Monesti puhutaan siitä, että kun nuorena alkaa seurustelemaan ja sitoutuu, niin jää nuoruus ja näin myös elämää kokematta.
Mä en oikeestaan ymmärrä mitä tolla tarkoitetaan.. Voisitteko valaista? Mitä jää kokematta? Halutaanko me kaikki elää samanlaista elämää?
Mä oon 18-vuotias vasta, seurustelen vakavasti, ja 15-17-vuotiaana oli eka vakava suhde. En oo missän vaiheessa kokenu että jotain ois jääny väliin tai ois jäämässä, vaan tämä on sitä mitä oon pohjimmiltani halunnutki. Haluan turvallisen, tasaisen parisuhteen ja elämän, perhe-elämää, yksin en halua olla ja elää, vaikka hieman syrjäänvetäytyvä oonki.
Niin, mitä minä jään kokematta, jos tässä jossain vaiheessa sitoudun vahvemminkin (kihlaus, avioliitto)?
Mä en oikeestaan ymmärrä mitä tolla tarkoitetaan.. Voisitteko valaista? Mitä jää kokematta? Halutaanko me kaikki elää samanlaista elämää?
Mä oon 18-vuotias vasta, seurustelen vakavasti, ja 15-17-vuotiaana oli eka vakava suhde. En oo missän vaiheessa kokenu että jotain ois jääny väliin tai ois jäämässä, vaan tämä on sitä mitä oon pohjimmiltani halunnutki. Haluan turvallisen, tasaisen parisuhteen ja elämän, perhe-elämää, yksin en halua olla ja elää, vaikka hieman syrjäänvetäytyvä oonki.
Niin, mitä minä jään kokematta, jos tässä jossain vaiheessa sitoudun vahvemminkin (kihlaus, avioliitto)?
Vastaukset 30
Vanhimmat
No, sä oot vielä teini ja eka vakava suhde 15-vuotiaana ei kuulosta kovin vakavalta.
Kihlaus ja avioliitto vaatii myös sitoutumista, pitää olla paljon vastuutta. "Vapaa aika" ennen sitä on yleensä just se kultainen nuoruus ;)
Kun lukion jälkeen menet kouluun (amk, yliopisto`?), matkustat ja näet mailmaa, tapaat erilaisia ihmisiä, vietät hauskaa opiskelijäelämää, huomaat, että pystyt myös elämään yksin *ja* olet +110% aikuisempi ja kypsempi niin tiedät mistä puhun.
Toki saattaa olla, että avioliittosi (18vee-->) kestää ja elät onnellisena ever after. Monet kuitenkin huomaa parin vuoden päästä, että kaipaa vapautta jne Tee omat ratkaisusi :P
Teenhän toki omat ratkaisuni. :)
En koe itseäni teininä, sellaisena kuin 99% kaikki muut on... no, se nyt ei oikeestaan kuulu tähä.
"vietät hauskaa opiskelijaelämää"
Mua suorastaan kammottaa se! En todellakaan kaipaa sitä. Mä haluan pikaisesti ammattiin (en ole menossa amk tai yliopistoon). Ryyppyjuhlia en kaipaa, en tod.
Tiedän että kihlaukseen ja avioliittoon liittyy paljon vastuuta. Itsestä, toisesta, suhteesta, mahdollisista lapsista, kodista...mitä kaikkea..
Miksi pitää osata elää yksin? Jos kaksin kuitenkin haluaa elää? Yksin asumisen mahdollisuus on aina (ero), mutta kerkeehän sen sitte opetella, jos elämä siihen suuntaan muuttuu.
Onhan sitä vapaa-aikaa ihan tarpeeksi vaikka seurusteleekin. Voi olla kavereitten kans ja tehä kaikkea mitä itse haluaa. Vai eikö voi? Minulla ainakin on ollut omaa aikaa, enkä ole tuntenut ollenkaan että tarvitsisin enemmän. Päinvastoin!
En ole kahlittu mihinkään, kun seurustelen. Minun on paras just näin, näin minä olen onnellinen. Tunnen itseni vapaaksi. Tämä on minun valintani, ja oikein olen valinnut.
Maailmaa toki haluan nähdä, sen minkä matkustaessa näkee (suht lyhyitä reissuja). Olen toki haaveillu, jos opiskelun yhteydessä olis työharjottelussa ulkomailla jonku aikaa, eihän se seurustelu sitäkään estä. :) Vai? Niin, maailmaa haluan nähdä jonkin verran, mutta oishan se mukavaa että rakkain ois mukana. :)
Minä tiedän mitä sä tarkoitat tällä kaikella. Vaikka aloitukseni olikin ehkä huono ym, niin mä osaan silti ajatella asioita eteenpäin, täysin omilla aivoillani ja järkevästi, ehkä jopa kypsemmin ku moni muu ikäiseni (näin minulle on sanottukin). Ehkä tässä kaikki ei mätsää vain sen takia, että mä haluan niin erilaista elämää ku nuoret aikuiset yleensä..
Sitä puhutaan, kaipaa myöhemmin vapautta ja "menetettyä nuoruutta", mutta mikä on totuus? On toki sellaisia ihmisiä, jotka sitä sitten kaipaa, mutta sehän ei toki päde kaikkiin ihmisiin, sen tietää jokainen joka osaa ajatella. En väitä, etteikö minulle tule sitä, mutta joka tapausessa, mä elän nyt niin kuin kuvittelen haluavani myös myöhemmin. Koskaanhan aikaa ei tiedä eteenpäin, riskejä on vain otettava ja kärsittävä niistä sitten jos on pakko. Vai mitä?
Haluan vain sanoa, että eihän toki ole niin, että jokaisen nuoruus on samoja asioita, samoja päämääriä. Kukin elää tavallaan, oli se sitten toisten mielestä kuinka väärin tahansa. :) Eikös näin?
sehän vasta kauheaa onkin, itse en enää sitä kestäisi, rahat ovat tiukassa,
ja jos tarkoitit niitä ryyppyjuhlia, sellaset on paljon hauskempia ku on jo ammatti, ja rahaa.
toisaalta en ole käynyt lukoita, niin en välttämättä ymmärrä
Hmm, oletkohan tuota miettinyt kuitenkaan ihan tarpeeksi, kun mietit miksi pitäisi osata elää yksin.
Sen takia, ettei elä toisesta riippuvaisena, jotta kykenee itsenäisiin valintoihin, ratkaisuihin ja elämiseen ylipäätään ILMAN toista. Voi sen toki osata, vaikka asuisikin kahdestaan. Mutta jos muutatte yhteen ennenkuin olet asunut yksin, muista myös elää elämääsi niin, ettet ole riippuvainen toisesta käytännön asioissa. Sen takia pitää osata elää yksin, että aina ei ole toinen siinä vieressä välttämättä.
Yksin asumisessa ja olemisessa mielestäni pointtina on se, että oppii olemaan yksin ja tuntemaan itsensä.
Vain asumalla yksin, on pakko kohdata kaikki arkipäivän asiat, jotka pitää hoitaa; laskut, vuokra, talous jne. Kuulostaa yksinkertaiselle, mutta ei voi omaa osaamista tietää, ennen kuin on pitkäjänteisesti kokeillut ja harjoitellut. Jokaisen on se vuorollaan harjoiteltava. Miltä tuntuu, kun ei voikkaan turvata muihin kuin itseensä.
Ts. tarkoituksena oppia elämässä tarvittavia taitoja niin, ettei ole riippuvainen kenestäkään ja parjää yksinkin. Siten voi tehdä elämässään (tulevaisuudessa) oikeasti haluamiaan päätöksiä, eikä "pelkoon" ja kokemattomuuteen perustuvia päätöksiä.
Toinen asia, mitä pidän tärkeänä, on itseensä tuntustuminen ja oman itsensä löytäminen. Jos aina on toisen kanssa, muokkaantuu persoonallisuus ja oma oleminen sen toisen mukaan. Silloin ei ikinä oikeastaan ole tarvetta kohdata itseään ihan rehellisesti ja oppia tietämään kuka on. Sitä alkaa mieltää oman itsensä/ persoonansa symbioottiseksi kahden ihmisen persoonallisuudeksi; minästäkin tulee helposti me...
Varmaan monilla taka-ajatuksena on sekin, että ihmsen aivot ja persoonallisuus kehittyvät 25 ikävuoteen asti. 18 vuotiaana ei siis useinkaan voi tietää, millaiseksi ihmiseksi tulee. Toki, kehitystä tapahtuu ihan koko elämän, mutta kiihkeimmät vaiheet maailmankuvan ja elämänfilosofian muodostumiseksi käydään aikalailla 20 vuotiaana.
Jos sais näin vanhana herranakin jotain todeta asiaan.Itse kerran naimisissa ollut.Kesti 9vuotta.
Hienoa teoriakikkailua tuo sun kirjoitus,selvästi
opittu jossain hienolla psykologian luennolla yliopistossa.
Seuraavia asioita pohdittavaksi:
Eikö peruskoulun matematiikalla pärjää ostoksissa ja taloudenpidossa?
Jokasella ihmisellä on vanhemmat ja jos nämä ovat hyviä sellasia ni apua sieltäkin päin saa.
Ei kuiteskaan ole tarkoitus että jos lapsi on yli 18v ni se on täysin omillaan.(Olen itse isä)
Avioliitto/parisuhde on yhteinen asia,joten ei ole tarkoitus että toinen hoitaa kaikki asiat yksin vaan nimenomaan kumpikin käyttää osaamistaan yhteiseksi parhaaksi.
Puolisosta ei saa olla riippuvainen,joten miksi edes ajattelet suhdetta,jos kaikki tarpeesi hoituvat muutenkin?
Lopuksi mietippä vanhoja pariskuntia jotka olleet kymmeniä vuosia yhdessä? Eikö heidän vahvuutensa juuri ole se yhteenhitsautuminen?
Tuntee toisen kuin omat taskunsa.
Itsenäisiä valintoja on osattava tehdä. Niin olen tehnyt ja teen edelleenkin, en minä mitään valitse vain toisen takia, ja osaan omat päätökseni kaivella.
Mä en usko, että sinäkään olet koskaan riippumaton toisista ihmisistä, ja heidän avusta. Käytännön avusta. Jokainen me tarvitaan JOSKUS apua, vaikka tavalliset käytännön asiat osataankin. Ja kyllä ne voi oppia, vaikka toinen olisikin vierellä, ja kotonahan ne perusperus käytännön asiat opitaan, ne, joita kodinhoidossa tarvitaan.
Jos on tasapainoinen, tasa-arvoinen parisuhde, ja yhdessä asutaan, miksi ne laskut yms eivät voisi tulla myös minun harteille?
Kuten olen maininnut, kotona opitaan taloudenhoito. Ainakin minulle on opetettu. Laskuista olen ottanut vastuuta jo 15-vuotiaasta. Muut asiat ehtii oppia kyllä. Enhän minä toisen siivelle ole menossa asumaan!
Minä en todellakaan ymmärrä, MIKSI PITÄISI OLLA KAIKISTA RIIPPUMATON. Kun ei koskaan kuitenkaan voida olla! Aina tarvitaan ihmisiä ympärille. Se on jotain nykyajan hömpötystä tuo, yksilön korostamista, riippumaton...
Koskaan en ole tehnyt päätöksiä, joita en halua. Enkä tule tekemäänkään, vaikka kompromisseja on kyllä tehtävä.
Itsepohdiskelua (rehellistä sellaista) olen harrastanut jostain 13-14-vuotiaasta asti, ja tiedän kyllä millainen minä olen, ja mitä haluan TÄLLÄ HETKELLÄ, toki minä voin muuttua - kaikkihan me muututaan elämänkokemusten ym. mukana.
Ehkäpä olet yliopistossa saanut oppisi (kuten eräs herra tossa mainitsi), ja pidät niitä selvinä totuuksina, mutta osaatko ajatella, että ne eivät ehkä pidäkään paikkaansa, varsinkaan jokaisen ihmisen kohdalla? Eikö sinulle ole opetettu, että me olemme yksilöitä ihan jokainen?
Kun pitää erillään parisuhteen, minun ja hänen, on lähtötilanne mielestäni hyvä. On minun elämä, hänen elämä, yhteinen elämä. Yksilöitä me olemme, ja sovitamme itsemme toisen elämään sopivaksi, millä en tarkoita sitä, että lähden muuttamaan itseäni, vaan sitä, että pystyn tekemään kompormisseja ja työtä suhteen, toisen ja itseni hyväksi.
Ihminen kehittyy ja muuttuu aina, mutta muutokset on vain hyväksyttävä, eikö?
Olen itse maksanut laskuni ja vuokrani sieltä 15-vuotiaasta lähtien eli kyllä sitä pärjäilee ilman muittenkin apua kun tarve vaatii ja on hyvä opetella pärjäämäänkin, koska aina ei ole auttajaa. Eli kyllä mä tuolta yksinelon osilta osin riippumaton muista ihmisistä.
Nämä mun jutut on omasta elämänkokemuksesta, ei tämä mitään luentomatskua ole.
Yritin tuoda esille sitä, että matikantunnilla istuminen ei ole sama asia, kun pitkäjänteisesti suunnitella omaa taloutta; ottaen huomioon, että elämä ei tapahdu paperilla. Helppoa on tehdä jos minkälaisia laskelmia, mutta kun niitä alkaa käytännössä toteuttaa viikosta ja kuukaudesta toiseen, tulee varmasti yllätyksiä esille. Sen ymmärtää jokainen, joka on omaa taloutta pyörittänyt, että eteen tulee monia asioita ja päätöksiä, joita ei etukäteen osaa ajatella. Eikä voikkaan osata, ennen kuin itse tekee.
Riippumattomuutta voi ajatella monella tasolla. Tottakai ihminen on jotenkin riippuvainen toisista aina. Parisuhteessakin on ihanaa, että voi yhdistää voimia. Riippumattomuus ei tässä mun mielestä tarkoitakaan mitään omavoimaisuutta ja yksilön korostamista, vaan sitä, että tietää parjäävänsä. On kokemus siitä, että osaa ja pystyy, jos vaikka toiselle sattuu jotain. Niin hurjalta kuin se kuulostaakin, niin tässä maailmassa ihminen voi luottaa vain itseensä, eikä siihenkään aina.
Itse muutin poikaystävän kanssa yhteen saman tien kun kotoa lähdin. Nuoruuden rakkaus, pitkäaikainen suhde ja "se oikea". No, kävi niin ettei se enää niin oikeaa ollutkaan. Ei mitään dramatiikaa silti, ihan tavallista elämää. Paljon vettä on vierinyt joessa sen jälkeen. Ja jotenkin vasta yksin viettämäni vuodet avasivat oven onnelle.
Kyllä sitä voi olla muista riippumaton. Jos ei esim. Kelaa lasketa mukaan mitä väkisinkin voi tarvita opiskelijana tai on ainakin helpompaa sen avulla :)
Itse olen joutunut aloittamaan täysin itsenäisen elämän jo nuorena ja vaikka olikin välillä turhan rankkaa, nykyään arvostaa sitä että ei ole saanut kaikkea automaattisesti ja aion opettaa omatkin lapseni siihen, esim. en maksa vuokraa heidän puolestaan tms. Avustuksia voi toki antaa, vaikken ole niitä itse saanutkaan, niin voin ostaa lapselleni vaikka sohvan sitten kun hän muuttaa pois kotoa, mutten mitään tuliterää Iskun sohvaa ;)
Se idea siinä, miksi pitäisi OSATA olla riippumaton on juuri se, että pärjää omillaan. Paitsi jos sitten välttämättä haluaa elää muista riippuvaisena, mikäs siinä, monihan sitä tekee. Sitten käy köpelösti jos jonain päivänä tuleekin tilanne että ei ole ketään joka voi auttaa. Mutta eihän sitä tosin tule jos on paljon niitä ihmisiä ympärillä ja haluaa aina roikkua heissä..
Toisilla voi taloudenhoito sujua tuosta noin vaan, mutta sitten jotkut nuoret ihmiset eivät kaikesta huolimatta hahmota sitä minkä verran eläminen maksaa tai voi maksaa, kuin vasta paikan päällä.
Mäkin olen juuri miettinyt oikeestaan tota ihan samaa asiaa. Itsekin olen 18-vuotias, ja seurustelen ensimmäistä kertaa vakavasti (olemme seurustelleet reilun vuoden, kaukosuhteessa kylläkin).
Rakastan poikaystävääni todella paljon ja olemme puhuneet pikkuisen yhteisestä tulevaisuudesta jne. Silloin tällöin ajattelen, että hän on juuri oikea minulle. Minua kuitenkin epäilyttää se, että olenko kuitenkaan vielä valmis vakavaan parisuhteeseen, joka johtaisi kihaukseen jne. Alkaisiko minua jossain vaiheessa harmittamaan se, että en ole seurustelut muiden miesten kanssa? Harmittaa se, että minulta on jäänyt jotain kokematta?
Toisaalta, en haluaisi menettää rakasta poikaystävääni vain kokeilemisenhalun takia - vain sen takia, että "kokisin elämää". Mutta toisaalta, jos en "kokeilisi" muita, saattaisin katua sitä, joka taas saattaisi johtaa suurempiinkin ongelmiin.
Turhanpäivästä pohdiskeluahan tämä loppujen lopuksi on, mutta haluaisin selventää ajatuksiani ja tunteita..
Ei tästä sinulle mato ollut varmaan minkäänlaista apua....
En mä kyllä tullut apua hakemaankaan, että eipä sillä... Muuten vain kommenttia hakemaan. :) Ei mulla ongelmaa ton asian kans ole.
Tuosta kokeilusta. Sitä mä en just ymmärrä, miksi pitäisi kokeilla muita miehiä? Ja mitä se kokeilu on, seurustelua, seksiä? Mulle seurustelu on tärkeää, haluan seurustella sen ihmisen kanssa jonka kanssa se tuntuu oikealta, seksi ei ole minulle niin tärkeää, ja satunnaiset kumppanit ei vois vähempää kiinnostaa. En halua, että elämäni aikana mulle kertyy useita seksikumppaneita.
En halua seurustellakaan usean ihmisen kanssa. Edellisessä suhteessa mietin sitä, että haluaisin kokeilla muita (seurustelua, myös seksiä), mutta nyt olen saanut kokea tarpeeksi. Ei se siitä mihinkään muutu sen kummemmin. Sitähän sanotaan, ettei se kumppani vaihtamalla parane.
Kannattaa pitää silti mielessä, että 18-vuotias ei ymmärrä sitoutumista alkuunkaan samalla tavalla kuin kymmenen vuotta vanhempi. Tällä en halua vähätellä 18-vuotiaita, koska olenhan itsekin ollut 18-vuotias ja seurustellut silloin. 18-vuotiaat vain useimmiten sitoutuvat ns. elämää vastaan, siis luodakseen itselleen keinotekoisen turvan elämältä. Ei se ole väärin, mutta näin asia vain on. 18-vuotias on ihan oikeasti kuin vastakuoriutunut, mutta tietenkään yksikään 18-vuotias ei tunne olevansa vastakuoriutunut. Ihminen tuntee jo varhaisaikuisuuden kynnyksellä olevansa sillä kaikkein korkeimmalla kukkulalla, josta näkee kaikkialle, mutta se on pelkkä harha, sillä 18-vuotias on kukkulalla, josta ei suoraan sanottuna näe vielä juuri mitään. Se ongelma on juuri siinä, ettei 18-vuotiaalla ole samanlaista perspektiiviä asioihin kuin vaikkapa kymmenen vuotta myöhemmin, niin kuin mainitsin toisessa tähän ketjuun kirjoittamassani viestissä.
Kuten sanottu, jokainen tekee omat ratkaisunsa eikä ole olemassa mitään kaavaa tai oikeita ja vääriä ratkaisuja tällaisissa asioissa. Jotkut elävät elämänsä ihan tyytyväisinä loppuun asti, jotkut katuvat katkerasti nuorena tekemiään "varmoja" ratkaisuja. Jokainen joka tapauksessa miettii joskus elämänsä varrella "mitä jos"-tyyppisiä asioita.
Itse olen jälkeenpäin ajatellen erittäin onnellinen, etten sitoutunut parikymppisenä, vaikka niin olisi voinut helposti käydä kuin luonnostaan. Eikä tämä liity millään lailla kokeilunhaluun tai seksikumppaneihin.
Sinä puhut ihan totta.
Itse kyllä olen tajunnut, että olen vielä nuori, ja "sen oikean","loppu elämän miehen" löytäminen tällä iällä ei tunnu kovinkaan uskottavalta ja todelliselta. Onhan tämä minun ensimmäinen vakava suhde, ja siksi kaikki tuntuu jotenkin hienolta ja erilaiselta. Siksi juuri minua on ruvennutkin epäilyttämään omat tunteeni, haluni ja ajatukseni. Epäilyttää, josko rakkauteni poikaystävääni kohtaan johtuu lähinnä vain siitä, että hän on minun ensimmäinen "vakava" poikaystäväni. Että voisin kokea vielä jotain syvempiä ja varmempia tunteita.
No, minulla on vielä (toivottavasti..) pitkä elämä edessä, ja uskon, että asiat järjestyvät omalla painollaan....
Usko tai älä, joillakin voi olla sitä perspektiiviä asioihin jo 18-vuotiaanakin, puhumattakaan parikymppisestä. Jos vaikkapa muuttaa kotoa jo 15-vuotiaana pois, siinä ei tarvitse enää toista henkilöä elämää vastaan, vaan voi osata sitoutua jo aidosta sitoutumisen halusta, perheen perustamisesta jne. Jotkut hallitsevat itsenäisen elämäisen jo nuorena, ja kaikki eivät vielä kolmekymppisenäkään..!
Tosin alkuperäisen kirjoittajan tekstissä minun silmääni pisti se, kun hän kysyi, miksi pitäisi osata elää yksin, jos haluaa elää toisen kanssa. Sitä hän saattaa ajatella myöhemmin eri tavalla, mutta se ei ole iästä kiinni, vaan elämänkokemuksesta.
Sinä sanot olevasi tyytyväinen ettet sitoutunut parikymppisenä, mutta me ihmiset olemme erilaisia, ja vaikket sinä sitten ollutkaan tarpeeksi kypsä tms sitoutumaan tuolloin, se ei tarkoita sitä etteikö muut voisi olla, joten äläs yleistä muihin sitä mitä itse olet ollut. Minäkin olen ollut tyhmä vielä 17-vuotiaana, mutten silti väitä että kaikki olisivat.
ja mietin, mikä on ollut tärkeää myöhempää elämääni ajatellen.
Oikeaan nuoruuteen katsotaan yleensä kuuluvan raju bilettäminen ja seurustelu/seksikokemusten haaliminen, alkoholi/tupakkakokeilut jne.
Olin tyttö, joka ei viihtynyt ravintoloissa. Isommat seksikokemukset jäi haalimatta.
Poikaystäväksi pyrkijöitä olisi ollut, mutta en heitä tahtonut.
Talvella olin paljon kotona mutta kesäloma elettiin täysillä. Ystävien ja sisarusten kanssa päivät täyttyivät monipuolisella tekemisellä.
Oli paljon retkiä ja harrastuksia. Paljon työtä maatalossa. Opin tekemään monenmoista. Rankkoihin työrupeamiin liittyy paljon muistoja.
Seksi alkoi kiinnostaa 18v. Hankin silloin joitakin kokemuksia mutta en innostunut asiasta. Jälkeenpäin ajatellen en ollut vielä kypsä seksiin. Olin sitä sorttia ihminen, joka pystyi nauttimaan seksistä vasta keski-ikäisenä. Mitä hyötyä minulle olisi siis ollut hankkia ns. kokemusta silloin nuorena, kun en lopultakaan pystynyt siitä nauttimaan. Varsin hyvin on seksi tullut tutuksi myöhemminkin, monipuolisena ja hekumallisena.
En siis kadu yhtään silloin nuorena vähäisiksi jääneitä mieskokemuksia.
Naimisiin siis menin ja lapsia hankin, kun oli sen aika.
Kaikista suurin ilo on ollut kertoilla lapsille kaikenlaisista tapahtumista ja tekemisistä. Mitä enemmän muisteltavaa sitä parempi.
Nyt vanhempana ei kaikkea enää pysty tekemään fyysisten syiden takia. On liikuttava silloin kun jalat kantaa.
Jälkeenpäin ajatellen olisi ollut hyvä reissata enemmän ulkomailla. Ja hankkia kesätöitten kautta kokemusta mahdollisimman monesta ammatista. Olen iloinen, kun osaan tehdä käsilläni kaikenlaista. Tulin opetelleeksi ja niitä taitojani olen saanut esitellä nuoremmille ja auttaa heitä. Silti toivoisin, että olisin opiskellut vieläkin ahkerammin.(Eihän se tosin ole vieläkään myöhäistä).
Hmm. Luin tuon kirjoittamani, enkä ollut siihen täysin tyytyväinen. Tokkopa osasin ilmaista itseäni riittävän hyvin. Olisikohan tuossa seuraavassa asiani ydin:
Älä tee mitään mikä ei tunnu hyvältä nyt. Sama asia voi alkaa tuntumaan hyvältä myöhemmin. Tee silloin.
Älä jätä mitään tekemättä pelkuruuttasi tai laiskuuttasi. Sitä tulet katumaan.
Itse seurustelin nuorena, 14-vuotiaasta alkaen parisen vuotta ja luulin että se kestää, muttei kestänyt.. Syy, ei elämätön nuoruus, vaan se, että en vielä tuntenut itseäni, halujani jne. Jossain vaiheessa se itsetuntemus oli kehittynyt - silloin kun tajusi että voi että olen ollut aiemmin typerä, ja osasi pohtia asioita monilta kanteilta ja nytkin voi katsoa menneitä vuosia ettei ole tullut oltua sellainen "teini" pitkään aikaan.
Sittenpä siinä ehtikin elää sitä kuuluisaa nuoruutta ja hyvin pian huomasin ettei siinä ole mitään hohdokasta, treffailla eri miehiä, pyöriä baareissa ja haaveilla kainalosta johon käpertyä illalla.. todella kauan kaipasin jotakuta vierelleni ja onneksi hänet lopulta löysin! Joittenkin mielestä varmaan silti liian nuorena, ja joillakin ihmisillä on yhä sellainen suhtautuminen että mitä suhteesta tulee.. nyt pikkuhiljaa alkaa asenne muuttua, kun ovat huomanneet että yhdessä ollaan YHÄ ja tosissaan.
Joillekin ihmisille voi tulla se menovaihe päälle jos ei ole päässyt sinkkuelämää viettämään, mutta voin sanoa kokemuksesta, että minulle sitä ei ole ikinä tullut. Sitäpaitsi, voinhan edelleenkin mennä ja tulla miten haluan! Ainoa ero sinkkuelämään on se, että ilmoitan toiselle mitä teen missä ja kenen kanssa, ja toisten miesten kanssa en vehtaa, kun ei kiinnostakaan! En siis ole jäänyt mistään paitsi enkä jää.
Sitä pidän ärsyttävänä kun jotkut, jotka kokevat sitoutuneensa liian nuorena ja varmaankin väärään ihmiseen, alkavat paasata muille siitä.. sillä ihmisten elämä menee eri lailla.
Minä olen myös aina halunnut turvallisen tasaisen parisuhteen, perhe-elämää jne.. eli tuolloin ei kaipaa niitä mitkä mukamas jäävät kokematta, jos ei edes kiinnosta mikään hurvittelu.
Kun en suhteestasi tai poikaystäväsi iästä tahikka kokemuksista tiedän, suosittelen ainakin että asutte ensin yhdessä sen aikaa että näette että homma toimii ja huomaatte suunnittelevanne perhettä, asunnon ostoa jne, niin sitten tiedätte että olette molemmat elämässä elämäänne yhdessä jatkossakin, ja voitte kihlautua hyvin mielin. Vaikka itse olisitkin varma tunteistasi, kannattaa varmistaa että poikaystäväsi on myös.
Hyvä kirjoitus:) Tein elämäni virheen ku en nuorena rohkaistunut ja kerännyt kokemusta seurustelusta.Aikuisiällä tapasin eksäni ja ei siinä mitään,elettiin avioelämää eroon asti.
Totuus paljastui vasta eron jälkeen,että ne varhaisetkin kokemukset olisi nyt arvokkaita kun
taas olisi aika etsiä se uusi nainen rinnalle.
18-vuotias ei tiedä elämästä vielä mitään. Lapsuuden ja sen kun joku muu on vastuussa. Voit haluta perhettä ym. mutta älä sitten itke kun ei onnistukaan. Hyvän parisuhteen pohjana on kaksi tasapainoista ihmistä, jotka pärjäävät myös yksinkin. Jos ei elämässä pärjää yksin, silloin takertuu toiseen. Jos löydät sellaisen puolison joka haluaa takertujan, sitten onnistuu. Äläkä vaan valehtele että olisit muka itsenäinen.
Itsehän täälä vastuussa ollaankin. Mutta, parisuhdehan ei tarkoita sitä, että ollaan täysin riippuvainen toisesta, eikä yksin pärjää. Minä en todellakaan halua tarkertua toiseen niin, etten yksin selviä!
Usko pois, mutta minä olen jo pienestä pitäen tottunu ottamaan vastuuta itsestäni ja myös nuoremmista sisaruksistani (3 pikkusiskoa, 3 pikkuveljeä, isompiaki sisaruksia on). Vastuuta myös kotitöistä ym. Tiedän ihan selvästi, että perhe-elämä ei ole ruusuista, mutta sitäpä minä vain haluan.
Sinäkö tiedät, olenko minä itsenäinen vai en? Myönnän, että tarvitsen muita ihmisiä ympärilleni ja apuakin kaipaan, mutta itsenäinen ihminen EI ole täysin riippumaton toisista ihmisistä, EIKÄ sellainen, joka ei tarvitse koskaan apua.
Jos jää kaipamaan sitä "menetettyä nuoruutta" niin uskoisin taustalla olevan tyytymättömyys nykytilanteeseen, ja helppo vaihtoehto on nyyhkyttäen käpertyä kuoreen, sen sijaan, että yrittäisi muuttaa elämäänsä.
No joo, yhteenmuuttaminen (tai "vakavampi" seurustelu) varmasti sopii nuorillekin ~20-vuotiaille, edellyttäen että se sopii siihen elämäntilanteeseen. Tällä tarkoitan sitä, että haluatko antaa toisen ihmisen vaikuttaa valintoihisi, vaikka ette ole vielä sitoutuneet toisiinne loppuelämää ajatellen. Eli esim. opiskelu-/työpaikan valinta tai ulkomaille muuttaminen. Harva asia elämässä on kuitenkaan once-in-a-lifetime-chance, eli vaikka joku mahdollisuus toisen vuoksi menisikin ohi, voi elämä tuoda muita tilalle. Näin voi toki ajatella myös siitä parisuhteesta.
Nämä asiat ovat aina yksilöllisiä ja tuurista ja asenteesta kiinni, joten se mitä sanon on enemmän tai vähemmän yleistyksiä.
On kuitenkin totta, että ihminen muuttaa henkisesti varsin paljon välillä 17-23 v. Et ehkä ole muutaman vuoden päästä lainkaan samaa mieltä asioista kuin nyt, ette ehkä olekaan enää kumppanisi kanssa yhteensopivia. Näin voi toki käydä myöhemminkin elämässä, mutta nuorena se on todennäköisintä.
Minusta on lapsellista väittää, että tätä mieltä olen enkä koskaan tule näkemystäni muuttamaan. Tunnen todella monia, joiden mieli on muuttunut teini-iän jälkeen. Voi toki olla, että pysyt kannassasi MUTTET VOI SITÄ VARMASTI TIETÄÄ. Toki saat tehdä päätöksesi nykykatsantosi mukaan, ei siinä ole mitään pahaa ja ratkaisu voi olla hyvinkin oikea, mutta sinun on tiedostettava, että olet vielä nuori ja kehityt henkisesti vielä.
Tunnen monia pareja, jotka ovat olleet yhdesä teini-iästä asti ja ovat olleet varmoja ikuisesta onnesta. Moni meni kihloihin, jopa naimisiin. Nyt kaikki nuo parin tuttavapiirissäni ovat eronneet. Yksi halusi itsenäistyä, toinen hankkia uusia kokemuksia, kolmas totesi uran olevan tärkein jne. En tarkoita, että teille kävisi niin, mutta monelle sinun laillasi ajattelevalle niin on käynyt ja kyllä se minusta antaa vähän miettimisen aihetta.
Itse olin 18-vuotiaana hyvin vakuuttunut että baarit ja opiskelijaelämä eivät olleet minua varten. En ollut koskaan ollut humalassa ja enkä kunnolla ketään suudellutkaan. Olin varsin tyytyväinen ja varmasti olisin jatkanut samalla linjalla, jos olisin löytänyt rinnalleni samanlaisen pojan ja kuka tietää, talsittu elämän polku yhdessä loppuelämä.
En kuitenkaan löytänyt, mikä on mielestäni äärettömän hyvä. Noin vuosi siitä eteenpäin ruvettiin käymään baareissa tanssimassa, harvoin juomassa. Vapaata sinkkuelämää vietettiin kavereiden kanssa ehkä noin pari vuotta ja parasta siinä oli, että kukaan ei ollut velvollinen kenellekkään.Kaikki oli sallittua. Vaikka mitään ei tekisi niin on silti se mahdollisuus. En pätkääkään kadu noita vuosia, sillä ne olivat aivan äärettömän hauskoja! ja monta tarinaa kumpuaa sieltä. Sitten kun rupesin seurustelemaan nykyisen avomieheni kanssa, tiesin että kaikki muu on jo nähty ja koettu. Tiedän että en rupea kolmekymppisenä haikailemaan menetettyä, vapaata nuoruutta. Tiedän, että et ole samanlainen, mutta oikeasti mieli voi nuorena muuttua.
Tiedän pareja, jotka ovat alkaneet nuorena seurustelemaan, ja sopivat toisilleen täydellisesti. Mutta tiedän myös sellaisia, jotka seurustelevat onnellisesti, mutta silti haikailevat sitä vapautta mitä ei koskaan ollut. Tiedän myös erään kauniin ja fiksun tytön, joka on ollut 14-vuotiaasta saakka parisuhteessa jonkun kanssa. Tällä hetkellä(tai oikeastaan jo yli vuoden) tämä tyttö on ollut huonossa suhteessa, mutta ei uskalla jättää poikaa sillä pelkää olla yksin. Kaksin aina kaunihimpi, mutta pitää osata olla myös yksinkin.
Itse en olisi koskaan halunnut muuttaa mieheni kanssa yhteen, ellei hän olisi asunut yksin sitä ennen. Miehet on yleensä saamattomampia(anteeksi, yleistys), sillä yleensä tytöt joutuvat kotona hoitamaan enemmän taloutta, ja mielestäni miehet oppivat ainakin itsenäisimmiksi asuessaan yksin(poikkeuksia on). Tiedän että nykyinen on minun oikea, mutta tiedän myös että emme olisi sopineet yhteen 18-vuotiaana.Kuten joku jo mainitsikin niin ihmiset muuttuu paljon välillä 18-23. Mikä todennäköisyys on että muututte samaan suuntaan? ehkä muututte jos olette koko ajan yhdessä ja peilaatte toisianne, mutta jos olisitte erillään? Itse olen ainakin muuttunu 18-vuotiaasta erittäin paljon, ulkonäöllisesti sekä ajatuksiltani.
Onpa pitkä ja negatiivinen teksti :) Mutta jos se tuntuu oikealta niin olkaa yhdessä, mutta ihan turha on kiirehtiä asioita. Jos häiden on tarkoitus tapahtua niin voihan ne hyvin oottaa vielä muutaman vuoden?
Eiköhän jokainen elä sen oman, ainoan elämänsä juuri sillä tavalla kuin itse haluaa ja siinä ei ole ulkopuolisilla sanottavaa niin kauan kuin se ei ketään vahingoita. Jokainen tietää itse parhaiten, mitä elämältään haluaa, ja jos tuntee, että jotain jää saamatta/kokematta, niin siitähän voi syyttää vain itseään, eikö? Ja silloin on ihan itse tehtävä asian eteen jotakin. Mutta kukaan muu ei voi sitä sanoa, jääkö sinulta jotain tärkeää tai vähemmän tärkeää elämättä varhaisen pariutumisen vuoksi. Tai sanoahan aina voi vaikka mitä, mutta sinun ei tarvitse sille korvaasi lotkauttaa.;)
Joku tykkää elää vauhdikasta sinkkuelämää viisikymppiseksi, tai vaikka koko elämänsä. Joku vähemmän vauhdikasta, eikä silti halua/saa perhettä ja/tai parisuhdetta. Joku haluaa sen parisuhteen nuorena. Jokaiselle se oma eletty elämä on varmaankin se oikea elämä. Jokaisella on toivottavasti haluamansalaisia muistoja vanhainkotiin mukaan otettavaksi.;)
Itse löysin elämäni miehen teini-iässä, eikä olisi tullut mieleenkään olla aloittamatta vakavaa suhdetta vain sen takia, että jonkun mielestä nuoren elämässä bailaaminen on tärkeämpää. Yhdessä olemme edelleen, kun omat lapset lähentelevät sitä teini-ikää, enkä koe jääneeni mistään paitsi. Puolison ja/tai lastenkin kanssa pystyy elämään, ei kukaan pakota lukkiutumaan neljän seinän sisälle, jos et sitä itse tee.
Tulevaisuudesta ei voi kukaan tietää, on ne numerot kuinka suuria tai pieniä tahansa. Joskus on otettava riski.;)
Suvianna, kiteytit asian hienosti! :)
palstaa.. menettää viimeisimmänkin uskon yhtään mihinkään. Itsellä tilanne, että seurustelu alkuvaiheessa itseä 5 vuotta nuoremman kanssa - ja mietin juuri sitä että mahtaako juttumme onnistua koska hän on niin "kokematon". .. mutta, en tosiaan aio lukea enää tätä palstaa, saatikka jotain uskollisuus-palstoja...
Et vielä tuossa iässä. Ei kysymys välttämättä ole konkreettisista tai elämyksellisistä asioista. Siihen liittyy niin paljon muutakin. Kauemmin eläneet ihmiset tietävät kyllä, miten paljon ihminen kehittyy esimerkiksi ikien 18 ja 28 välillä. Sinun historiallinen perspektiivisi on ajassa taaksepäin niin lyhyt, aikuisiällä käytännössä olematon, ettet vielä kykene käsittämään elämää laajemmasta näkökulmasta.
Ei se ole sanottu, että sinun olisi väärin elää turvattua perhe-elämää 18-vuotiaasta 88-vuotiaaksi. Kukin tyylillään. On mahdotonta yksilöidä, mitä sinulta jää kokematta, koska ne asiat ovat laajoja kokonaisuuksia eikä mitään Linnanmäen vuoristorata-ajeluita.
Itse olen nyt 41 ja ensimmäistä kertaa vakavassa suhteessa. Minusta tuntuu, että minulla on kaikki tarpeellinen ja enemmänkin. Olen opiskellut, matkustellut ja harrastanut erilaisia asioita. Aina ei ole ollut helppoa mm. taloudellisesti. Tällä hetkellä minulla on kiinnostava, haastava ja hyvin palkattu työ, hyviä ihmissuhteita ja kaikenlaisia suunnitelmia.
Elämät ovat yksilöllisiä, ei ole oikeaa tai väärää kohtaloa. Mutta sellaisen neuvon antaisin, että älä ala elämään toisen ihmisen kautta, vaan opiskele mieleistäsi alaa ja tee kiinnostavia asioita, ole omien ystäviesi kanssa jne. Kihlaus tai avioliitto ei saa estää sinua kehittymästä omana itsenäsi. En halua maalata piruja seinille, mutta jos jotain tapahtuu (ero, kuolema...) on sinun hyvin vaikea selviytyä, jos et ole vahvasti oman elämäsi hallitsija.
Kaikkea hyvää sinulle!
Olen seurustellut saman miehen kanssa 15-vuotiaasta ja käynyt läpi tuon usean kirjoittajan mainitseman 18-23-vuoden ikäjakson. Myönnän kyllä että olemme kumpikin muuttuneet melkoisesti suhteen alkuajoista, mutta mielestäni on aika pessimististä olettaa että muutos on automaattisesti huono asia parisuhteen kannalta.
Ainakin omalla kohdallani olen todennut että kunhan suhteessa on tarpeeksi tilaa molemmille omina yksilöinään, ei mistään olennaisesta jää paitsi. Harvassa parisuhteessa ollaan koko ajan niin tiiviisti yhdessä, ettei siinä myös itsekseen oppisi toimeen tulemaan. Eli pärjätään hyvin myös vaikka toinen olisi poissa pitkänkin aikaa (esim. armeija, työmatkat).