siis tällä palstalla on puitu asioita vaikka miten , nyt teille sitten lisää puitavaa, olen itse avioerolapsi, vanhempani erosivat kun olin jo "aikuinen" ja äitini minulle kertoi että hän vaan odotti että kasvaisimme aikuisiksi (ikävä kyllä olen nuorin)... ja nyt sitten pitäs pelleillä että v´älitetään. Tämä samainen täti. ei suostunut tulemaan vanhimman poikansa luokse jouluksi (2 lapsenlasta) kun on kuulemma paremaa tekemistä. .. (laittanut lehteen ilmoituksen nykyisen miehensä kanssa että lähtee rahasta joulupukikisi), että silleen
eli erotkaa, kunhan muistatte että lapset ei koskaan edes vaikka olette pakosta yhdessä ole ansainneet kuulla sitä..
ero on ok...... me ei olla tyhmiä, myöhmmin sattuuu enemmän kun aikasemmin
eli erotkaa, kunhan muistatte että lapset ei koskaan edes vaikka olette pakosta yhdessä ole ansainneet kuulla sitä..
ero on ok...... me ei olla tyhmiä, myöhmmin sattuuu enemmän kun aikasemmin
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuttu tilanne, ei voi mitään muuta sanoa että sattuu.... siksi ihmettelen monien tällä palstalla olevien kommentteja, että lasten takia. Itse jaksoin 8 vuotta, lasten takia, tai varmaan siksi että niin kuuluu tehdä, erosin ja nyt lapsetkin ovat paljon onnellisempia, ja eihän niillä ole katkeruutta kannettavana.... tsemppiä, etsi itelles vaiks uusi perhe... tai ystäviä ja hylkää vanhat ongelmat
Et voi tietää ovatko lapsesi nyt onnellisimpia, kuin mitä olisivat jos olisit eronnut kahdeksan vuotta aikaisemmin. Sinulla ei ole vertailuja. Vaikka lapsi, tai ihiminen on pääpiirteittäin onnellinen, et voi tietää mitä hän sisimmässään tuntee ja pohtii. Onnellinen minäkin olen nykyään, monen paskavuoden ja terapian jälkeen. Enkä ole vieläkään antanut vanhemmilleni anteeksi kun eivät eronneet aikaisemmin. Nekin pysyivät yhdessä, riitelivät, kotona oli ajoittain karmeaa. Kun tulin täysi-ikäiseksi ne erosivat ja äiti kertoi just ton että mun takia pysyivät yhdessä... Onneksi olin silloin vielä sopivasti hämilläni että kuitenkin suoritin lukion kunnialla loppuun ja sain opiskelupaikan. En ole koskaan heille kertonut miltä tuntuu. Lähdin "opiskelemaan" 600 km päähän. Olisin voinut opiskella lähempänäkin ja jotain muuta alaa, mutta pääpaino oli kun halusin vanhemmistani kauas. Heille esitin että kaikki hyvin, mitä nyt opiskelijan rahapula... ja kotona ei voi käydä usein kun on matkaakin jne. Silloin olin sitä mieltä että elämä oli minun käsissäni. Pelkkää juhlimista ja sekoilua. Jouduin kahdesti sairaalaan sen takia. Vanhemmat eivät tiedä mitään. Sairastuin anoreksiaan, jos sitä sairaudeksi voi sanoa. Pääkopassa vika oli. Hain hyväksyntää itsekurin ja sosiaalisen elämän avulla. En kokenut että vanhempani olivat hyväksyneet minua. Minä aiheutin heille huonot välit kun synnyin, minun takiani he joutuivat elämään yhdessä.
Vasta yli kolmekymppisenä kaikki paineet alkoivat purkautua kun äiti kuoli. Kävin terapiassakin, se ainakin auttoi ymmärtämään ja tiedostamaan nää asiat. Minulle on jankutettu ettei vanhempieni huonot välit ole minun syy, ja vaikka kuinka haluaisin sen uskoa, en vieläkän voi antaa anteeksi. Olisin halaunnut toisenlaisen nuoruuden ja lähtökohdat elämälle jos olisin SILLOIN tiennyt, tai jos ne olisivat eronneet etten olisi ottanut kaikkea syytä niskoilleni. Se ajoi minu itsetuhoiseen elämään ja sen ymmärsin vasta liian myöhään. Opiskeluthan menivät perseelleen, ja olen edelleen nippanappa hengissäselvii -työpaikoissa. Onnekseni minulla on ihana mies, mutta lapsia en halua tällaiseen maailmaan.
Joten. Älä sinä marttyyri yhtään kohota itseäsi lastesi kuningattareksi. Luulet tietäväsi kaiken, mutta olet luonut itsellesi keinotodellisuuden, jolla selität omaa erinomaisuuttasi. Sinun mielestäsi heillä on asiat hyvin, ehkä onkin. Aina voisi olla paremmin. Vai oletko sinäkin kateellinen äiti joka haluaa lapsille hyvää, muttei liikaa.