Liian paljon kerralla...

Johanna

Halusin jakaa tarinani ja kysyä samalla vinkkejä, kuinka selvitä elämässä eteenpäin. Olen 28 vuotias nuori nainen ja äitini kuoli 4 vuotta sitten erittäin kovan käden kautta. Hänet tapettiin ja jätettiin ojaan lojumaan. Olimme erittäin läheisiä ja hän oli hyvä, huolehtiva ja lämmin äiti. Vasta nyt näiden vuosien jälkeen olen alkanut työstää suruani ja se tuntuu joskus ylitsepääsemättömältä. Juuri ennen äidin kuolemaa 7 vuoden avoliitto päättyi joka oli minulle vaikeaa aikaa ja itkin itseni kipeäksi. Kun kuulin äitini kuolemasta tuntui, ettei ollut enää kyyneleitä mitä itkeä. Kuitenkin tämä ero tuntui pieneltä menetykseltä sen jälkeen, kun asiat saivat eri mittasuhteet.

Kesällä kuoli ainut elossa ollut mummini, äitini äiti. Myös se menetys oli raskas koska hän oli lähes ainut siteeni menneeseen ja äitiini. Minun perheelläni on aina ollut hyvin läheiset suhteet molempien isäni ja äitini puolen sukuun, kummeihin, setiin, täteihin ja isovanhempiin.

Kummisetäni, isäni veli kuoli viikko sitten syöpään ja 3 päivää myöhemmin paappani, isäni isä kuoli. Sisälläni on sanoinkuvaamaton olo. Tyhjä, rikkinäinen ja surua täynnä.
Olen alkanut pelätä kuolemaa ja sairauksia ja olotilani on sellainen, että olen ihan varma, että sairastun ja kuolen lähivuosina enkä näe mahdolliseksi sitä, että eläisin jopa vanhaksi saatika, että saisin onnellisen loppuelämän. Tämä tunne kalvaa sisintäni ja ahdistaa koska rakastan kaikesta huolimatta elämää suunnattomasti ja haluaisin elää vanhaksi ja onnelliseksi mutta kaikki nämä tapahtumat ovat aiheuttaneet sen, että en enää suhtaudu kuolemaan luonnollisesti kuten ennen vaan pelkään ja jopa kammoksun sitä.

Siksi ajattelenkin, että kun mielialani on näin raskas vääjäämättä sairastun syöpään tms. ja kuolen ennen aikojani. Lapsia en ole vielä saanut ja sekin ajatus tuottaa ahdistusta, että en saisi tuntea äitiyden onnea ennen kuolemaani.

Nämä synkät ja ahdistavat ajatukset pyörivät päässäni ja varsinkin kun olen yötyössä nämä ajatukset tuntuvat kaksin kerroin ahdistavimmilta. Olen lopen väsynyt suruun jotka seuraavat toinen toistaan. Olisin suunnattoman onnellinen jos saisin elää tavallista tylsää ja tasaista elämää ilman näitä ahdistavia ajatuksia.

En pysty enää lehdestä lukea kuolinilmoituksia tai artikkeleita sairauksista tms. koska ahdistus nousee heti pintaan. Katson, että tuokin kuollut noin nuorena jne. Olen myös alkanut pelätä muiden lähimäisteni kuolemaa, koska tuntuu, että en enää pystyisi kestämään lisää menetyksiä. Ajatus tuntuu kammottavalta. Tuntuu, että sitten ei elämässä voi yksinkertaisesti enää olla mitään aihetta iloon ja hyvyyteen. Kaikki viedään pois.

Olen ajatellut jonkinlaista terapiaa ja olinkin n.4kk pian äitini kuoleman jälkeen mutta en kokenut saavani siitä mitään. Sain puhua ja puhua mutta halusin jotain konkreettista, neuvoja miten saisin elämäni sirpaleet kasaan, että tulisin vahvemmaksi ja saisin edes vähän onnea elämääni eikä vain menetystä menetysten perään. Olen luonteeltani muutenkin murehtija. Elän vahvasti muiden tunteissa iloitsen ja suren ystävieni kanssa mutta nyt olen niin tyhjä. Tilalla on vain pelko ja ahdistus.

Tiedän, että vanha ihminen kuolee ja se olisi mummilla ja paapallakin ollut edessä mutta se, että kaikki sattui nyt samaan aikaan lyhyen ajan sisällä on aiheuttanut jonkinlaisen surulukon jota en tunnu saavan millään auki. Onko kellään vastaavanlaisia tuntemuksia tms. ja vinkkejä miten tästä eteenpäin. Haluan kipeästi saada nämä tunteet itsestäni ulos ja hengenahdistuksen ja kivun sydämessäni loppumaan.

11

2062

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • blondi-72hki

      puolestasi! Itsellenikin sattunut kaikenlaista pahaa ja olin aika loppu vuosia sitten jonkin aikaa kunnes vain päätin että nyt loppuu ruikutus ja sen jälkeen on helpompi ollut olla. EN vähättele kokemuksiasi vaan olen aidosti pahoillani sillä tiedän miltä tuntuu kun läheinen sairastaa ja kuole. En ole koskaan terapiasa käynyt mutta minua auttoivat paljon läheiseni jotka kuuntelivat kun purin heille mieltäni. Kerrankin niin päin sillä minä olen yleensä aina se joka auttaa ja kuuntelee.

      • Johanna

        Tiedän, että ystäväni kuuntelevat mutta itselläni on sellainen olo, että en halua heitä enää vaivata murheillani vaan olen alkanut pitää kaiken sisälläni ja kun olen esim. yksin kotona niin itken silmäni turvoksiin. Sama täällä, että olen ollut yleensä kuuntelija mutta nyt tuntuu, että kun niin paljon on tapahtunut näiden vuosien aikana ja olen käynyt paljon läpi surua niin ystäväni eivät enää jaksa kuunnella. Ehkä tämä on vain oma tuntemukseni mutta heilläkin on varmasti omiakin murheita joten en halua heidän taakkaansa enempää lisätä vaan yrittää olla myös heidän tukena. Siksi tänne kirjoitin, että en enää vaivaisi ystäviäni murheillani. Kiitos ajatuksistasi.


      • blondi-72hki
        Johanna kirjoitti:

        Tiedän, että ystäväni kuuntelevat mutta itselläni on sellainen olo, että en halua heitä enää vaivata murheillani vaan olen alkanut pitää kaiken sisälläni ja kun olen esim. yksin kotona niin itken silmäni turvoksiin. Sama täällä, että olen ollut yleensä kuuntelija mutta nyt tuntuu, että kun niin paljon on tapahtunut näiden vuosien aikana ja olen käynyt paljon läpi surua niin ystäväni eivät enää jaksa kuunnella. Ehkä tämä on vain oma tuntemukseni mutta heilläkin on varmasti omiakin murheita joten en halua heidän taakkaansa enempää lisätä vaan yrittää olla myös heidän tukena. Siksi tänne kirjoitin, että en enää vaivaisi ystäviäni murheillani. Kiitos ajatuksistasi.

        ja toivon todella että löydät pian keinon jolla saat mielesi ns.rauhoittumaan ja vapaammaksi pahasta mielestä!!!


    • ..elämän ääni

      Hei,
      Minun isäni kuoli ollessani 8-vuotias.
      Löysin hänet veljeni kanssa kylpyhuoneesta hirttäytyneenä.
      Ollessani 18 -vuotias veljeni ( 1 v 4kk minua vanhempi) ajoi autokolarin jossa kuoli.Hän oli minulle niin rakas ja läheinen, oli koko lapsuuden ja nuoruuden.
      Äitini kuoli väkivaltaisesti miesystävänsä surmaamana kun olin 30 v.
      Kummitätini hirttäytyi mielisairaalassa lakanaan.
      Enoni löytyi kylpyammeesta kuolleena..viinaan.
      Tätini ampui itsensä pitkän painajaismaisen liittoonsa päätteeksi josta ei uskaltanut ulos.
      Olen menettänyt suuren osan läheisiäni luonnottomalla ja karmealla tavalla. Pelkään että omille lapsilleni tapahtuu jotain. Pelkään että mieheni joutuu onnettomuuteen.
      Pelkäsin 10 vuotta kaikkea juuri näiden traumaattisten tapahtumien takia.
      En hakenut apua.
      Nyt, nelikymppisenä olen alkanut nauttia elämästä pelkäämättä.
      Tunnen surua ja ikävää kaiken tapahtuneen johdosta mutta näille en minä voinut mitään.
      Niin monta vuotta meni elämää/Jumalaa vihatessa ja suru sydämessä.
      Elämä täytyy vain elää. Niin surut kuin ilotkin.
      JOillekin surujen taakkaa tulee enemmän kuin jaksaisi kantaa mutta näiden kaikkien koettelemusten jälkeen olen ehjä ja vahva.
      Muuta en voi kuin toivoa sinulle voimia ja auttavaa kättä kun tuska on pahimmillaan..

    • Ninni

      Isäni kuoli vajaa kolme vuotta sitten vaikean sairauden murtamana. Hoidin häntä itse kotona, ja olin paikalla kun hän nukkui pois. Isäni ei ollut edes viisikymppinen. Muihin sukulaisiin minulla ei ole yhteyttä (omasta tahdostani), joten tavallaan jäin aivan yksin.
      Isäni sairasti niin kauan, etää sitten kun hän oli poissa, en enää jaksannut kysyä sitä klassista kysymystä Miksi? Jotenkin olin tajunnut että näille asioille ei voi mitään. Tämä ei tarkoita etten surrut. Surin, itkin, kävin terapiassa, mutten kokenut sitä vihaa jotakin ylempää valtaa kohtaan. Olin tavallaan antanut periksi; joihinkin asioihin ei voi vaikuttaa. Kun tämän olin totenut, jäi enemmän aikaa hoitaa itseni kuntoon. Sairastin masennuksen, mutta sain sen lopulta nujerrettua.
      Neuvoisin sinua hakeutumaan terapiaan. Sen ensimmäisen vuoden kirosin psykiatriani koska hän ei antanut minulle neuvoja, ihan niin kuin sanoit. Olin niin yksin isäni kuoltua, etten olisi jaksanut omin päin tehdä mitään päätöksiä, olisin halunnut jonkun, joka valistaisi minua kädestä pitäen. Tätä lääkärini ei tehnyt, mutta ajan kanssa käynnit hänen luona osoittautuivat todella arvokkaiksi. Tuntui turvallisemmalta, kun ammatti-ihmiseltä pystyi kertomaan omia tuntemuksiaan. Välillä olin niin vihainen isälleni, joka oli jättänyt minut tänne ihan yksin! Miksi hän oli niin heikko, ettei pystynyt voittamaan sairauttaan minun vuokseni?! Pelästyin omia ajatuksiani, sain omantunnintuskia. Kun sitten lääkärin kanssa voi puhua asiasta, ja tämä voi vakuuttaa, että tuntemukset ovat normaaleja, enkä ole tulossa hulluksi, oloni helpottui. Tajusin että suren ihan normaalisti.
      En oikein tiedä miten voisin neuvoa sinua. Mutta jonkun kanssa sinun pitäisi päästä keskustelemaan. Sinulla on kaksi raskasta taakkaa; kuolema ja ahdistus. Kaikki suree omalla tavallaan, ja yleensä surusta selviää ajan kanssa, vaikkei se olekaan helppoa, mutta ahdistuksesta voi koitua sinulle ongelmia myöhemmällä iällä. Minun on helppo sanoa, ettei noita asioita tarvitse pelätä, vaikka ymmärränkin tuntemuksesi hyvin.
      Pidä huolta itsestäsi. Kyllä sinä pystyt selviytymään tästä. Sano minun sanoneeni, vaikka kannustukset nyt vaikuttavat latteilta.

    • myötätunto

      kuuluvat tuollaisiin kokemuksiin; masennus, ahdistus, suru kuuluvat yhteen kuoleman ja väkivallan kanssa. Ne ovat elämän pimeää puolta. Pidä huoli itsestäsi, pidä jokapäiväinen elämäsi raiteillaan (suurin piirtein) - rutiinit auttavat pysymään koossa, ja keskustele jonkun kanssa. Hae ammattiapua, jos et muuten löydä helpotusta tai jos elämä ei tunnu elämisen arvoiselta. Näin neuvon, elämää kokematon.
      Itseäni on puhutellut surun kosketettua elämisen pakko. Pakko on syntyä, synnyttää, kuolla. Edes terveyttä ei voi itse valita. Se on suuri läksy opittavaksi. Samalla nuo pakot ovat itse elämä. Ei ole elämää ilman vaikeuksia, tuskaa ja kuolemaa, ei niitä voi sulkea pois, vaikka haluaisi. Tuollaisen pakon ollessa edessä on vain sopeuduttava, järjestettävä elämä uudelleen.
      Itselläni on elämän voimana luottamus siihen, että taivaassa on Isä, joka näkee ja tietää kaiken, eikä mitään tapahdu Hänen sallimattaan. Että kaikella elämässä on tarkoitus, usein tosin salattu.

    • Maaga

      Olen saman ikäinen nainen.. Kovia kokenut minäkin. Lapseni kuoli 4v ja oli liki 4v ikäinen. Vaikea sydänvika eikä mitään voitu tehdä. Tällä hetkellä olen kuin kummitus tai robotti tai tyhjiö tai ... en tiedä, turta. Minulla on uusi ihana perhe, reilun vuoden ikäinen terve lapsi. Mutta jostain syystä se tuska iskee juuri nyt vasten kasvoja.
      Mulla vaan on se ongelma etten mä saa itkua ulos!! Niinpä mä sairastuin masennukseen ja fyysisesti koko kroppa meinasi tehdä tenän.
      Lääkitys on nyt päällä, mutta eipä se itku ole tullut eikä olo helpottunut. Ihan outu olo, ei voi edes kuvailla. Välissä niin väsynyt, että tuntuu kuin leijailisin ruumiini ulkopuolella ja katsoisin kun mun vartalo tekee kaiken työn, kodin hoidon, tytön kans leikkimisen jne. Siis tää kuulostaa hullulta!! En silti ole hullu, eikä toki lääkkeet vaikuta tällee, mä vaan olen niin tunnelukossa kuten sinäkin varmaan, ettei ole yhtään normaali olo. Osaan nauraa ja näyttää normaalilta, mut ei todellakaan tunnu siltä. Eilen kävin psykologilla ja suosittelen sitä sullekin! Siitä on apua kun saa purkaa samaa asiaa uudellen ja uudellen ku tiedän ettei kavereille siitä asiasta viitsi enää puhua.
      Ja jos ei muu auta niin kysy niistä masennuslääkkeistä. Mulla on Seronil merkkiset. Lue vaikka netistä että miten ne vaikuttaa niin ne ei niin pelota. Ei ne sun luonnetta muuta. Ainoastaan poistaa synkkiä ajatuksia ja palauttaa olon normaalimmaksi.
      Tää kirjoitus on tosi sekava, olen nimittäin hirmu väsy. Ja miettiny paljon enkeli lastani tänään.. joka kuoli lopulta syliini kun sydän väsyi viimein...
      En tiedä oliko tästä mitään apua sinullem mutta sanon kuitenkin että tiedän tarkkaan mitä tarkoitat ja toivon sinulle rutkasti voimia!!
      Ja itke aina kun siltä tuntuu!!!
      Niin minäkin tekisin jos itku vaan tulisi =(

      • sinä masentunut

        ..Voimia sinulle ja halaus:)
        taidan tietää miksi koet pahaa oloa ja itku ei tule vaikka itkettää. Et voi itkeä, koska sinulla on päällä lääkitys, joka estää itkun.
        Juuri nuo uudet lääkkeet "onnellisuuspillerit" on kehitetty siihen, että ei itkettäisi.
        Pyritään saamaan onnellinen olo, jossa mikään ei tunnu miltään, ei ainakaan sure tai itke.

        Monet serotoniinia nauttineet ovat todenneet saman, että on entistä pahempi olo, kun ei tule sitä vapauttavaa itkua. En neuvo kuitenkaan jättämään lääkitystä, ennen kuin olet keskustellut lääkärisi kanssa. Tutulleni ei käynyt Seronil ja tunsi olonsa vain entistä ahdistuneemmaksi. Kun hän sai luvan lopettaa olo korjaantui, itkukin tuli, puhdisti, helpotti ja hän alkoi toipua mm ulkoilemalla. Tsemppiä:))


      • Maaga
        sinä masentunut kirjoitti:

        ..Voimia sinulle ja halaus:)
        taidan tietää miksi koet pahaa oloa ja itku ei tule vaikka itkettää. Et voi itkeä, koska sinulla on päällä lääkitys, joka estää itkun.
        Juuri nuo uudet lääkkeet "onnellisuuspillerit" on kehitetty siihen, että ei itkettäisi.
        Pyritään saamaan onnellinen olo, jossa mikään ei tunnu miltään, ei ainakaan sure tai itke.

        Monet serotoniinia nauttineet ovat todenneet saman, että on entistä pahempi olo, kun ei tule sitä vapauttavaa itkua. En neuvo kuitenkaan jättämään lääkitystä, ennen kuin olet keskustellut lääkärisi kanssa. Tutulleni ei käynyt Seronil ja tunsi olonsa vain entistä ahdistuneemmaksi. Kun hän sai luvan lopettaa olo korjaantui, itkukin tuli, puhdisti, helpotti ja hän alkoi toipua mm ulkoilemalla. Tsemppiä:))

        eikä se siis johdu lääkkeestä ettei itku tule.
        Tää lääkitys on ollu mulla reilu 2vk ja itku on ollu hukassa reilut 2v eli ei voi yhdistää mitenkään :/
        Ei seronil ole ollu mulle huono lääke, ennenki olen sitä syönyt ja itsemurhalta säästyin kun aloitin lääkityksen vuosia sitten. Itku loppui aikoinaan kun hoidin lastani yksin. Siis kuoleman sairasta. Annoin morphinit ja muut lääkkeet nenämahaletkun kautta. Halusin hoitaa tytön kotona, äiti kun olin. Vuoden ikään asti oli letku ja sitten päästiin siitä eroon.. Tarina on liian pitkä kerrottavaksi tänne. Tai ainakin luulen niin.. vois toki avata tukoksen jos sen johonkin kirjoittais sanasta sanaan.. tuskin tila riittää. Lapseni kun eli liki 4v vanhaksi.Itkettömyys johtuu siitä, että mä opettelin pitämään tunteeni sisällä lapseni ollessa elossa jotta olisin tuki ja turva. Nyt en sitten saa itkua ulos kun sen luvalla sais tehdä.
        Olen käynyt helvetin läpi elämässäni, mutta en oikein meinaa sitä sisäistää :(
        Ihmiset kauhistelee että miten mä jaksoin kaiken sen, mutta minulle se tietenkin oli arkea kun paremmasta en tiennyt. Lapseni oli esikoinen.
        Eli ei ne lääkkeet aina ole haitaksi, joillekin ne sopii paremmin kuin toisille.


      • Johanna

        Lauantaina oli kummisetäni hautajaiset. Pappi sanoi kauniisti, että kalmistossa makasi aamulla isä ja poika vieretysten. Että isä oli saattamassa poikaansa viimeiselle matkalle. Uuden vuoden aattona on sitten paapan hautajaiset. Haluaisin antaa myös paapalle suruni ja kyyneleeni mutta tuntuu, että olen kaikkeni antanut siltä osalta.

        Olen ajatellut tosissani meneväni psykologin juttusille. Elämänjanoni on kova mutta pelko ja ahdistus estää minua nauttimasta elämästä eikä minulla ole voimia ottaa vastoinkäymisiä vastaan.

        Kun äitini kuoli joudun yhtäkkiä olemaan vahva ja järkevä, koska siskoni jäi puoliorvoksi 13 vuoden ikäisenä. Isäni asui kauempana, joten päätimme, että siskoni muuttaa luokseni ja käy tutun koulunsa lukukauden loppuun, ettei kaiken raskaan kokeman jälkeen olisi vielä joutunut vaihtaa koulua. Jouduin 23 vuotiaana teinitytön "äidiksi", jolla oli erittäin vaikeaa ja joka koki äidin poismenon todella raskaana. ivat kuin majakka ja perävaunu.

        Olin itse vasta eronnut ja joutunut tyhjän päälle eikä minulla ollut olkapäätä johon itkeä suruani. En kertaakaan itkenyt siskoni aikana. Tuntui, etten halunnut enempää ahdistaa häntä, enkä olisi edes saanut itkua ulos. Itse valmistuin juuri koulusta ja siellä pienessä 25 neliön yksiössä me kaksi rikkinäistä tyttöä asustimme 6kk, inä "äitinä" läksyjä tarkastaen, ruokaa laittaen ja äidin kuoleman jälkeisiä asioita hoidellen. Myös pikkuveljelleni tämä oli raskasta joten olin myös hänen tukenaan. Asuimme kaikki suht lähellä toisiamme joten olimme tiiviisti yhdessä. Isä oli niin etäällä meistä. Puolen vuoden päästä siskoni sitten muutti isän luo.

        Vaikka sain mahdollisuuden suruun ei itkua enää tullut vaan talsin vain eteenpäin päivän kerrallaan. Raskasta oli myös se, että Äidin kuolema ei ollut mikään tavanomainen vaan siitä kirjoitettiin ja puhuttiin joka paikassa. Se oli niin julkinen, että piti tehdä tiliä muillekin omista tuntemuksistaan ja vastaamaan ihmisten uteluihin. Tuli usein omituisia tilanteita vastaan, kun joku puhui äidistäni, kuin olisi tuntenut hänet eikä tiennyt, että tytär seisoo vieressä. Tähän liittyy niin monia asioita kuin vain pelkästään kuolema itse.

        Oli kamalaa, kun parhaan ystäväni isä kuoli samoihin aikoihin enkä ollut hänen tukenaan vaan märehdin vain omassa pahassa olossani. Vieläkin sitä usein mietin, että olin itsekäs, kun en jaksanut auttaa häntä ja olla tukena. Puhui vain omasta surustani. Luulin, että olen ihminen,joka kuuntelee ja auttaa. Olin pettynyt itseeni. Mutta kiitos teille ajatuksista ja kannustuksesta. Työt kutsuvat.


      • surun myös kokenut
        Johanna kirjoitti:

        Lauantaina oli kummisetäni hautajaiset. Pappi sanoi kauniisti, että kalmistossa makasi aamulla isä ja poika vieretysten. Että isä oli saattamassa poikaansa viimeiselle matkalle. Uuden vuoden aattona on sitten paapan hautajaiset. Haluaisin antaa myös paapalle suruni ja kyyneleeni mutta tuntuu, että olen kaikkeni antanut siltä osalta.

        Olen ajatellut tosissani meneväni psykologin juttusille. Elämänjanoni on kova mutta pelko ja ahdistus estää minua nauttimasta elämästä eikä minulla ole voimia ottaa vastoinkäymisiä vastaan.

        Kun äitini kuoli joudun yhtäkkiä olemaan vahva ja järkevä, koska siskoni jäi puoliorvoksi 13 vuoden ikäisenä. Isäni asui kauempana, joten päätimme, että siskoni muuttaa luokseni ja käy tutun koulunsa lukukauden loppuun, ettei kaiken raskaan kokeman jälkeen olisi vielä joutunut vaihtaa koulua. Jouduin 23 vuotiaana teinitytön "äidiksi", jolla oli erittäin vaikeaa ja joka koki äidin poismenon todella raskaana. ivat kuin majakka ja perävaunu.

        Olin itse vasta eronnut ja joutunut tyhjän päälle eikä minulla ollut olkapäätä johon itkeä suruani. En kertaakaan itkenyt siskoni aikana. Tuntui, etten halunnut enempää ahdistaa häntä, enkä olisi edes saanut itkua ulos. Itse valmistuin juuri koulusta ja siellä pienessä 25 neliön yksiössä me kaksi rikkinäistä tyttöä asustimme 6kk, inä "äitinä" läksyjä tarkastaen, ruokaa laittaen ja äidin kuoleman jälkeisiä asioita hoidellen. Myös pikkuveljelleni tämä oli raskasta joten olin myös hänen tukenaan. Asuimme kaikki suht lähellä toisiamme joten olimme tiiviisti yhdessä. Isä oli niin etäällä meistä. Puolen vuoden päästä siskoni sitten muutti isän luo.

        Vaikka sain mahdollisuuden suruun ei itkua enää tullut vaan talsin vain eteenpäin päivän kerrallaan. Raskasta oli myös se, että Äidin kuolema ei ollut mikään tavanomainen vaan siitä kirjoitettiin ja puhuttiin joka paikassa. Se oli niin julkinen, että piti tehdä tiliä muillekin omista tuntemuksistaan ja vastaamaan ihmisten uteluihin. Tuli usein omituisia tilanteita vastaan, kun joku puhui äidistäni, kuin olisi tuntenut hänet eikä tiennyt, että tytär seisoo vieressä. Tähän liittyy niin monia asioita kuin vain pelkästään kuolema itse.

        Oli kamalaa, kun parhaan ystäväni isä kuoli samoihin aikoihin enkä ollut hänen tukenaan vaan märehdin vain omassa pahassa olossani. Vieläkin sitä usein mietin, että olin itsekäs, kun en jaksanut auttaa häntä ja olla tukena. Puhui vain omasta surustani. Luulin, että olen ihminen,joka kuuntelee ja auttaa. Olin pettynyt itseeni. Mutta kiitos teille ajatuksista ja kannustuksesta. Työt kutsuvat.

        olen itse kokenut monen läheisen poismenon vuoden sisällä ja jäin myöskin orvoksi.kolmansien hautajaisten jälkeen menin lukkoon, en itkenyt, enkä ajatellut.8kk. päästä jysähti, olin sekaisin kuin seinäkello, valvoin yöt, lopetin syömisen, vedin rauhoittavia, kuljin kuin säikky aave. eräs tuttavani suositteli hyvää psykologista vyöhyketerapeuttia. olin kolmatta kertaa hoidossa kun pato murtui, ja arvatkaa sitä itkun määrää..tunteet kuulemma avautuvat vasta sitten kun mieli on taas tarpeeksi vahva käsittelemään asioita, eikä tule koko romahdusta. aikaa kaikesta on jo 4 vuotta. ison kiitoksen olen velkaa sille vyöhyketerapeutille.selviytymiskeinoja on monenlaisia ja tämä toimi minulla. voimia teille kaikille jotka surun keskellä joudutte elämään.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mihin Ilkka Kanerva kuoli?

      Kun näin jokin aika sitten kuvan riutuneen näköisestä Kanervasta, sanoin vaimolle että haimasyövältä vaikuttaa. Vaimon isä oli kuollut kyseiseen tauti
      Maailman menoa
      403
      30728
    2. Martinan lapset JÄLLEEN valjastettu valkopesureiksi

      Ei tuo nainen todellakaan täysillä käy. Vauvakin tajuaa että kysymykset ja vastaukset ovat Martinan itsensä tekemiä, lapset vastaa mitä on käsketty. J
      Kotimaiset julkkisjuorut
      476
      4141
    3. Sofia Belorf ja Sonja Aiello

      Viihtyvät yhdessä dinnerillä. Pienet piirit. Mitä ajatuksia herättää ?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      97
      2714
    4. Stefu LOISTAVAA!

      Ilmeisesti joku vedonlyönti tms, selvinpäin-elämästä👍👍👍 ilmankos ei ole Sofiaa näkynyt. Miten tän parin nyt käy, kun viimi ei maksettuna enää virta
      Kotimaiset julkkisjuorut
      132
      1879
    5. Teille, Venäjällä pelottelijat

      Oletatteko ja väitättekö te, että Venäjä pystyisi tuosta vain miehittämään Suomen?
      Maailman menoa
      590
      1654
    6. Ilkka Kanerva on kuollut

      74-vuotiaana.
      Maailman menoa
      86
      1584
    7. Kakista se ulos nainen vihdoin viimein

      Että haluat, kummatkin halutaan. Otan sinut kuumaan syleilyyn sitten.
      Ikävä
      75
      1561
    8. Ujostuttaa eräs aikuinen mies...

      Mitä se tämmönen on... tuo mies aiheuttaa minulle ylimääräsiä tykytyksiä... Rohkeampana pyytäsin häntä ulos mut jospa hän... Miten mun vaistot ilmoit
      Ikävä
      59
      1488
    9. Jos me käytäs nainen

      Ulkona niin mitkä olisi ne kolme asiaa joita tahtoisit kysyä tai kertoa minulle?
      Ikävä
      72
      1238
    Aihe