Jos seurustelevalla pariskunnalla on kovin erisuuret tulot, ja muutenkin erilaiset taustat rahan suhteen, niin tuleeko suhteesta mitään? Jos mennään naimisiin peräti ja tehdään avioehto, toimiiko? Rakkaus kestää senkin vai, että toinen törsää, toinen ei ja yhteiseen pesään kumpikin tuo saman summan, toinen liiastaan toinen vähistään? Onko kokemusta; kertokaa!
Avioehto
Äitimuori
112132
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyllä kävi huonosti, kun toinen törsäsi ja toisella ei osa-aikatyöläisenä riittänyt edes jokapäiväiseen elämään rahat. Kelasta tai sossustakaan ei saanut mitään apua, koska puolison tulot otettiin huomioon.
Lopputuloksena oli se, että koska toinen ei antanut omastaan yhtään, vaikka lain mukaan sen olisi kuulunut antaa ns. elatusvelvollinen, erohan siitä tuli. Kuka nyt vapaaehtoisesti näkee nälkää.
Eron jälkeen yksin asuva sai asumiseen tukea kelalta ja pienen palkan vuoksi apua sossusta. Yksin tuli paljon paremmin toimeen eikä enää katsottu mitään puolison tuloja. Tuo on ihan tyhmä laki, sillä jotkut puolisot ovat tosi itsekkäitä eivätkä anna omastaan, vaikka laki velvoittaa tasaamaan ja huolehtimaan. Sen takia puolisonkin tulot otetaan huomioon laskelmissa ja jos toisella on kovat tulot, ei tukea pienituloiselle heru silläkin uhalla, että nälkää joutuu näkemään.
Jos hyvin ansaitseva puoliso ei huolehdi vähemmän ansaitsevan ravinnonsaannistakaan, niin ei sellaisesta puolisosta ole mihinkään. Avioliiton perustana pitäisi olla rakkautta ja arvostusta, tuollainen käytös ei sellaista osoita. Joutikin vaihtoon.
Minunkin tuttavapiirissä on ollut vastaavia. Pidän sitä henkisenä väkivaltana. En käsitä (naisia) jotka alistuvat tuollaiseen. Yksin pärjää ja voi taatusti paremmin kuin toisen kyykytettävänä.
Minua hävettää myöntää, että minulla on samanlaisia kokemuksia. En voi itsekään oikein enää todeksi uskoa, mutta totta se oli...miehellä työssäkäyvänä hyvä palkka ja itse opiskelijana pienet tulot. Minä kituutin ja kerran rahani eivät riittäneet ruokaankaan...ja mies tuntui miltei nauttivan tilanteesta. Ei empatiaa eikä tullut taloudellisesti enempää vastaan. Olimme onneksi avoliitosta, josta ymmärsin lähteä. Ensimmäisen kerran tuli todella mietittyä eroa kun huomasin, että mieshän ei välitä minusta pätkääkään kun antoi minun kituutella senteillä itse nauttien kunnon ruuasta ja minä halpismoskasta tai siitä mihin rahaa jäi.
Miehelläni on nelinkertaiset tulot omiini nähden. Ei hierrä eikä kierrä. Hän tuhlaisi enemmän, minä vähemmän, yhdessä tästä muodostuu hyvä kompromissi. Emme tuo yhteiseen pesään samaa summaa, vaan tuloihimme suhteutettua summaa. En tiedä paljonko hänellä on tilillään kulloinkin, eikä hän paljonko minun. Rahat riittää, ja mukavaa on, kun pitää mielessä, että rakkautta jaellaan tasapuolisesti, raha on vain rahaa. Seurustelumme alussa kannoin jatkuvaa huolta ja huonoa omaatuntoa epäsuhtaisista rahapusseista, nykyisin olen tottunut asiaan. Avioehtoa ei tehty, mies ei nähnyt syytä siihen, enkä minäkään sitä meidän kohdalla nähnyt aiheelliseksi.
Olisihan tilanne toinen, jos suhtautuisimme rahaan ja etenkin toistemme rahaan eri tavalla. Antamissasi esimerkkilauseissa tilane kuulostaa vaikealta. Kysymys ei kuitenkaan mielestäni ole rahasta vaan asenteista, tavoista ja suhtautumisesta tilanteeseen.
Nuorena olin tyhmä, enkä nähnyt avioehtoa tarpeelliseksi. Hölmösti ajattelin sen olevan jotenki epäluottamus tulevaa vaimoa kohtaan. Vaimo oli silloin se ihanin ihminen ja tottakai meidän suhde yksi niistä jotka kestävät elämän loppuun. Minä toin käytännössä kaiken taloudellisen puolen meidän pesään. Raha sinänsä ei ole elämässäni näytellyt kovinkaan paljon, koska sitä on aina ollut, ja yritys on ollut hyvin menestyvä. Raha ei myös juuri näkynyt elintavoissa, joten sitä sitten kertyi vuosien saatossa.
Se ihana ihminen oli kyllä ihana noin 15 vuotta, vaikka lapsia ei tullutkaan, muuten meni kyllä hyvin, yhteistä aikaa oli kylläkin niukalta varsinkin siinä 90-luvun laman aikoina.
Ihana ihminen muuttui, kasvoi omaan suuntaansa, haki sitä aikaa omasta harrastuksensa kautta löytyneestä ystäväpiiristä. Lamasta selvittiin ja huomasin että kotona ei asiat ole enään hyvin. Vaimolla oli matkoja hiihtokeskuksiin ym. rientoihin, ja suhdekin sitten paljastui, se oli jatkunut jonkun vuoden. Aikansa sai siitä ystäväpiirin elintavoista. En enää suostunut kustantamaan näitä matkoja, ja kriisissä halusin pariterapiaan. Ei käynyt kun ero, makea elämä veti puoleensa, rahoitus löytyi sitten ero-osuudesta. Tämä tapahtui v.1997. Nyt alkaa kuulemani mukaan rahat loppumaan. Ihmettelen mitä tapahtui sille ihmiselle, jonka kanssa näin avioehdon tarpeettomaksi? Itseni kanssa olen oman elämäni läpi käynyt, ja oppinut ainakin sen, että suhteelle on jostain löydyttävä se yhteinen aika, tai alkaa aikapommi tikittää. Myös sen olen oppinut kalliimman kautta, ettei niin ihanaa ihmistä ole, kenenkä kanssa ei avioehtoa kannata tehdä. Me ihmiset kun kasvamme jokainen omaan suuntaamme, joskus vinoonkin.
Itse kustansin kaiken jo seurusteluaikoina, asuttiin mun ylläpitämässä kämpässä, ostin ruoat, maksoin jopa opintolainojen korot, jne. Vaimo rupesi huoraamaan, otti eron ja muuttui ahneeksi paskiaiseksi. Onneksi oli juuri ostetusta talosta suurin osa velkaa joten pystyin lunastamaan sen ilman isompia tuskia itselleni kokonaan.
Jos seuraavaa kertaa tulee, niin parempituloisena tai enemmän omaisuutta omistavana teen ehdottomasti avioehdon. Onhan se ikävää ikäänkuin etukäteen varautua epäonnistumiseen mutta suurin osa avioliitoista päättyy tässä maassa eroon joten se on aika todennäköinen skenaario joka tapauksessa.
MUTTA huomautan vielä että tämä ei ole äitimuorin asia. Äitimuori voi ERITTÄIN neutraalisti omalle jälkeläiselleen (pojalleen?) esittää asian, YHDEN AINOAN KERRAN. Mutta muuten äitimuori pitää testamentein huolehtia omasta omaisuudestaan ja antaa jälkikasvun tehdä omat erheensä. Se on järjestys tänä aikana tässä maassa. Muuten voi mennä nuorisoon välit poikki. Vai itsekö olet menossa liitton? Silloinpa luulisi että tunnet omat arvostuksenne. Avioehto kannattaa tehdä, jos ei ole uskonnollista vakaumusta avioeroa vastaan. Ja varsinkin jos epäilet rahankäyttönne ja varsinkin käsityksen rahan merkityksestä eroavan kovasti.
En itse ole ehtoja saanut, enkä saakaan. Tässä vain seuraan jälkikasvuni ihmissuhdetta ja halusin mielipiteitä yksinpuheluuni, kun näitä ei viitsi sukulaisille ja hyvänpäivän tutuille jaaritella. Jos on oppinut kovin erilaiseen rahankäyttöön, kuin toinen osapuoli, ja kumpikin pitää periaatteistaan kiinni, niin kyllä siinä rakkauskin joutuu koetteelle. Ajattelen omaa parisuhdettani, jossa olemme suhtkoht samanlaisista lähtökohdista yhtenäiskulttuurin aikana 50-lukulaisina alkaneet elämän. Hyvin on tulot yhdessä tuhlattu. Ei ole ehtoa kummallakaan, jonkin verran on kinasteltu kyllä siitä, mihin rahaa käytetään. Kyllä nykyaikana sellaisiakin nuoria ihmisiä on, jotka ottavat onkeensa vanhempien kokemuksista. Ei sen niin tarvitse välttämättä mennä, että lapsien pitää tehdä samoja virheitä, kuin edellinen sukupolvi. Aion vain sen heille kertoa, että ei suinkaan ole toisen rakkauden aitouden epäilemistä, jos ehdottaa avioehtoa. Ja sen voisi tehdä hyvinkin se osapuoli, jolla on pienempi varallisuus, eikö se olisi suorastaan fiksu ele?
Lähinnä kait tuo avioehto on sen takia, että jos lähtökohdat ovat hyvin erilaiset. Toinen vaikka omistaa omaisuutta jo ennen avioliittoa ja toisella ei ole mitään.
Koska, mahdollisen eron sattuessa ilman avioehtoa olevan avioparin omaisuus jaetaan puoliksi. Ja tuolloin "pesään" enemmän omaissuutta tuonut puoliso tavallaan menettää ennen avioliittoa hankkimaansa omaisuuteen 100% omistusoikeuden.
Kysymyshän on vain oikeudenmukaisuudesta, joten eiköhän se "papin aamen" kestä, sen avioehdonkin.
Jos toinen on kova tuhlaamaan ja suurista tuloistaan huolimatta ei pysty maksamaan osuuttaan yhteisistä menoista ja kaikki mitkä tulee menee (ehkä ottaa myös luottoja), tulee ongelmia. Itse olen sitä mieltä, että toinen saa omat rahansa käyttää mihin haluaa kunhan maksaa puolet yhteisistä menoista. Ja jos ei tule riitaa, että mitkä ovat niitä yhteisiä menoja... Riippuu myös millaista elintasoa isompituloinen haluaa pitää yllä ja vaatiiko hän maksamaan pienituloista puolet sellaista mihin hänellä ei olisi oikein varaa. Ja neuvotellaanko isommista hankinnoista yhdessä. Ja se on harmillista, jos täytyy kitkutella, että saa maksettua hanhenmaksat ja kaviaarit, eikä ole ikinä varaa ns. omiin menoihin, esim. vaatteisiin.
Jos rahan käytöstä on jatkuvasti tapeltava niin kyllä se hiertää. Useissa perheissähän on riitaa rahan käytöstä, mutta se riippuu kuinka usein.
Avioehtohan auttaa vain erotapauksessa. Ei se avioliittoa saa toimivaksi.
Ystäväni avoliitto kaatui siihen, että mies tuhlasi rahansa "humpuukkiin". He eivät voineet tehdä yhteisiä isompia hankintoja kun miehellä ei ollut koskaan varaa. Häihin säästäminenkään ei onnistunut. Tuloero ei ollut suuri.
Avioehto on ehdottomasti tehtävä silloin, kun jommalla kummalla on enemmän omaisuutta tai toinen on esim. saamassa mahdollisesti jossain vaiheessa suuren perinnön.
.. mutta ei sekään välttämättä mitään auta ..
Rakkaus voi siitä huolimatta " karata ", vaikka olisi millainen avioehto.
Minulla oli aikanaan avioehto, mutta huomasin, että ei siitä apua ollut .. mies alkoi vuosien kuluttua tentata, että meninkö naimisiin hänen tulevan perintönsä takia.
En edes seurustelumme alussa tiennyt hänen mahdollisesta suuresta perinnöstään ..
Eli se siitä ..