Suhteen lopettaminen/perheen hajottaminen on yksi rankimmista tilanteista ihmisen elämässä. Sen seurannaisvaikutukset ovat tuttuja työni puolesta ja yksityisenä ihmisenä olen paininut itsekin tämän rotkon reunalla.
Kun kaksi joskus toisiaan rakastanutta puolisoa ottaa yhteen, on rajua ja rankkaa, kun suistetaan planeettoja radoiltaan. Monet siviili- ja/tai rikosasiat ovat raskaita prosesseja ammattilaisellekin, mutta kahden suhdettaan päättävän ihmisen neuvottelupöydässä on läsnä niin suuret tunteet ja kipeät asiat ja asian vierustatkin, että ilmakin on sakea ja sokea asioiden järkevälle hoitamiselle Tunteet usein työstetään ensin, joskus todella lujallakin arsenaalilla, sitten vasta on järjen vuoro, ja hoidetaan ne käytännön asiat, joita lähdettiin hoidattamaan.
Suuren järjen ja tunteen vuoristoradan ihminen joutuu läpikäymään, päätyypä sitten mihin ratkaisuun tahansa suhteen lopettamisesta tai jatkamisesta ongelmien ilmaannuttua.
Päätöstä tehdessään ihminen seisoo tavattoman yksin elämänsä rotkon edessä ja pelkää niin perhanasti, kantaako elämä, jos hyppää vai onko parempi kääntyä takaisin vai miten tulee toimia. Tässä vaiheessa ei ole ulkopuolista, joka voisi osoittaa oikeaa tietä.
Päätösten tekeminen järjen kannalta katsoen ei ole ongelmallinen, mutta tunteen kyllä. Kaksi ihmisen suurta perusvoimaa vastakkain, ehkä vielä muiden ihmisten kommentit sopassa, ja kuten joku täällä sanoi, ”rampa elämäänsä etsimässä” – yksin. Päätökset kun useimmiten vaikuttavat niin moneen muuhunkin kuin kahden suhteeseen, lapsiin, taloudelliseen asemaan ja tulevaisuuteen.
Järki sanoo vastauksia, käskee ehkä lähtemään, toimimaan ja heti ja tehokkaasti.
Tunne kehottaa odottamaan, katsomaan, ymmärtämään, antamaan anteeksi, muistuttaa hyvistä asioista/ajoista. Järjen ääni on kova, tunteen pehmeä. Molempi parempi, kumpaakin tarvitaan, mutta niiden yhteensovittaminen on monesti se ydinongelma, kun ihminen on perusratkaisujensa edessä.
Riippuu ihmisestä, kumpi puoli dominoi, kuinka helposti/vaikeasti ratkaisuun päätyy, mutta uskallanpa väittää, että useimmilla tunnepuoli on se joka suhdeasioissa kiilaa ja järki sen kiilauksen sallii. Hyvä näin, sillä ilman tunteita ei liene suhteitakaan. Siksipä me ihmiset usein sanomme jotain näin "Kyllä minä oikeastaan tiedän, miten pitäisi toimia, alkaa alusta, jossain muualla…olen vihainen/petetty…en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Rakastan jollain osalla vielä, ehkä - mitä teen?" Tunteet ja järki eivät kohtaa. Työ on kesken, sisäinen neuvottelu on kesken….
Kumpaa kuunnella, ketä kuunnella. Enpä usko, että oikeita vastauksia kukaan kolmas voi toiselle antaa. Jokainen kypsyy tavallaan. Tunteita ei voi hoputtaa. Järjelle voi kyllä antaa neuvoja, faktatietoja, tunteensa ihminen joutuu työstämään sisäisessä maailmassaan.
Äärijutuissa ja rikollisessa toiminnassa ei tunteen saa antaa kiilata, meillä on laki ja määräykset, ne koskevat kaikkia, niin tunne- kuin järki-ihmisiä. Jos näissä asioissa ei tiedä mitä tulee tehdä, on muistettava sekasorron keskelläkin, että kaikkea ei saa yrittää ymmärtää, ei sietää. Rikollinen toiminta on pysäytettävä tavalla tai toisella mahdollisimman pian, ja toimintaa harvoin tunne taitaa, järki käteen ja jos omat keinot ei riitä, on velvollisuus kääntyä niiden puoleen, jotka tietävät, lakimiesten ja/tai henkisen puolen ammattilaisten. Ei aina käräjille mennä tukka suorana, ei heti lusimaan tuomita, asioiden julkituominen voi riittää, keskustelu, puhuttelu ja mikä tärkeintä, saada neuvot itselle ja toiminalleen.
Muuten paras on antaa tunteiden tulla, elää ne, puhdistaa ilmaa, valmistaa itseään omaan yksilölliseen parhaaseen ratkaisuun, kirjoitella, kysellä, turvata kolmansiin… hyvä niin ja muistaa samalla, että vastaus on kuitenkin itse synnytettävä ja ideaali se on kun järki ja tunne sen yhdessä synnyttää.
Kun minun järkeni ja tunteeni ovat olleet kohtaamatta, olen ollut rotkojeni reunoilla tai ties missä kinkkisessä solmussa, olen antanut itselleni hengähdyspaussin ja lopettanut jyrsimästä itseäni puhki, elellyt vaan menemään ja jättänyt työn alitajunnalle -- aina jonkinlainen vastaus on löytynyt ja paljon aika on asioita parantanut, kun ajalle aikaa on antanut.
Rauhallista joulunaikaa.
Kun kaksi joskus toisiaan rakastanutta puolisoa ottaa yhteen, on rajua ja rankkaa, kun suistetaan planeettoja radoiltaan. Monet siviili- ja/tai rikosasiat ovat raskaita prosesseja ammattilaisellekin, mutta kahden suhdettaan päättävän ihmisen neuvottelupöydässä on läsnä niin suuret tunteet ja kipeät asiat ja asian vierustatkin, että ilmakin on sakea ja sokea asioiden järkevälle hoitamiselle Tunteet usein työstetään ensin, joskus todella lujallakin arsenaalilla, sitten vasta on järjen vuoro, ja hoidetaan ne käytännön asiat, joita lähdettiin hoidattamaan.
Suuren järjen ja tunteen vuoristoradan ihminen joutuu läpikäymään, päätyypä sitten mihin ratkaisuun tahansa suhteen lopettamisesta tai jatkamisesta ongelmien ilmaannuttua.
Päätöstä tehdessään ihminen seisoo tavattoman yksin elämänsä rotkon edessä ja pelkää niin perhanasti, kantaako elämä, jos hyppää vai onko parempi kääntyä takaisin vai miten tulee toimia. Tässä vaiheessa ei ole ulkopuolista, joka voisi osoittaa oikeaa tietä.
Päätösten tekeminen järjen kannalta katsoen ei ole ongelmallinen, mutta tunteen kyllä. Kaksi ihmisen suurta perusvoimaa vastakkain, ehkä vielä muiden ihmisten kommentit sopassa, ja kuten joku täällä sanoi, ”rampa elämäänsä etsimässä” – yksin. Päätökset kun useimmiten vaikuttavat niin moneen muuhunkin kuin kahden suhteeseen, lapsiin, taloudelliseen asemaan ja tulevaisuuteen.
Järki sanoo vastauksia, käskee ehkä lähtemään, toimimaan ja heti ja tehokkaasti.
Tunne kehottaa odottamaan, katsomaan, ymmärtämään, antamaan anteeksi, muistuttaa hyvistä asioista/ajoista. Järjen ääni on kova, tunteen pehmeä. Molempi parempi, kumpaakin tarvitaan, mutta niiden yhteensovittaminen on monesti se ydinongelma, kun ihminen on perusratkaisujensa edessä.
Riippuu ihmisestä, kumpi puoli dominoi, kuinka helposti/vaikeasti ratkaisuun päätyy, mutta uskallanpa väittää, että useimmilla tunnepuoli on se joka suhdeasioissa kiilaa ja järki sen kiilauksen sallii. Hyvä näin, sillä ilman tunteita ei liene suhteitakaan. Siksipä me ihmiset usein sanomme jotain näin "Kyllä minä oikeastaan tiedän, miten pitäisi toimia, alkaa alusta, jossain muualla…olen vihainen/petetty…en tiedä, mitä pitäisi tehdä. Rakastan jollain osalla vielä, ehkä - mitä teen?" Tunteet ja järki eivät kohtaa. Työ on kesken, sisäinen neuvottelu on kesken….
Kumpaa kuunnella, ketä kuunnella. Enpä usko, että oikeita vastauksia kukaan kolmas voi toiselle antaa. Jokainen kypsyy tavallaan. Tunteita ei voi hoputtaa. Järjelle voi kyllä antaa neuvoja, faktatietoja, tunteensa ihminen joutuu työstämään sisäisessä maailmassaan.
Äärijutuissa ja rikollisessa toiminnassa ei tunteen saa antaa kiilata, meillä on laki ja määräykset, ne koskevat kaikkia, niin tunne- kuin järki-ihmisiä. Jos näissä asioissa ei tiedä mitä tulee tehdä, on muistettava sekasorron keskelläkin, että kaikkea ei saa yrittää ymmärtää, ei sietää. Rikollinen toiminta on pysäytettävä tavalla tai toisella mahdollisimman pian, ja toimintaa harvoin tunne taitaa, järki käteen ja jos omat keinot ei riitä, on velvollisuus kääntyä niiden puoleen, jotka tietävät, lakimiesten ja/tai henkisen puolen ammattilaisten. Ei aina käräjille mennä tukka suorana, ei heti lusimaan tuomita, asioiden julkituominen voi riittää, keskustelu, puhuttelu ja mikä tärkeintä, saada neuvot itselle ja toiminalleen.
Muuten paras on antaa tunteiden tulla, elää ne, puhdistaa ilmaa, valmistaa itseään omaan yksilölliseen parhaaseen ratkaisuun, kirjoitella, kysellä, turvata kolmansiin… hyvä niin ja muistaa samalla, että vastaus on kuitenkin itse synnytettävä ja ideaali se on kun järki ja tunne sen yhdessä synnyttää.
Kun minun järkeni ja tunteeni ovat olleet kohtaamatta, olen ollut rotkojeni reunoilla tai ties missä kinkkisessä solmussa, olen antanut itselleni hengähdyspaussin ja lopettanut jyrsimästä itseäni puhki, elellyt vaan menemään ja jättänyt työn alitajunnalle -- aina jonkinlainen vastaus on löytynyt ja paljon aika on asioita parantanut, kun ajalle aikaa on antanut.
Rauhallista joulunaikaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kaikki tai ei mitään, heti tai ei ollenkaan, pää edellä tukka pystyssä, otsa kurtussa, jyräten tai lanaten mutta oma napa aina lähinnä :(
Ahdistunut ihminen ei millään jaksa odottaa, että aika hoitaa ja alitajunta työstää, mutta totta puhut.
Ei kai tässä elämässä aina niin kiireisesti tarvis syöksyillä sinne tänne ja tehdä päätöksiä, yli puolet todennäköisesti elämää vielä edessä ja isot asiat päätettävänä.
Vaikka en nyt tiedä, koska olen valmis mihinkään, rauhoitan itseni nyt jouluun ja alan uskoa joulupukkiin :)
Kiitos kirjoituksestasi ja hyvää joulua sinullekin.
Samanlaisia ovat molemmat. Puhuvat hienotunteisuudesta mutta käytännössä asioiden hoito on raakaa peliä.
Lakimies lähestyy yllättäen kirjeellä: Vaimosi on hakenut välitykselläni avioeroa. Ota yhteyttä minuun omaisuutenne jakamiseksi.
Tosi hienotunteista!
Miten sen lakimiehen olisi pitänyt lähestyä....
viskata parilla voivottelulla ja lähettää kukkia/suruadressi ensin ja sitten puskaradion kautta kutsu keskusteluun ;)
Tarkoitin sitä, että noin se käytännössä hoidetaan, kirjoittajan hurskaista puheista huolimatta.
Kova tälli on jonkun läheisen kuolemakin esim. liikenneonnettomuudessa. Kuulemani mukaan poliisit lähestyvät SIINÄ tilanteessa hienovaraisesti. Eivät soita, että "sun ukkosi kuoli kolarissa. Vainaata voit mennä ruumishuoneelle katsomaan, mutta voi olla rumaa katseltavaa"
Onhan se varmasti ylläri, jos ei ole aavistanutkaan, että toinen pohtii eroa, ja asian saa tietää vasta lakimiehen kirjeestä, mutta voiko sellaista olla. Voiko niin eriparia olla, ettei toinen tiedä, jos toinen noin raskaita asioita tekee?
Takuulla kuolema on tajuton tälli, siihen ei niin vain voi valmistautua, jos se äkkiä tulee. Se on lopullinen. Shokista siinä ensin pitäis selvitä.
Tuosta mitä sanoit lähestymistavoista, niitä on varmaan niin monta kuin miestäkin. Asia tärkein kummiskin, vai...
Se lakimiehen kirje. Voisihan heillä olla tänä tietokoneaikana valmis pohja, jolla asia esitetään hiukan pehmeämmin.
Exäni osasi tosiaankin yllättää. Hyvin hän hassutti poliisiakin. Täytenä yllätyksenä tuli myös kutsu poliisikuulusteluun, epäiltynä kotirauhan häirinnästä. Syy oli asiallinen joukko sähköpostiviestejä, joka oli avioliittomme loppuselvittelyä.
Poliisin paperienkin mukaan viimeisestä viestistäni oli kulunut lähes kuukausi. Ei mitään ideaa koko jupakassa.
Jotenkin vain tuli hyvä mieli, kun luin viestisi. Niin totta, niin totta. Kumpa suurin osa meistä älyäisi ajatella samoin.
Minäkin yritän rauhoittua jouluun ja unohtaa kaiken tuskan.
Jos sä olet lakimies, anna osoite, varaan sut hoitamaan tämän sotkun loppuun, kun olemme kypsyneet :))
Käy samoin kuin hautaustoimistojen kanssa. Hurskaat ovat mainokset ja henkilökunta usein surevamman näköisiä kuin omaiset, mutta yrittävät kusettaa joka asiassa.
Kaikki sovittu halutaan jättää puheiden varaan, ja taitavat siinä usein onnistuakin, koskapa meiltäkin yritettiin laskuttaa joitakin kamoja kahteen kertaan. Onneksi vaadin sovitut asiat paperille.
ihminen on, kun koko oma tuttu maailma on hajoamassa ja totta hyvin peloissaan ja tuskaansa kipristynyt. Tulevaisuus on kuin musta aukko ja tiedot vähissä. On niin neuvoton ja avuton olo, ja samalla lapsiaan yrittää suojella, kun itse on juuri siinä myrskyn silmässä, pikkuaskelin etenemässä.
Ehkäpä on niin kuin kivussakin, särkylääke helpottaa, niin että luonto pääsee hoitamaan taustalla, sitähän alitajunta tekee, kun siihen uskaltaa luottaa. Monesti olen huomannut, että kun olen miettinyt jotain ongelmaa ja sitten luovuttanut, niin jopas jonkun ajan kuluttua vastaus on ponnahtanut jostain kuin itsestään.
En halua jäädä tähän kipuun kieriskelemään iäksi, tahdon vielä elää ja joskus se vielä onnistuu, uskon.
Olen ajatellut, että sivistyneesti ei voi erota, niin monta riitaista eroa olen nähnyt, mutta jouduinpa muuttamaan käsitystäni.
Eräs pari, jonka luulin tuntevani kuin itseni, yllätti minut ja monet muutkin ystävänsä.
Yksi päivä he vain kertoivat, että he ovat virallisesti eronneet ja muuttamassa omilleen. Luulin, että kuulin väärin, tai he heittävät omituista vitsiä. Ihannepari ei voi erota.
Totta se vaan sitten kuitenkin oli.
En nähnyt tai kuullut kummankaan riitelevän julkituonnin jälkeen, en edes omaisuuden jakovaiheessa, he olivat kuin toisen rodun edustajat, rauhallisia ja etenivät määrätietoisesti. Lapsiakin on, ja kuulin, kun he asioista lastensa kanssa keskustelivat asiallisesti. Minä itkin nurkan takana salaa myöhemmin, olin niin mykkänä hämmennyksestä ehkä.
Me läheiset tenttasimme useaan kertaan heiltä eron syytä ja ihmettelimme sitä ja kuinka he voivat olla sovussa edelleen ja silti erota. He kertoivat, että kolmansia ei ole, mutta arvot ja tunteet vaan elettiin loppuun usean viime vuoden aikana. Rakkaus oli kestänyt vuosia, eivät he sitä tunnesäiliötä hetkessä voineet purkaakaan ja heillä oli aikaa elää rakkauden kuolema ja hautajaiset tunnemaailmassaan ja hoitaa pahimmat tunnehaavat. Ja kun tunne ja järki lopulta kohtasivat ja samaa mieltä olivat, loppu on vain kaavoja ja matematiikkaa. Näin he sanoivat. He kertoivat, että pahimman surun aikana he hakivat ammattiapua tahoillaan.
Minä olen ihmeissäni, nyt lisäksi kunnoituksesta ja jollain tavalla helpottunutkin; ei avioero olekaan aina maailmanloppu, paljon siinä näyttää olevan sanansa sillä, miten se hoidetaan.
Tämä pari asuu nyt erillään eikä kummallakaan ole uutta. Kun kysyin vasta tästä asiasta, he kysyivät puolestaan, että onko siinä joku määräika :) ja sanoivat että uuteen suhteeseen ehtii sitten, kun pöytä on ihan puhdas ja aika hoitanut pintanaarmut. Aikaan hekin turvasivat siis ja tajusin, että naarmuitta sielu ei sitten selvinnyt heilläkään, vaikka siltä näytti, mutta hienosti hoitivat asiansa.