ojasta allikkoon

... valitsemallasi tiellä.

Lohdutuksen sana: Melkein kaikkihan nykyään kuitenkin eroavat.

Eikö sitä voi tavata toista ilman että menettää vapauttaan?
Mitä vapautta..vapautta mennä miten huvittaa vai vapautta olla kenen kanssa huvittaa eiku mitä?

Ei voi muuta sanoa heti alkuun kuin että mieti ensi kerralla mitä haluat. Ja tämä koskee myös minua - eli älä ota itseesi!

Välillä on vähän sellanen olo kuin sillä koiralla joka ajaa autoja takaa, että mitähän sitä sitten tekee jos saa yhden kiinni...

Mutta mä olen tätä mieltä (ja koskee edelleen myös itseäni):
Mä väitän että usein tällainen tunne voisi johtua siitä että pelkää epäonnistumista ihmissuhteessa. Jos totta puhutaan niin meillä miehillä on tässä ihmissuhdeasiassa yksi ns. "etu", nimittäin se että meillä ei ole sitä biologista kelloa, tai se kello on enemmän henkinen kuin todellinen. Eli me voimme jahkailla tärkeiden asioiden kanssa enemmän. Toisin sanoen jos sulta olisi joku leikkaamassa palleja irti ja sanois että "eikö se nainen ala jo löytyä", niin kummasti alkaisi tapahtua! Eikö niin?

Haluaisin kyllä ehdottaa sulle tähän hätään pientä identiteettikriisiä ja itsepohdiskelun paikkaa siitä mitä elämä on ja mitä sinä aiot sillä tehdä!

Se on nimittäin sillä tavalla että kukaan ei tule muistamaan sinua (tai minua) ihmisenä, vaan sinusta tullaan muistamaan vain tekosi!

oikeastaan mitä hyvänsä uutta ja erilaista kun aloitaa, niin ainahan sitä siinä vaiheessa alkaa tuntumaan ne vanhat asiat aivan uskomattoman hyviltä. Mutta harvoin se kaduttaa kuitenkaan ja ei siinä ole kuitenkaan sidottu lopullisesti, mutta voi kokeilla miltä se tuntuisi. Siitähän pääsee eroon, jos ei ole hyvä ratkaisu. Kuitenkin aina se ruoho on siellä aidan toisella puolella näyttää vihreämmältä. Oli tai ei, on kuitenkin kokemusta rikkaampi.

Minä taisin törmätä tällaiseen mieheen. Kiinnostus oli hyvin selvästi molemminpuolista, mutta kun flirtti muutettiin sanoiksi, niin mies yhtäkkiä tahtookin olla vain kaveri.

Ajattelin aluksi, että kuvittelin kaiken, mutta kun kysyin häneltä että onko tämä kiinnostus molemminpuolista niin hän myönsi sen olevan. Viikkoa myöhemmin hän ehdotti, että olisimme vain kavereita..
Hän ei antanut meille edes mahdollisuutta, koska ei ole omien sanojensa mukaan valmis mihinkään vakavaa.

Miksi parisuhteen pitää olla niin rajoittava tekijä? Minä ihastuin häneen (voisin sanoa, että jopa rakastuminen oli jo lähellä)sellaisena kuin hän on, kaikkine harrastuksineen, kavereineen, menoineen...

Olen yrittänyt nyt niellä kaikki tunteeni. Näemme lähes joka päivä opiskelujen parissa ja tuntuu pahalta kun tekisi mieli sanoa, että en tahdo olla kaveri vaan enemmän ja silti tiedän, etten voi sanoa sitä.

kyllähän sitä aina syitä sinkkuuteen löytyy. Minäki olin taas juhlimassa eilen ja törmäsin aivan upeaan tyttöön/naiseen. Sen kaa on nyt heitetty läppää pariki kertaa ja nyt aamulla pätkähti päähän että hittolainen, minähän en edes muistanu pyytää numeroa. Kun kerta oltiin vaan pitämässä kaveredien kaa hauskaa. Montakohan kertaa sitä on tonki tehny. Voi helvatta vaan koskee korvien väliin. Että pitää ihmisen koheltaa. :(

Sä itse jo tavallaan vastasit omaan viestiis.
"No nyt tilanne edistynyt haluttuun suuntaan ja todella mukava neito löytynyt." "Niin ja potkikaa perseelle ennenkuin pelästyn ja sitoutumiskammoisena katoan takavasemmalle"
Kylä se siitä.. *antaa potkun perseelle ettet katoais takavasemmalle* =)

pelottaa aina. Jos on ollut pitkään sinkkuna, niin parisuhde on aika tuntematon asia.

Kohtaa siis tuntematon urheana =)

Ja hei, parisuhteesta pääsee aina poiskin. Mikään päätös ei ole peruuttamaton.