Ajattelin saavani hieman kommenttia tilanteeseen, jossa olen. Olen reilu parikymppinen mies, en ole seurustellut kertaakaan. Itsetunto ei ole vankka, mutta olen enimmäkseen tyytyväinen itseeni. Valmistun reilun vuoden päästä ja elämä on siis edessä.
Eli: Tapasin tämän ainutlaatuisen tytön viime kesänä pari kertaa, mutta en saanut kerrottua kiinnostuksestani. Samaan aikaan hänellä leimahti lyhyt romanssi. Hän on kokenut muutamia vähemmän onnistuneita suhteita. Joka tapauksessa, koimme molemmat, että voisimme olla ystäviä. Minulla ei ole kovin paljoa oikeita ystäviä, kavereita ym. ihan tarpeeksi. Aika sitten kului viime kevääseen, yhteydenpitoa riitti ja ystävyys kukoisti. Välimatkaa on, mutta ei liian paljon. Tavatessamme hän yllättäen kysyi saisiko tulla vähäksi aikaa lähelleni. Olisin katunut enemmän sitä jos olisin sanonut ei. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, mutta se oli silti hienoa. Tietysti sitä mietti mitä tämä tekee ystävyydelle. Kesä sitten kului ja molemmat alkoivat tuntea enemmän kuin pelkkää ystävyyttä. Sitten vietimme kolme ihanaa päivää ja yötä reilu viikko sitten, tapasimme kyllä heinäkuussa mahtavissa merkeissä. En menettänyt poikuutta, parempi niin. Lähtiessäni hänen luotaan olin onnellinen. Sitten minua alkoi ahdistaa se, rakastanko häntä todella. Ja kun minulle selvisi, kuinka vahvat hänen tunteensa minua kohtaan ovat, epävarmuus kasvoi. Yksinkertaisesti olo oli tyhjä.
Koen kuitenkin tehneeni oikein, kertomalla hänelle että en voi loukata häntä lähtemällä suhteeseen ilman vahvoja tunteita. Hän ansaitsee enemmän. Hän hyväksyy asian vaikka se sattuu ja toivon,että voimme jatkaa ystävinä. Hän on siihen valmis. Voiko se onnistua? Pelkään, että tämä kokemus on edessä seuraavan kerran kun päästän ihmisen lähelleni. Tiedän, että ongelma on minussa, hän on kaikkea sitä mitä naisesta toivon ja viihdyn todella hänen kanssaan. Aika varmaan tekee hyvää ja voin oppia tästä. Olen kuitenkin vielä nuori ja asiat pääsevät välillä kohtuuttomiin mittasuhteisiin.
Koko elämäntarinani auttaisi ymmärtämään juttua, mutta toivon silti saavani asiallista ja kriittistä palautetta.
Loppukesää kaikille!
Eli: Tapasin tämän ainutlaatuisen tytön viime kesänä pari kertaa, mutta en saanut kerrottua kiinnostuksestani. Samaan aikaan hänellä leimahti lyhyt romanssi. Hän on kokenut muutamia vähemmän onnistuneita suhteita. Joka tapauksessa, koimme molemmat, että voisimme olla ystäviä. Minulla ei ole kovin paljoa oikeita ystäviä, kavereita ym. ihan tarpeeksi. Aika sitten kului viime kevääseen, yhteydenpitoa riitti ja ystävyys kukoisti. Välimatkaa on, mutta ei liian paljon. Tavatessamme hän yllättäen kysyi saisiko tulla vähäksi aikaa lähelleni. Olisin katunut enemmän sitä jos olisin sanonut ei. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, mutta se oli silti hienoa. Tietysti sitä mietti mitä tämä tekee ystävyydelle. Kesä sitten kului ja molemmat alkoivat tuntea enemmän kuin pelkkää ystävyyttä. Sitten vietimme kolme ihanaa päivää ja yötä reilu viikko sitten, tapasimme kyllä heinäkuussa mahtavissa merkeissä. En menettänyt poikuutta, parempi niin. Lähtiessäni hänen luotaan olin onnellinen. Sitten minua alkoi ahdistaa se, rakastanko häntä todella. Ja kun minulle selvisi, kuinka vahvat hänen tunteensa minua kohtaan ovat, epävarmuus kasvoi. Yksinkertaisesti olo oli tyhjä.
Koen kuitenkin tehneeni oikein, kertomalla hänelle että en voi loukata häntä lähtemällä suhteeseen ilman vahvoja tunteita. Hän ansaitsee enemmän. Hän hyväksyy asian vaikka se sattuu ja toivon,että voimme jatkaa ystävinä. Hän on siihen valmis. Voiko se onnistua? Pelkään, että tämä kokemus on edessä seuraavan kerran kun päästän ihmisen lähelleni. Tiedän, että ongelma on minussa, hän on kaikkea sitä mitä naisesta toivon ja viihdyn todella hänen kanssaan. Aika varmaan tekee hyvää ja voin oppia tästä. Olen kuitenkin vielä nuori ja asiat pääsevät välillä kohtuuttomiin mittasuhteisiin.
Koko elämäntarinani auttaisi ymmärtämään juttua, mutta toivon silti saavani asiallista ja kriittistä palautetta.
Loppukesää kaikille!
Vastaukset 8
Vanhimmat
älä hyvä mies päästä naista menemään joka tuntuu noinkin oikealta! sulla ei ole mitään menetettävää,muuta kuin ehkä ystävyys jonka luultavammin menettäisit viimeistään naisen löydettyä jonkun muun.omista tunteista ei voi olla koskaan varma,enkä ole varma onko oikeaa rakkautta olemassakaan.sen kuitenkin tiedän että ihminen jonka seurassa viihtyy ja jonka kanssa on mukava olla on niin arvokas asia,ettei sitä kannata hukata.aina voi kokeilla ja jos ei toimi niin sitten ei toimi.se saattaa sattua vähän aikaa,muuta asioilla on tapana korjautua.
älä päästä siis tilaisuutta käsistäsi,tulet ehkä katumaan sitä myöhemmin.ja vaikket tulisikaan,koskaan et voi olla varma asiasta ennen kuin kokeilet!
hyvää jatko teille molemmille..
Itselläni on ollut vähän samanlainen tilanne. Minä tapailin yhtä miestä ihan kaveri pohjalta. Viihdyin hyvin hänen seurassaan ja minusta oli kivaa kun voi olla miehenkin kanssa ystävä kuitenkin aloin jossain vaiheessa tuntemaan että mies haluaisi muutakin kuin ystävyyttä. Otin asian kerran puheeksi ja hän olisi halunnut enemmän kuin ystävyyttä mutta minä en. Minä pidin hänestä mutta en kuitenkaan uskonut että olisin koskaan häntä rakastanut. Pian tämän keskustelun jälkeen hän löysi itselleen tyttöystävän ja yhteydenpito on sen jälkeen jäänyt todella vähiin saati tapaamiset. Hän on kaikin puolin mukava mies ja varmasti unelma aviomies mutta ei hän ollut minua varten.
Veit sanat suustani... Piste =)
Sinua vaivaa jonkinlainen läheisyydenpelko ja on hyvin todennäköistä, että samat ongelmat ovat sinulla edessä uusissa suhteissasi, jos et tee jotakin asian eteen.
Paneudu itseesi, mieti mitä tunnet, mitä pelkäät ja miksi. Miksi sinulle on tärkeää vielä tuossa iässä säästää poikuuttasi? Herättää ajatuksen, että seksuaalisuuteesi liittyy myös ongelmia.
Kun tytön vahvat tunteet herättävät epävarmuutesi ja saavat sinut perääntymään, on syytä kysyä, onko joku muu pettänyt luottamuksesi rakkauteen? Sinun tyttösi ei ole kuitenkaan sitä tehnyt.
Eniten minua häiritsee tässä juuri se, miksi tunsin olevani niin onnellinen ja nyt tuntuu ihan muulta. Olen varmaan ajatellut tätä ihan liikaa. Tilanne on nyt se, että jatkaisimme ystävinä. Tietenkään ystävyys ei juuri nyt ole ennallaan, mutta voi onnistua kun haavat paranevat. Hän olisi ollut valmis siihen, että ottaisimme uusiksi ajan kanssa…jos se ei toimisi, niin sitten ei. Ja jos lähentyisimme uudestaan, mitä jos nämä epäilykset palaisivat ja satuttaisivat häntä vielä enemmän. Joka kerta, kun minusta tuntuu että voisi vielä yrittää, tunnen jotenkin pettäväni itseäni. En kuitenkaan voi antaa itseäni hänelle niin täysipainoisesti kuin haluaisin, ennen kuin olen päässyt yli tästä sekavuudesta.
Tunnen, että hän voisi jo sitoutua vakavammin ja minä en. Ei hän mitään tosin ole edellyttänyt enkä minä luvannut. Miltä se sitten tuntuisi, kun olisimme onnellisia ja vakiintuisimme ja minä kokisin tarvitsevani jotain muita kokemuksia.
Viimeksi tavatessamme rakastelu nousi esille, kun tunnelma oli oikeanlainen. Olisi ollut hienoa kokea se, mutta päädyimme sanoihin "sitten, kun toiseen todella luottaa". Kyse ei ollut siitä, etteikö halu olisi ollut molemminpuolinen tai olisin halunnut säästää itseäni.
En pelkää läheisyyttä, voi luottaa toiseen. Läheisyys on kuitenkin ollut minulle uusi ja kiehtova asia. En ole seksuaalisuuden suhteen mitenkään avoin, se ei ole näkyvä osa elämääni. En ole rohkea lähestyäkseni vierasta tyttöä, treffeillä olen käynyt deittien kautta. Ehkä nekin ovat olleet enemmän kokeilua ja yritystä saada kokemusta. Baari ei kiinnosta, en tutustu täysin vieraisiin ihmisiin ihan noin vain. Juttua riittää sitten, kun tunnen toisen paremmin.
Vielä jotain…en ole kokenut rajua murrosikää tai kapinoinut. Armeija on edessä…lykkäystä on ollut terveydellisten syiden takia (ei mielenterveyden takia). Voi olla, että olisin erilainen, jos armeija olisi takana ja olisin lähtenyt kauemmas kotiseuduiltani opiskelemaan. Pärjään mainiosti omillani, mutta ehkä se aivan lopullinen irtautuminen kokonaisvaltaiseen aikuisuuteen on vielä kesken. Oma syynsä tuohon on varmaan sillä, että vanhempien ero on vielä aika tuore ja dramaattinen, perhesuhteet ovat vahvistuneet. Mutta ei tähän varmaan yksittäistä aiheuttajaa löydy. Olen mitä olen ja ylpeä siitä. Kyllä tämä tästä…kiitokset kommenteista!
Joitain kokemuksia ei voi saada kuin parisuhteesta ja mielestäni nämä kokemukset ovat huomattavasti tärkeämpiä kuin muualta haetut sekoilut.
Harva valitettavasti kuitenkaan jatkaa ensimmäisessä suhteessaan lopun elämäänsä mutta mitä aiemmin sen aloitat sitä paremmin arvet paranevat.
Minulla olisi sanottavaa.
Kommentoisin mieluummin sähköpostin välityksellä.
Tunnistan ehkä jotakin itsestäni sinun tarinassasi.
Olen hieman sinua nuorempi,
mutta luulen, että meillä voisi olla ajatus tai toinen vaihdettavana.
Laita sähköpostiosoitteesi tänne, mikäli tahdot kirjoitella.
Oikeastaan kyse on ollut myös siitä, että
elämässäni ei ole liikaa tärkeitä ihmisiä, en
halua loukata heitä omilla pyrkimyksilläni. Voisin olla itsekkäämpi. Ja kyllä tässä pohdiskelee mitä tuntee...mistä on luopumassa...pitäisikö järkevyys kokonaan unohtaa. Mutta sinulle, joka halusit osoitteeni: [email protected] . Ajatustenvaihto olisi tervetullutta, miksei muutkin voi kirjoitella. Niille joita huvittaa tukkia tuo osoite kaiken maailman viesteillä...jos saatte siitä jotain tyydytystä, niin minkäs minä sille mahdan.