmistä joka jaksaisi vakuuttaa/rakastaa minut ehjäksi tuskin koskaan eteeni astuu. Tuon ihmisen pitäisi olla liki täydesti itseensä luottava/itseensä uskova, vahva niin mieleltään, kuin ruumiiltaan (osaan olla häjy kun pääsen yllättämään ;) Mutta siis kasvaako miehestäni koskaan ihmistä joka voisi auttaa minua eheytymään?

        Tuskin, koska hän osaltaan oli rikkomassa minuuttani, hänen pitäisi kasvaa kanin loikkauksin saavuttaakseen sen pisteen että tulisi minua vahvemmaksi, näyttäisi/ottaisi paikkansa.

        Jos taas ajatusta jatkaa erotako vai ei, tullakseni minuksi minun siis on jossain kohtaa erottava. Itsestäni riippumattomista syistä koska hyväksikäyttöön kuuluu että eheytyminen tapahtuu samoin kuin rikkoutuminen seksissä.

        jos olen vahvempi liitossani en voi koskaan eheytyä, koska itseään ei voi rakastaa ehyeksi, itseään voi ja pitää rakastaa, mutta itseään ei voi loputtomiin vakuuttaa, ilman ulkopuolista tukea.

        Tiedän paljon, olen lukenut asian tiimoilta ikäni, aloitin matkan itseeni alle parikymppisenä, enkä vieläkään näe mitään yhtä ainutta kokototuutta, näen vain erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia, joista pitäisi valita se jonka kautta tuntisin loppuun päästessäni tehneeni oikeita ratkaisuja, joita toki voi katua, mutta joiden tiedän olleen parhaita ratkaisuja tilanteissa joiden läpi olen elänyt.

        Parasta itsensä oppimisessa on ettei tule viisaammaksi, löytää vain lisää kysymyksiä joiden äärelle pysähtyä. Kun ei kuvittele olevansa fiksu, pystyy kuuntelemaan neuvoja ja ohjeita, ottamatta niistä itseensä.

        Miksi muuten osaan ottaa neuvoja, pystyn aivan tyynesti kuuntelemaan ja myöntämään virheitäni, tiedän että ne ovat osin totta jos toinen niin sanoo. Miksi tuo usko ei riitä kun saan jotain positiivista, rakkautta, hyväksyntää, kehuja? Miksi noissa kohti ohitan vastaantulijan hymähtäen. En usko, en edes epäile että sanojen takana olisi totuuksia. Silti itse kiittelen ihmisiä täysin vilpittömästi kohdissa kun huomaan jotain hyvää?

        Miten kummassa kasvoinkin näin nurinperin? Miten lähtisin itseäni suorimaan kohti luottamista, luottamista siihen etten ole paha, en viallinen, en edes tyhmä, minulle tehtiin väärin, vika ei ollut minussa eikä minun tarvitse hävetä.

        Itsetunto on outo asia. Olen ihan hauskan näköinen nainen, en tunne tuolla saralla pienintäkään epävarmuutta. Silti erotan täysin sen kivan mitä ulkonäköni vuoksi kohti saan siitä kivasta mitä saan sisimpäni paljastettuani.

        Tavallaan hyväksyn kehut ulkonäöstäni (ulkokuori on irrallinen trimmattu osa minua) Mutten millään usko jos joku sanoo pitävän ajatuksistani, tai ajattelutavastani, jos joku noin sanoo, kieritän vastapuolen sanoillani umpisolmuun, kiristän solmua ja nauran kuinka tyhmästi toinen meni lankaan, eikä elämässä oikeasti koskaan kukaan ajattele kuin omaa parastaan. Loukkuuni jääneen viimein vapautuessa, tulos on taattu, toinen juoksee karkuun ja huutelee jostain kauempaa että osin olen oikeassa mutta suurelta osin väärässä.

        Huh kuka minua kestäisi ;) mieheni, kaikki nämä vuodet? Jos elämäni on kurjaa ja nurjaa, en uskalla ajatella mitä se miehelleni on, yleensä kun kipu on helpompi kestää kuin vierestä katsoa.

        mutta ja näin ollen, sain pääni taas selvitetyksi näillä sanoilla ja jatkan liki harmonista eloa kohti joulua


      • jos kelpaa
        henkisesti vahvempi kirjoitti:

        Ja älyllisesti viisaampi.. no oli miten oli. Luottamuksesta tuli lisää mieleeni kesken siivousten, siis luottamus.

        Olen jo sitä kauan riipinyt elämääni läpi että tiedän kuinka vaikeaa vierelläni on kulkea, sen heikomman. Vaikka olen vahva, ymmärtävä ja kai empaattinenkin se ei poista tosiasiaa että olen hankala.

        Hankala koska en luota (tarkistan aina kaiken itse) koska en usko hyvään (odotan aina pahinta) ajattelen kaikki kierosti itseeni kohdistuvana pahana, sanoi tai teki kuka hyvänsä mitä tahansa.

        josta syystä olen ahdistava läheisenä. Tiedän tuon, mutta tuo on niitä kohtia jotka eivät tietämisellä juuri muuksi muutu, pitäisi opetella luottamaan. Mutta miten opetella jos mitään pohjaa ei ole mistä ponnistaa?

        Mietin tätä kaikkea koska olen lämmin, ehkä liiankin, menen liki ja vaadin vastinetta. Olen auki ja vaadin täydellistä mukaan tuloa, toisaalta, mikään määrä hellyyttä ei saa minua uskomaan että toinen aidosti välittäisi. Ei vain käyttäisi.

        Se että tulee käytetyksi tekee sen että toisen osapuolen käytöksestä löytää aina muita syitä kuin välittämisen ja rakkauden. Oli niitä todellisuudessa tai ei, niitä löytää tahtoessaan. Ja halulleni epäillä ei ole rajoja.

        Pitäisi luottaa, mutta miten luottaa kun oma pää kampittaa jokaisen yrityksen, näyttää kohdat joissa toinen ajattelee itseään ei minua.

        Mikä on tuon toisen asema elämässäni? Ei taatusti helppo. Mieheni tietää menneisyyteni muttei pysty käsittelemään sitä kanssani, ymmärrän tuon. Silti se mitä mieheltäni/mieheltä joskus odotan, on että vaikkei taitoa käsitellä asiaa ole, olisi halu vakuuttaa. Kerta toisensa jälkeen tuhannen tuhatta kertaa että olen turvassa, minua rakastetaan, voin luottaa.

        Tuossa vain on yksi epäkohta. Tuollaista ihmistä joka jaksaisi vakuuttaa/rakastaa minut ehjäksi tuskin koskaan eteeni astuu. Tuon ihmisen pitäisi olla liki täydesti itseensä luottava/itseensä uskova, vahva niin mieleltään, kuin ruumiiltaan (osaan olla häjy kun pääsen yllättämään ;) Mutta siis kasvaako miehestäni koskaan ihmistä joka voisi auttaa minua eheytymään?

        Tuskin, koska hän osaltaan oli rikkomassa minuuttani, hänen pitäisi kasvaa kanin loikkauksin saavuttaakseen sen pisteen että tulisi minua vahvemmaksi, näyttäisi/ottaisi paikkansa.

        Jos taas ajatusta jatkaa erotako vai ei, tullakseni minuksi minun siis on jossain kohtaa erottava. Itsestäni riippumattomista syistä koska hyväksikäyttöön kuuluu että eheytyminen tapahtuu samoin kuin rikkoutuminen seksissä.

        jos olen vahvempi liitossani en voi koskaan eheytyä, koska itseään ei voi rakastaa ehyeksi, itseään voi ja pitää rakastaa, mutta itseään ei voi loputtomiin vakuuttaa, ilman ulkopuolista tukea.

        Tiedän paljon, olen lukenut asian tiimoilta ikäni, aloitin matkan itseeni alle parikymppisenä, enkä vieläkään näe mitään yhtä ainutta kokototuutta, näen vain erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia, joista pitäisi valita se jonka kautta tuntisin loppuun päästessäni tehneeni oikeita ratkaisuja, joita toki voi katua, mutta joiden tiedän olleen parhaita ratkaisuja tilanteissa joiden läpi olen elänyt.

        Parasta itsensä oppimisessa on ettei tule viisaammaksi, löytää vain lisää kysymyksiä joiden äärelle pysähtyä. Kun ei kuvittele olevansa fiksu, pystyy kuuntelemaan neuvoja ja ohjeita, ottamatta niistä itseensä.

        Miksi muuten osaan ottaa neuvoja, pystyn aivan tyynesti kuuntelemaan ja myöntämään virheitäni, tiedän että ne ovat osin totta jos toinen niin sanoo. Miksi tuo usko ei riitä kun saan jotain positiivista, rakkautta, hyväksyntää, kehuja? Miksi noissa kohti ohitan vastaantulijan hymähtäen. En usko, en edes epäile että sanojen takana olisi totuuksia. Silti itse kiittelen ihmisiä täysin vilpittömästi kohdissa kun huomaan jotain hyvää?

        Miten kummassa kasvoinkin näin nurinperin? Miten lähtisin itseäni suorimaan kohti luottamista, luottamista siihen etten ole paha, en viallinen, en edes tyhmä, minulle tehtiin väärin, vika ei ollut minussa eikä minun tarvitse hävetä.

        Itsetunto on outo asia. Olen ihan hauskan näköinen nainen, en tunne tuolla saralla pienintäkään epävarmuutta. Silti erotan täysin sen kivan mitä ulkonäköni vuoksi kohti saan siitä kivasta mitä saan sisimpäni paljastettuani.

        Tavallaan hyväksyn kehut ulkonäöstäni (ulkokuori on irrallinen trimmattu osa minua) Mutten millään usko jos joku sanoo pitävän ajatuksistani, tai ajattelutavastani, jos joku noin sanoo, kieritän vastapuolen sanoillani umpisolmuun, kiristän solmua ja nauran kuinka tyhmästi toinen meni lankaan, eikä elämässä oikeasti koskaan kukaan ajattele kuin omaa parastaan. Loukkuuni jääneen viimein vapautuessa, tulos on taattu, toinen juoksee karkuun ja huutelee jostain kauempaa että osin olen oikeassa mutta suurelta osin väärässä.

        Huh kuka minua kestäisi ;) mieheni, kaikki nämä vuodet? Jos elämäni on kurjaa ja nurjaa, en uskalla ajatella mitä se miehelleni on, yleensä kun kipu on helpompi kestää kuin vierestä katsoa.

        mutta ja näin ollen, sain pääni taas selvitetyksi näillä sanoilla ja jatkan liki harmonista eloa kohti joulua

        Suosittelen - enkä vittuillakseni - että etsit sopivan kallonkutistajan. Elät sellaisten pelkojen kanssa, jotka eivät enää ole "terveitä". Olet sentään ilmaissut halusi päästä niistä eroon.

        Ensimmäinen suhari ei ehkä ole sopiva, mutta saattaa ollakin. Kokeile ja katso. Varmasti joku löytyy.


      • henkisesti vahvempi
        jos kelpaa kirjoitti:

        Suosittelen - enkä vittuillakseni - että etsit sopivan kallonkutistajan. Elät sellaisten pelkojen kanssa, jotka eivät enää ole "terveitä". Olet sentään ilmaissut halusi päästä niistä eroon.

        Ensimmäinen suhari ei ehkä ole sopiva, mutta saattaa ollakin. Kokeile ja katso. Varmasti joku löytyy.

        Etsin kun en enää eteenpäin pääse, tai taakse, tai sivulle, ylös enkä alas. Yllä kyllä kerroin miksi vielä ei ole aika. Vielä elän ja hengitän :) siirtelen vuoria ja paikkailen venettä, jotta se kestäisi tulevan myrskyn, vai vedenpaisumusko lienee.


      • olet
        henkisesti vahvempi kirjoitti:

        Etsin kun en enää eteenpäin pääse, tai taakse, tai sivulle, ylös enkä alas. Yllä kyllä kerroin miksi vielä ei ole aika. Vielä elän ja hengitän :) siirtelen vuoria ja paikkailen venettä, jotta se kestäisi tulevan myrskyn, vai vedenpaisumusko lienee.

        niin syvällä ettet pääse millään avulla pois. yhteiskunnan elätiksi. kiitos vaan, veromarkat menee taas hukkaan. avuttomat vanhukset ja lapset olisivat tärkeämpiä kohteita mihin rahaa voisi laittaa, mutta ei aikuisiin jotka vapaaehtoisesti heittäytyvät hulluiksi. itsemurhat ovat liian epäsuosittuja nykyään.


      • henkisesti vahvempi
        olet kirjoitti:

        niin syvällä ettet pääse millään avulla pois. yhteiskunnan elätiksi. kiitos vaan, veromarkat menee taas hukkaan. avuttomat vanhukset ja lapset olisivat tärkeämpiä kohteita mihin rahaa voisi laittaa, mutta ei aikuisiin jotka vapaaehtoisesti heittäytyvät hulluiksi. itsemurhat ovat liian epäsuosittuja nykyään.

        Minussa on se outo vika että näen missä raja kulkee, lyön luukut kiinni ja nukun.

        Yhteiskunnanelätiksi pääsevät vain holistit, meille muille hulluille on tarjolla vain purkki poikineen, eikä sairaslomaakaan normaali flunssaa pidempään.

        Noita avuttomiahan tässä itse hoitelen, sekä lapsia että vanhusta.

        Jos joskus veromarkkoja tarvitsen, olen ne mielestäni ansainnut käyttööni.

        Vapaaehtoinen hulluus? Ehket lukenut aivan koko rimpsua, vapaaehtoisuus on kaukana siitä että saa lahjaksi elämän, jonka lähimmäiset pilaavat ennen kuin sinulla itselläsi on mitään päätäntävaltaa itseesi.

        Mutta oikeasti itsensä ajatteleminen on vaikeaa, ajatella vain omaa parastaan tälläisessa kohtaa kun se olisi todella tärkeää. Fogus kohti itseä, nähdä ja hyväksyä itsekkyys, siinä kohtaa kun se on ainut oikea ratkaisu.


      • closed
        henkisesti vahvempi kirjoitti:

        Minussa on se outo vika että näen missä raja kulkee, lyön luukut kiinni ja nukun.

        Yhteiskunnanelätiksi pääsevät vain holistit, meille muille hulluille on tarjolla vain purkki poikineen, eikä sairaslomaakaan normaali flunssaa pidempään.

        Noita avuttomiahan tässä itse hoitelen, sekä lapsia että vanhusta.

        Jos joskus veromarkkoja tarvitsen, olen ne mielestäni ansainnut käyttööni.

        Vapaaehtoinen hulluus? Ehket lukenut aivan koko rimpsua, vapaaehtoisuus on kaukana siitä että saa lahjaksi elämän, jonka lähimmäiset pilaavat ennen kuin sinulla itselläsi on mitään päätäntävaltaa itseesi.

        Mutta oikeasti itsensä ajatteleminen on vaikeaa, ajatella vain omaa parastaan tälläisessa kohtaa kun se olisi todella tärkeää. Fogus kohti itseä, nähdä ja hyväksyä itsekkyys, siinä kohtaa kun se on ainut oikea ratkaisu.

        Mitä hätää sulla ole. Olet tehnyt kärpäsestä härkäsen. Parempi niin.


      • henkisesti vahvempi
        closed kirjoitti:

        Mitä hätää sulla ole. Olet tehnyt kärpäsestä härkäsen. Parempi niin.

        Ai jaha, no kiva, mitähän ne oikeat ongelmat sitten ovat?

        Ei mulla hätää, mitäs tässä, kunhan joulua odottelen


      • helpota
        syynkertoja kirjoitti:

        Erotkaa tai älkää jos siltä tuntuu. Se on teidän asianne.

        koska en aio erota vain sen takia, kun olen mieheni kanssa niin erilaisia. Erilaisuudet täydentävät topisiaan, näen sen rikkautena. Aika tylsää olisi, jos oltais kaikki samanlaisia. Hohto puuttuisi elämästä ;)
        Ja...Luojan kiitos, maailmassa ei ole toista samanlaista kuin minä, on minussakin kestämistä. Koskee myös miestäni. Joka muuten on aivan ihana - löoppujen lopuksi.


    • ymmälläin oon

      Missä täällä ....?! *pälyilee ympärilleen ei nää KETÄÄN?!?*

      Kyllä se niin on, että jättää syystä tai ilman, MUTTA minkä helv*in takia jätetty KATKEROITUU ja kuluttaa kaiken energiansa ja elämänsä jättäjän elämän pilaamiseen,, ja siinä sivussa myös lasten elämä menee pilalle.

      Voi toki jättäjäkin tehdä saman. Lähdön jälkeenkin hankaloittaa jätetyn elämää.

      Ei oo mitään väliä kuka petti jätti tuli petetyksi tai jätetyksi kun ERON JÄLKEINEN aika on UUTTA elämää kummallekin.

      Jatkakaa, narisijat :D

      *lähtee pois TÄÄLTÄ* hehh

    • pakko

      ..ihmetellä, että joillekin ero voi tulla yllätyksenä?

      Onkohan kommunikaatio ollut täysi hukassa. Vai onko vaan silmät suljettu tosiasioilta?

      Kai se jättäjäkin voi puhua ongelmistaan puolisolle, yleensä avioliitossa keskustellaan.

      Olen minäkin jättänyt mieheni väkivallan ja uskottomuuden takia ja asiasta puhuttiin ja pitkään.
      Mutta kun mitään muutosta ei tapahtunut heitin äijän pellolle.

      Tänäkin päivänä (30-vuotta myöhemmin) ihmettelee miksi jätin hänet.

      Ihmiset on aika kummalisia.

      • sen kokenut

        Olisihan se kiva, jos jättäjä osapuoli olisi saanut suunsa auki ajoissa. Mutta kun eipä sanallakaan sanonut, että jokin mättää. Ehkä joskus jotain mainitsi, että tämä ja tämä ärsyttää. Mutta sanoi sen siihen sävyyn, että enpä tajunnut totuutta sanojen takana. Sillä kyllähän minäkin välillä sanoin, että se ja se ärsyttää. Enkä todellakaan tarkoittanut sillä, että tässä jo eroa harkitaan.
        Ja ne asiat mitkä otti siippaa päähän; tavallisia arjen yhteentörmäyksiä. Jätän sukat lattialle, en "ikinä" tyhjennä ja täytä astiakonetta, ei yhteistä vapaa-aikaa, jota voitaisiin viettää JUURI HÄNEN haluamallaan tavalla.
        Muutenkin alkoi tulla sellainen käsitys, että mikään ei saisi ärsyttää, kaiken pitäisi sujua hänen haluamallaan tavalla. Ja tämä tietysti ajatuksia lukemalla.
        Täytyy sanoa, että oli kyllä totaalinen yllätys. Joistakin asioista (virheitä joita itsekin myönnän itsestäni) oli juteltu ja olin saanut käsityksen, että ei ne hirveesti haittaa. Mutta niinpä vaan haittaskin.Oliko vika sitten kuulijassa ja sanojassa, tiedä häntä


      • on just sitä
        sen kokenut kirjoitti:

        Olisihan se kiva, jos jättäjä osapuoli olisi saanut suunsa auki ajoissa. Mutta kun eipä sanallakaan sanonut, että jokin mättää. Ehkä joskus jotain mainitsi, että tämä ja tämä ärsyttää. Mutta sanoi sen siihen sävyyn, että enpä tajunnut totuutta sanojen takana. Sillä kyllähän minäkin välillä sanoin, että se ja se ärsyttää. Enkä todellakaan tarkoittanut sillä, että tässä jo eroa harkitaan.
        Ja ne asiat mitkä otti siippaa päähän; tavallisia arjen yhteentörmäyksiä. Jätän sukat lattialle, en "ikinä" tyhjennä ja täytä astiakonetta, ei yhteistä vapaa-aikaa, jota voitaisiin viettää JUURI HÄNEN haluamallaan tavalla.
        Muutenkin alkoi tulla sellainen käsitys, että mikään ei saisi ärsyttää, kaiken pitäisi sujua hänen haluamallaan tavalla. Ja tämä tietysti ajatuksia lukemalla.
        Täytyy sanoa, että oli kyllä totaalinen yllätys. Joistakin asioista (virheitä joita itsekin myönnän itsestäni) oli juteltu ja olin saanut käsityksen, että ei ne hirveesti haittaa. Mutta niinpä vaan haittaskin.Oliko vika sitten kuulijassa ja sanojassa, tiedä häntä

        kun ei osata keskustelle ja kuunnella. Niin meilläkin. Jokin ärsyttää, mutta sitä perimmäistä syytä ei saa sanottua, tai toinen ei sitä tajua. Mitä enemmän yrittää, sen varmemmin itse asia hukkuu joutavuuksien taakse.


    • Lähi-isä

      Kai näitä syitä ja syyllisyyttä ja vastuuta on yhtä paljon eri sorttia kuin on erojakin. Yhdessä tapauksessa syy on jättäjän, toisessa jätetyn, joskus on mies syyllinen, joskus nainen. Veikkaan kuitenkin että useimmissa tapauksissa vikaa on molemmissa.

      Asin ydin piilee siinä, että onko liiton pelastamiseksi tehty kaikki kohtuuden nimissä aikuisilta ihmisiltä edellytettävä työ? Kyllä, "työ". Parisuhde vaatii välillä työtäkin toimiakseen. Se on monesti niin, että toinen aikansa kärmistelee, ärsyyntyy, kerää vihaa, tappaa tunteitaan, rähjää riidan aikana ja sitten ilmoittaa, että se on ero. Silloin asia todellakin tulee yllätyksenä. Ja silloin todellakin päävastuu on jättäjän.

      Jos toiselle ei anneta edes mahdollisuutta yrittää pelastaa liittoa, jos toiselle ei edes rauhallisesti artikuloiden kerrota, että mikä mättää, niin onko se ihme, että siitä katkeroituu. Silloin asia todellakin tulee kuin kirkkaalta taivaalta.

      Oma exäni ilmoitti yhteiselomme viimeisen neljän kuukauden aikana riitojen yhteydessä, että "tää homma ei toimi" ja "hän ei jaksa tällaista elämää". No riidat sovittiin ja kun oli rauha maassa niin kas kummaa, asiasta ei mainittu sanallakaan - siis silloin kun viesti olisi oikeasti tullut perille. Sitten tulee ilmoitus, että muuta pois. Mitä jättäjä siis teki liiton pelastamiseksi? Hän valitti riidellessä, että homma ei toimi. Ei muuta. Yrittikö jättäjä välttää riitoja ja pyrkiä rakentavaan keskusteluun? Ei. Yrittikö hän omalta osaltaan tehdä yhteiselämää miellyttäväksi kaikille? Ei. Yrittikö hän siis mitään konkreettista omalta osaltaan, jotta elämänlaatumme kohenisi? Ei helvetissä. Mutta jättää hän uskalsi.

      Eri asia on, jos toinen ei suostu yhteistyöhön, jos toinen ei kykene minkäänlaiseen kommunikaatioon tai on ilmoittanut ettei aio tapojaan muuttaa, kun tilanne on tehty selväksi. Silloin ei jättäjää voi syyllistää. Mutta liian monesti jättäjä hautoo ajatuksiaan itsekseen, odottaen että se toinen korjaisi kaiken.

      Summa summarum: vastuu on kummallakin osapuolella ja yksipuoleinen syyllistäminen on typerää ja lapsellista. Olen myöntänyt exälle oman vastuuni ja omat virheeni, exän on vaikeampi ottaa vastuuta omista tekemisistään. Se, että vituttaa ei välttämättä ole säälittävää sympatian kerjäämistä vaan oikeutettu reaktio aitoon epäoikeudenmukaisuuteen.

      • oeiorui

        minäkin ajattelen. Teksti on kuin minun elämästäni. Tiedän omat virheeni, mutta sitä en tiedä, tietääkö exäni omiansa.


      • Miximixi

        Toisilla on keinoja selvitellä asioitaan, toisilta keinot tuntuvat olevan vähissä. Kun ongelmia tulee, otetaan muna-asento ja vieritään pois.


      • nastron

        Ja exäsi on sitä mieltä että sinä et ota vastuuta... kumpikin syyttää toistaan kun kun kumpikin haluaa että toinen toimii MINUN ajatusmaailman mukaan. Kaksi ihmistä, joiden ajatusmaailmat eivät yksinkertaisesti kohtaa. Se ei ole toisen vika, eikä se ole minun vika. Se on kylmä tosiasia, että me ihmiset olemme erilaisia. Toiset samankaltaisempia kuin toiset. Toisten eroavaisuudet eivät ole parisuhteen tuho, joskus jopa pelastus. Ei auta vaikka kuinka yritettäisi ottaa toinen huomioon ja olla suvaitsevaisia. Se ei aina riitä. Pään seinään hakkaaminen ja molempien (ja ehkä lisäksi vielä lapsien) elämän pilaaminen on turhaa.

        Kun HYVÄKSYY erilaisuuden, ja sen, että ehkä kummallekin joku toinen olisi sopivampi, silloin ei katkeroidu eikä jää syyttelemänä toista eikä itseään.


      • kannaotto

        Kaksihan siihen liittoon tarvitaan ja niiden molempien on myös työtä liiton onnistumiseksi tehtävä. Arjessa tahtoo toisen huomioonottaminen unohtua, eikä asiaa välttämättä aina itse huomaakkaan. Pahasta olosta puhuminen olisi tärkeää, kaikista vain ei ole tähän. Ilmoitetaan vain ykskantaan, nyt erotaan. Tässä tilanteessa ei auta parisuhdeterapiat, kun toinen ei ole halukas edes tätä vaihtoehtoa yrittämään.
        Ei se jättäjä aina vahvempi ole, se voi olla myös vastuuntunnottomampi osapuoli. On niin "helppo" kävellä ulos suhteesta, kun toinen jää pyörittämään arkea lasten kanssa. Meillä ei herraa edes tunnu kiinnostavan miten esim. lapset jaksavat. Hän vain yksinkertaisesti pesi kätensä tästä "sotkusta". Niin,hänellä oli varmaankin vaikeaa olla liitossa onnettomana. Muuten asiat olivat kohdallaan, ei riitoja eikä suurempia ongelmia. Sitä toisinaan miettii mikä näitä keski-ikää lähestyviä miehiä vaivaa, mitä he hakevat elämältään... näitä samantapaisia tarinoita kun on tälläkin palstalla ollut. Tai sitten naisia, kuten sinun tapauksessasi. Onko eroaminen jokin nykyajan trendi, itsetarkoitus joillekkin?? Heti kun tuntuu pahalta, siinä ratkaisu.


      • moni asia
        kannaotto kirjoitti:

        Kaksihan siihen liittoon tarvitaan ja niiden molempien on myös työtä liiton onnistumiseksi tehtävä. Arjessa tahtoo toisen huomioonottaminen unohtua, eikä asiaa välttämättä aina itse huomaakkaan. Pahasta olosta puhuminen olisi tärkeää, kaikista vain ei ole tähän. Ilmoitetaan vain ykskantaan, nyt erotaan. Tässä tilanteessa ei auta parisuhdeterapiat, kun toinen ei ole halukas edes tätä vaihtoehtoa yrittämään.
        Ei se jättäjä aina vahvempi ole, se voi olla myös vastuuntunnottomampi osapuoli. On niin "helppo" kävellä ulos suhteesta, kun toinen jää pyörittämään arkea lasten kanssa. Meillä ei herraa edes tunnu kiinnostavan miten esim. lapset jaksavat. Hän vain yksinkertaisesti pesi kätensä tästä "sotkusta". Niin,hänellä oli varmaankin vaikeaa olla liitossa onnettomana. Muuten asiat olivat kohdallaan, ei riitoja eikä suurempia ongelmia. Sitä toisinaan miettii mikä näitä keski-ikää lähestyviä miehiä vaivaa, mitä he hakevat elämältään... näitä samantapaisia tarinoita kun on tälläkin palstalla ollut. Tai sitten naisia, kuten sinun tapauksessasi. Onko eroaminen jokin nykyajan trendi, itsetarkoitus joillekkin?? Heti kun tuntuu pahalta, siinä ratkaisu.

        korjaantuisi sillä kuuluisalla peiliin katsomisella ja erilaisuuden hyväksymisellä! Mutta me ollaan niin hiton lyhytjännitteisiä; mulle - heti - kaikki - nyt - ja - tänään.


    • jättäjä sekä jätetyksi tullut

      Täytyy sanoa,että asiaa puhut ja hyvä niin!!Itse olen aikoinani jättänyt mieheni joka ei ollut helppoa.Lapset,ystävät,yhteiset elätyt vuodet,yhteinen asunto. Puhuin monesti,varoitin ja sanoin,että en jaksa ellei tule asioihin muutosta.Emme saaneet muutosta ja lähdin lapsien kanssa.Hänelle jäi asunto ja irtaimisto,minulle lapset ja vaatteet sekä velkaa.Menetin siinä myös yhteisiä tuttavia,sain sukulaisilta vihat ylleni olin huono äiti,minä! Tottakit minä kun jätin mieheni enkä ajatellut lasteni parasta heidän mielestään.Raskas oli sinänsä ero. Eron jälkeen sitten mieheni oli valmis muuttumaan,mutta minä en enään jaksanut sitä uskoa.Ei hän ole siitä muuttunut.(toistanut samoja virheitä uudessa suhteessaan)
      Kolmen vuoden jälkeen erosta löysin rinnalleni miehen,elämäni suolan luulin. Kymmenen yhteiselon jälkeen hän oli valmis jättämään meidät ja yhteisen lapsemme.Yritin saada hänet parisuhdeterapiaan,että missä vika,yksin minussa hän sanoi ja minä en ymmärtänyt.Täytyy tunnustaa,että hän oli hyvä mies,mutta minä en ehkä huomioinut häntä riittävästi.Minä huomioin vain lapset.hän haki hellyyttä silloin muualta jonka ymmärrän nyt.Päästin hänet menemään koska hän voi suhteessamme huonosti ja minäkin voin huonosti. Olemme ystäviä nyt ja puheväleissä.
      Täytyy sanoa että yhtä paljon koskee jättääkö vai tuleeko jätetyksi.Olen hyvin tarkka että parisuhteessa puhutaan asioista ja osoitetaan toiselle hellyyttä,muistetaan sanoa rakastan sinua.Ei saa pitää toista itsestään selvyytenä.Annetaan arvoa toisillemme.Eroon rarvitaan kaksi osapuolta kuten suhteen ylläpitämiseenkin joten koskaan ei voi sanoa,että ero olisi vain toisen vika vaan kyllä syytä löytyy molemmista jos on valmis olemaan rehellinen itselleen ja toiselle!!

      • Jättäjä

        Liikuttavan monet täällä palstalla ovat sitä mieltä että eroon tarvitaan kaksi. Ja niinhän se meneekin. Ei avioliittoa sössi yksi ihminen vaan siihen tarvitaan kaksi. Mutta näitäkin kirjoituksia lukiessa näkyy sellainen rivien väliin kirjoitettu asia vastaan että jommankumman pitää pari suhteessa olla joustavampi osapuoli. Miksi?

        Ymmärrän hyvin sen että pitää joustaa puoleen ja toiseen. Ymmärrän sen jos tehdään selkeä päätös että toisen työ- urheilu- tai joku muu menee kaiken muu edelle. Mutta jos toisen pitää joustaa kokoajan joka asiassa niin miksi näin pitäisi tehdä? Vain sen takia että toiselle ei tule paha olo? Mielestäni kissa pitää pystyä heittää pöydälle ja katsoa mistä paha olo pari suhteessa johtuu.

        Olemmeko me niin tyhmiä että kun saamme yhden itsemme kanssa naimisiin niin luulemme että se pysyy vieressä loppuelämän vaikka mitä tapahtuisi/ei tapahtuisi mitään? Miksi sitä siippaa ei voi arvostaa jo siinä suhteessa niin että hän sen huomaa. Miksi on niin vaikeaa osoittaa tunteita toista ihmistä kohtaan?


      • henkisesti vahvempi
        Jättäjä kirjoitti:

        Liikuttavan monet täällä palstalla ovat sitä mieltä että eroon tarvitaan kaksi. Ja niinhän se meneekin. Ei avioliittoa sössi yksi ihminen vaan siihen tarvitaan kaksi. Mutta näitäkin kirjoituksia lukiessa näkyy sellainen rivien väliin kirjoitettu asia vastaan että jommankumman pitää pari suhteessa olla joustavampi osapuoli. Miksi?

        Ymmärrän hyvin sen että pitää joustaa puoleen ja toiseen. Ymmärrän sen jos tehdään selkeä päätös että toisen työ- urheilu- tai joku muu menee kaiken muu edelle. Mutta jos toisen pitää joustaa kokoajan joka asiassa niin miksi näin pitäisi tehdä? Vain sen takia että toiselle ei tule paha olo? Mielestäni kissa pitää pystyä heittää pöydälle ja katsoa mistä paha olo pari suhteessa johtuu.

        Olemmeko me niin tyhmiä että kun saamme yhden itsemme kanssa naimisiin niin luulemme että se pysyy vieressä loppuelämän vaikka mitä tapahtuisi/ei tapahtuisi mitään? Miksi sitä siippaa ei voi arvostaa jo siinä suhteessa niin että hän sen huomaa. Miksi on niin vaikeaa osoittaa tunteita toista ihmistä kohtaan?

        On puolesta tai vastaan, koska tällä palstalla ollaan yleensä jo erottu, tai tultu jätetyiksi.

        itse kipuilen ja tappelen eroa vastaan, luen palstaa kai mielessä "miten välttää ero" "ei elämä eron jälkeenkään ruusuilla tanssimista ole" jne.

        Joustamaan joutuu se vahvempi, joka tekee muutenkin suuren osan jotta liitto jatkuu. Tai jatkuuhan liitto, se heikko mihinkään siitä kampea itseään, mutta jotta se on muuta kuin porua ja riitaa, vahva joutuu työstämään itseään ja elämää jotta sopeutuu ajatukseen ettei toinen kasva, eikä sitä voi tältä vaatia.

        Kun joku menee naimisiin, ei aina ole kyse rakkaudesta ja onnesta voi olla kyse myös arjesta, jossa ei ole tunteita mutta joka rakennetaan toimivaksi.

        Siippaa voi arvostaa, mutta harvoin se heikko itkupilli arvostaa vahvaa, eli tuossakin taas vahvempi opettelee arvostamaan jos ei osaa, opettelee olemaan samalla tasolla nostelematta itseään vahvuutensa turvin toista paremmaksi.

        Huh huh, onko niin että vasta toisella kierroksella tarkan harkinnan jälkeen (vuosien kokeiluja ja testejä) voi löytää puolison joka ymmärtää miten hemmetin paljon se "Rauhallinen arki" vaatii työtä toiselta osapuolelta, ettei tuo kaunis kuva jossa eletään suinkaan ole itsestään selvyys? Jos kuvaan haluaa aitoa tasapuolista yhtä syvää rakkautta unelma on kai jo utopiaa.

        Elämä on outoa.


      • sinä itse
        henkisesti vahvempi kirjoitti:

        On puolesta tai vastaan, koska tällä palstalla ollaan yleensä jo erottu, tai tultu jätetyiksi.

        itse kipuilen ja tappelen eroa vastaan, luen palstaa kai mielessä "miten välttää ero" "ei elämä eron jälkeenkään ruusuilla tanssimista ole" jne.

        Joustamaan joutuu se vahvempi, joka tekee muutenkin suuren osan jotta liitto jatkuu. Tai jatkuuhan liitto, se heikko mihinkään siitä kampea itseään, mutta jotta se on muuta kuin porua ja riitaa, vahva joutuu työstämään itseään ja elämää jotta sopeutuu ajatukseen ettei toinen kasva, eikä sitä voi tältä vaatia.

        Kun joku menee naimisiin, ei aina ole kyse rakkaudesta ja onnesta voi olla kyse myös arjesta, jossa ei ole tunteita mutta joka rakennetaan toimivaksi.

        Siippaa voi arvostaa, mutta harvoin se heikko itkupilli arvostaa vahvaa, eli tuossakin taas vahvempi opettelee arvostamaan jos ei osaa, opettelee olemaan samalla tasolla nostelematta itseään vahvuutensa turvin toista paremmaksi.

        Huh huh, onko niin että vasta toisella kierroksella tarkan harkinnan jälkeen (vuosien kokeiluja ja testejä) voi löytää puolison joka ymmärtää miten hemmetin paljon se "Rauhallinen arki" vaatii työtä toiselta osapuolelta, ettei tuo kaunis kuva jossa eletään suinkaan ole itsestään selvyys? Jos kuvaan haluaa aitoa tasapuolista yhtä syvää rakkautta unelma on kai jo utopiaa.

        Elämä on outoa.

        Mitä jos opettelisit elämään yksin? Ongelmaihmisiä on ne jotka HALUAA puolison ja kumppanin. Kun ei elämä niin mene. Toisilla menee toisilla ei. Jos on sopusoinnussa ensin itsensä kanssa, vasta sitten kykenee terveeseen parisuhteeseen jos sellainen osuu kohdalle.


      • henkisesti vahvempi
        sinä itse kirjoitti:

        Mitä jos opettelisit elämään yksin? Ongelmaihmisiä on ne jotka HALUAA puolison ja kumppanin. Kun ei elämä niin mene. Toisilla menee toisilla ei. Jos on sopusoinnussa ensin itsensä kanssa, vasta sitten kykenee terveeseen parisuhteeseen jos sellainen osuu kohdalle.

        Entä kun minulla nyt on lapsia, en koskaan ole vain minä?! Yksin elämisen opettelu on mahdoton yhtälö tässä ja nyt.

        Ongelma ihmisiä?! Olemme jokainen.

        Omalla kohdallani tuo sopusointu itsensä kanssa ei ole pelkkää sanahelinää, siihen pyrin, mutten tiedä pääsenkö koskaan.

        Onko siis ratkaisu se että kipuilen hautamatkan edes tahtomatta ketään lähelleni? Pitäisikö minun erota jottei mieheni joudu elämään tätä opintomatkaa vierelläni? Enhän voi tarjota juuri mitään vastalahjaksi, paitsi ns. vahvuuteni, jonka varaan perhe on rakentunut.

        Asiolla on aina puolensa. Kyllä rikkonainenkin pystyy mielestäni suhteeseen, toiselle osapuolelle vain pitää tehdä selväksi mistä on rikki, jottei rikkoonnu lisää. Parhaimmissa tapauksissa toinen ehjää nuo rikkoutumiset. (jota siis tässä liitossa kaipaan)

        Jos olet lukenut sanaakaan hyväksikäytöstä tiedät kuinka tärkeä osa eheytymisessä ovat toiset ihmiset, rakkaus ja turvallisuuden tunne. Noita on liki mahdoton saavuttaa opetellessaan elämään yksin.

        Jos jäisin yksin, erakoituisin noin vuodessa. Tulisin torikammoiseksi ja tilaisin ruokani puhelimella kerran viikossa portaille.

        Nämä ovat tosiasioita, eivät utopiaa. Vaikka olen sosiaalinen, avoin ja tutustun helposti ihmisiin, tuo kaikki on vain rakennettua minuutta. Kirjojen ja ohjeiden mukaan kasattu koodi käyttäytyä.

        Tämän hetkinen elämäni on kokeilua ja kasvamista, voisinko eheytyä tässä liitossa?

        Ongelmia en pakene koskaan, joskus luulen jääväni turhankin tiukasti tanaan kohdissa kun karkuun olisi syytä juosta.


      • .....
        henkisesti vahvempi kirjoitti:

        Entä kun minulla nyt on lapsia, en koskaan ole vain minä?! Yksin elämisen opettelu on mahdoton yhtälö tässä ja nyt.

        Ongelma ihmisiä?! Olemme jokainen.

        Omalla kohdallani tuo sopusointu itsensä kanssa ei ole pelkkää sanahelinää, siihen pyrin, mutten tiedä pääsenkö koskaan.

        Onko siis ratkaisu se että kipuilen hautamatkan edes tahtomatta ketään lähelleni? Pitäisikö minun erota jottei mieheni joudu elämään tätä opintomatkaa vierelläni? Enhän voi tarjota juuri mitään vastalahjaksi, paitsi ns. vahvuuteni, jonka varaan perhe on rakentunut.

        Asiolla on aina puolensa. Kyllä rikkonainenkin pystyy mielestäni suhteeseen, toiselle osapuolelle vain pitää tehdä selväksi mistä on rikki, jottei rikkoonnu lisää. Parhaimmissa tapauksissa toinen ehjää nuo rikkoutumiset. (jota siis tässä liitossa kaipaan)

        Jos olet lukenut sanaakaan hyväksikäytöstä tiedät kuinka tärkeä osa eheytymisessä ovat toiset ihmiset, rakkaus ja turvallisuuden tunne. Noita on liki mahdoton saavuttaa opetellessaan elämään yksin.

        Jos jäisin yksin, erakoituisin noin vuodessa. Tulisin torikammoiseksi ja tilaisin ruokani puhelimella kerran viikossa portaille.

        Nämä ovat tosiasioita, eivät utopiaa. Vaikka olen sosiaalinen, avoin ja tutustun helposti ihmisiin, tuo kaikki on vain rakennettua minuutta. Kirjojen ja ohjeiden mukaan kasattu koodi käyttäytyä.

        Tämän hetkinen elämäni on kokeilua ja kasvamista, voisinko eheytyä tässä liitossa?

        Ongelmia en pakene koskaan, joskus luulen jääväni turhankin tiukasti tanaan kohdissa kun karkuun olisi syytä juosta.

        Mitä täältä oikeastaan haet? Voit vastata, en kuitenkaan jaksa lukea, mutta sinähän haluatkin vain vastailla itsellesi.


      • lukijas
        ..... kirjoitti:

        Mitä täältä oikeastaan haet? Voit vastata, en kuitenkaan jaksa lukea, mutta sinähän haluatkin vain vastailla itsellesi.

        kai täällä kukin käy omilla syillään, pitäneekö niitä selittämään alkaa, toiset terapioivat itseään kirjoittamalla, toiset yrittävät nähdä kokonaisuudessa järkeä kirjoittamalla osasia esiin.

        ehkä koska palstan nimi on avioero, pitäisi vain puhua kaavakkeesta jolla sitä haetaan, toisaalta jos on niin tyhmä ettei osaa kaavaketta ilman ohjeita täyttää? voi jatkaa onnellisena liitossaan


      • jättäjä sekä jätetyksi tullut
        Jättäjä kirjoitti:

        Liikuttavan monet täällä palstalla ovat sitä mieltä että eroon tarvitaan kaksi. Ja niinhän se meneekin. Ei avioliittoa sössi yksi ihminen vaan siihen tarvitaan kaksi. Mutta näitäkin kirjoituksia lukiessa näkyy sellainen rivien väliin kirjoitettu asia vastaan että jommankumman pitää pari suhteessa olla joustavampi osapuoli. Miksi?

        Ymmärrän hyvin sen että pitää joustaa puoleen ja toiseen. Ymmärrän sen jos tehdään selkeä päätös että toisen työ- urheilu- tai joku muu menee kaiken muu edelle. Mutta jos toisen pitää joustaa kokoajan joka asiassa niin miksi näin pitäisi tehdä? Vain sen takia että toiselle ei tule paha olo? Mielestäni kissa pitää pystyä heittää pöydälle ja katsoa mistä paha olo pari suhteessa johtuu.

        Olemmeko me niin tyhmiä että kun saamme yhden itsemme kanssa naimisiin niin luulemme että se pysyy vieressä loppuelämän vaikka mitä tapahtuisi/ei tapahtuisi mitään? Miksi sitä siippaa ei voi arvostaa jo siinä suhteessa niin että hän sen huomaa. Miksi on niin vaikeaa osoittaa tunteita toista ihmistä kohtaan?

        Sanotaan,että parisuhteessa kaksi ihmistä kulkee eri kehityskaarta ja siksi tulee konflikteja,mutta näin me hiomme siinä toinen toistamme. Parisuhteessa täytyisi molempien osapuolien pystyä joustamaan,mutta miksi näin ei tapahdu kaikissa suhteissa on syitä varmaan monia.Ei ole olemassa vain yhtä ainutta ratkaisua parisuhteen hoitamiselle,sen ylläpitämiselle. Jos minä esimerkiksi joustaisin aina vain kaikessa ja toinen ei ollenkaan mihin se päätyy? mitä luultavammin eroon ajanmyötä. Entäs sitten kun me molemmat joustamme ja näyttää menevän hyvin,hellimme,sanomme rakastan sinua,järjestäen toisinaan toisillemme yllätyksiä,muistamme kaikki merkkipäivät,annamme liikkumatilaa ja sitten toinen sanookin että sinä et huomioi riittävästi on mustasukkainen kun annan hellyyttä aikaani myös yhteiselle lapsellemme? Kertoo,että on löytänyt toisen ja lähtee.
        Lapsi kun tulee parisuhteeseen se muuttaa tietenkin kuvioita ei ole enään vain me vaan uusi tulokas joka päättäväisesti päättää milloin tahtoo syödä,milloin levätä,milloin vain läheisyyttä seuraa,kuivaa ylleen.Naisena on kuitenkin haluja miestään kohtaan,mutta imetys,heräämiset vie voimia ja mieshän ei voi vielä ainakaan imettää ja näin korvata äitiä.Tätä kun jatkuu ensimmäisen vuoden,että rakastelut ovat n.kerran viikossa ja mies ajattelee,että tilanne helpottuu kun lapsi on jo noin iso.Yllätys! Tuleekin sitten se nukkuminen omassa sängyssä ja jatkuvat kömpöilyt äidin ja isän viereen alkaa tuntua että missä on meidän aika. Se keillä on mummut ja papat elossa tai lähisukulaiset lähellä ovat onnellisissa asemissa,sillä heillä on paikka jonne voivat viedä lapsen hoitoon ja näin saavat olla toisinaan kahden,onneksi olkoon heille!heillä on hyvin asiat,mutta muistakaa,että kaikilla ei näin hyvn ole.On olemassa ns,ei ketään kuka antaisi mahdollisuuden yhteiseen aikaan,joten tarviiko ihmetellä jos parisuhde alkaa hiipumaan ja mies hakee lohtua jostain toisesta sylistä?
        Kerroit,että luet näitä tekstejä ns.rivien välistä ja saat sellaisen kuvan,että useammalle riittäisi kun on saanut vain jonkun naimisiin eikä sen jälkeen tarvitsisi tehdä mitään kuin vain olla!? Ymmärsinkö oikein? Minä en kuitenkaan täysin yhdy tuohon,mutta myönnän,että on pareja jotka vain tyytyy olemaan yhdessä ja ovat jopa sopineet että kumpikin saa liikkua miten tahtoo ja olla miten tahtoo ja syy? Lasten tähden pidetään ns.kulisseja pystyssä.Minä en hyväksy sitä,sillä lapset kyllä vaistoavat ettei kaikki ole hyvin.En silti ole mikään tuomitsemaan kenenkään ratkaisuja sillä ne ovat jokaisen omia. Minusta tuntuu pahalta huomata,että unohdamme liian helposti mitä tuli luvattua kun astuttiin avioliiton satamaan niin myötä kuin vastamäessä.Täytyy sanoa,että avioliitto kuten erokin on tahdon asia:Kummassakin sinulta kysytään tahdotko! sinulla on siis mahdollisuus vaikuttaa,mutta se tahdotko sitä ei ole enään vain toisesta osapuolesta kiinni.


      • pohdiskelija
        jättäjä sekä jätetyksi tullut kirjoitti:

        Sanotaan,että parisuhteessa kaksi ihmistä kulkee eri kehityskaarta ja siksi tulee konflikteja,mutta näin me hiomme siinä toinen toistamme. Parisuhteessa täytyisi molempien osapuolien pystyä joustamaan,mutta miksi näin ei tapahdu kaikissa suhteissa on syitä varmaan monia.Ei ole olemassa vain yhtä ainutta ratkaisua parisuhteen hoitamiselle,sen ylläpitämiselle. Jos minä esimerkiksi joustaisin aina vain kaikessa ja toinen ei ollenkaan mihin se päätyy? mitä luultavammin eroon ajanmyötä. Entäs sitten kun me molemmat joustamme ja näyttää menevän hyvin,hellimme,sanomme rakastan sinua,järjestäen toisinaan toisillemme yllätyksiä,muistamme kaikki merkkipäivät,annamme liikkumatilaa ja sitten toinen sanookin että sinä et huomioi riittävästi on mustasukkainen kun annan hellyyttä aikaani myös yhteiselle lapsellemme? Kertoo,että on löytänyt toisen ja lähtee.
        Lapsi kun tulee parisuhteeseen se muuttaa tietenkin kuvioita ei ole enään vain me vaan uusi tulokas joka päättäväisesti päättää milloin tahtoo syödä,milloin levätä,milloin vain läheisyyttä seuraa,kuivaa ylleen.Naisena on kuitenkin haluja miestään kohtaan,mutta imetys,heräämiset vie voimia ja mieshän ei voi vielä ainakaan imettää ja näin korvata äitiä.Tätä kun jatkuu ensimmäisen vuoden,että rakastelut ovat n.kerran viikossa ja mies ajattelee,että tilanne helpottuu kun lapsi on jo noin iso.Yllätys! Tuleekin sitten se nukkuminen omassa sängyssä ja jatkuvat kömpöilyt äidin ja isän viereen alkaa tuntua että missä on meidän aika. Se keillä on mummut ja papat elossa tai lähisukulaiset lähellä ovat onnellisissa asemissa,sillä heillä on paikka jonne voivat viedä lapsen hoitoon ja näin saavat olla toisinaan kahden,onneksi olkoon heille!heillä on hyvin asiat,mutta muistakaa,että kaikilla ei näin hyvn ole.On olemassa ns,ei ketään kuka antaisi mahdollisuuden yhteiseen aikaan,joten tarviiko ihmetellä jos parisuhde alkaa hiipumaan ja mies hakee lohtua jostain toisesta sylistä?
        Kerroit,että luet näitä tekstejä ns.rivien välistä ja saat sellaisen kuvan,että useammalle riittäisi kun on saanut vain jonkun naimisiin eikä sen jälkeen tarvitsisi tehdä mitään kuin vain olla!? Ymmärsinkö oikein? Minä en kuitenkaan täysin yhdy tuohon,mutta myönnän,että on pareja jotka vain tyytyy olemaan yhdessä ja ovat jopa sopineet että kumpikin saa liikkua miten tahtoo ja olla miten tahtoo ja syy? Lasten tähden pidetään ns.kulisseja pystyssä.Minä en hyväksy sitä,sillä lapset kyllä vaistoavat ettei kaikki ole hyvin.En silti ole mikään tuomitsemaan kenenkään ratkaisuja sillä ne ovat jokaisen omia. Minusta tuntuu pahalta huomata,että unohdamme liian helposti mitä tuli luvattua kun astuttiin avioliiton satamaan niin myötä kuin vastamäessä.Täytyy sanoa,että avioliitto kuten erokin on tahdon asia:Kummassakin sinulta kysytään tahdotko! sinulla on siis mahdollisuus vaikuttaa,mutta se tahdotko sitä ei ole enään vain toisesta osapuolesta kiinni.

        Olen samaa mieltä mitä kirjoitit.
        Hyvä kun laitat meitä miettimään hieman syvemmältä asioita.
        Elämä ei todellakaan ole vain musta valkoista!!


    • kaikki ei sitä ole

      JOS TOINEN LÄHTEE SUHTEESTA KYLLÄSTYEN LEIKKIMÄÄN PERHETTÄ, EI VIKAA VOI ETSIÄ ITSESTÄÄN!!!!

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Stefu LOISTAVAA!

      Ilmeisesti joku vedonlyönti tms, selvinpäin-elämästä👍👍👍 ilmankos ei ole Sofiaa näkynyt. Miten tän parin nyt käy, kun viimi ei maksettuna enää virta
      Kotimaiset julkkisjuorut
      133
      1910
    2. Missä sinuun mies voisi

      näin pääsiäisenä vahingossa törmätä? Ei ilmeisesti missään?
      Ikävä
      69
      834
    3. Msisa on eronnut

      Mies ei kestänyt jatkuvia syrjähyppyjä eikä totuutta Turun yöstä.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      28
      787
    4. Venäläisiä keksintöjä?

      Kun tässä nyt yritän miettiä venäläisiä keksintöjä, niin ei äkkiseltään tule oikein yhtään mieleen. Onko niitä edes?
      Maailman menoa
      258
      717
    5. Tiedän että on aika luovuttaa

      En vaan osaa. Liian kauan toivonut jotain, mikä ei koskaan tule toteutumaan. Olo ei ole mitenkään hyvä, mutta itken vähemmän kuin silloin kun sinuun r
      Ikävä
      64
      698
    6. Katumuksesta

      Pitkäperjantaina eräässä seurueessa puhuttiin katumisesta ja mitä itse kukin katuu. Yleisintä tuntui olevan pahasti sanominen jollekin läheiselle ja t
      Sinkut
      132
      669
    7. Raviskalla tappo?

      Huhuja liikkuu et raviskalla ois joku laitettu kylymäksi?
      Oulainen
      10
      653
    8. Et arvaa nainen, miten ikävä mulla on sinua.

      Sinua ei voi unohtaa. Pusu sulle musulle!
      Ikävä
      26
      633
    9. Sun mies on mun

      Sinun mies on yksin minun ja sinä et voi sille mitään.
      Ikävä
      77
      633
    10. Sisällissota kiihtyy Ruotsissa

      KaupunkiTaistelut koraanin puolesta kiihtyneet Linköpingissä ja Malmössä. Ruotsin poliisi joutunut vetäytymään suojiin. Päätän raporttini Ruotsista.
      Maailman menoa
      200
      626
    Aihe