Olen seurustellut poikaystäväni kanssa reilun olme vuotta ja nyt olen alkanut pohtia suhdettamme.
Minä haluaisin kihloihin (oleeme tosin vasta 20) mutta hän ei. Minä yllätän hänen romanttisilla päivällisillä sekä lahjoilla hän ei tee mitään vastaavaa minulle. Tuntuu kuin hän vain kelluisi minun rakkaudessani huomaamatta että minä tarvitsisin myös häntä... Tietääkö kukaan millaista on elää rakastaen jos toinen ei anna tarpeeksi huomiota. Miten hänet herätän? 'Valittaessani ' hänen huomion ja rakkauden puutteestaan hän vain kertoo rakstavansa ja olevansa vain esim. 'väsynyt'. Suhteemme on kestänyt monenlaista ja uskon että hän aidosti minusta välittää. Onko ainut keino saada hänet ymmärtämään lähteä pois yhteisestä kodista?
Kiitos kun jaksoit lukea =)
Minä haluaisin kihloihin (oleeme tosin vasta 20) mutta hän ei. Minä yllätän hänen romanttisilla päivällisillä sekä lahjoilla hän ei tee mitään vastaavaa minulle. Tuntuu kuin hän vain kelluisi minun rakkaudessani huomaamatta että minä tarvitsisin myös häntä... Tietääkö kukaan millaista on elää rakastaen jos toinen ei anna tarpeeksi huomiota. Miten hänet herätän? 'Valittaessani ' hänen huomion ja rakkauden puutteestaan hän vain kertoo rakstavansa ja olevansa vain esim. 'väsynyt'. Suhteemme on kestänyt monenlaista ja uskon että hän aidosti minusta välittää. Onko ainut keino saada hänet ymmärtämään lähteä pois yhteisestä kodista?
Kiitos kun jaksoit lukea =)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tulitikut silmiin on aika klassikko, myös romanttisten päivällisten sijaan rupeat tekemään ruokaa vain itsellesi. Kyllä hän sitten huomauttaa jossakin välissä kun alkaa grilli-ruoka tympimään ja maha kurnimaan. Silloin hän kuuntelee kun kerrot asiasi, nyt se vaan taitaa tulla toisesta korvasta ulos!
Tie miehen sydämeen menee sittenkin mahan kautta =)
Olen seurustellu vajaan vuoden. Aluksi suhde tuntu niin mahtavalle, tuntui, että minulla on kaikkea, mitä ihminen voi saada. Ei tunnettu toisia tarpeeksi hyvin ku alettiin seurusteleen. Nyt ko ollaan seurusteltu, niin tunnetaan toiset tosi hyvin. Meillä on tällä hetkellä sellainen tilanne, että mun poikakaveri on intissä. Välillä pitää oikeesti miettiä, että onko mulla oikeesti sitä ikävä, se tuntuu itestäki niin pahalta. Viikot menee nopeasti... Tuntuu välillä, että oon paljon onnellisempi viikkolla kun me ei nähdä. On menny jo monta viikonloppua niin, että kun nään poikakaverini ja katson sitä, en voi sille mitään, että mua alkaa itkettään. Miksi kaikki tuntuu niin vaikealta, vaikka haluaisin olla onnellinen ja rakastaa häntä niin täydestä sydämestäni. Meillä on välillä niin ihanaa, mutta en tiedä tuota tunnetta minkä koen aina kun tapaamme rakkaani kanssa. Poikakaverini ei koskaan sano rakkaudentunnustuksia, se vaivaa mua niin paljon. Joskus mun on pakko kysyä siltä, rakastatko mua oikeasti??! Tuntuu niin pahalta ku se ei osaa vastata siihen. Oon joskus ehdottanu, että laitettais poikki ko en enää jaksa tällaista suhdetta. Tämä kaikki repii niin paljon mun pientä sydäntäni. Viimeksi kun näin hänet, sydämeeni tuntui niin kipeältä katsoessani häntä. Me kummatki tiedetään, ettei me voitais elää ilman toista. Mutta miksi kaikki tuntuu menevän päin persettä... Auttakaa mua. Kannattaisko laittaa poikki, vai mikä olis järkevintä. En jaksa enää itkeä. Voiko tällainen olla aitoa Rakkautta?! Kiitos ko luit mun tarinani.
Miau,Tilanteenne on niin tismalleen sama kuin meillä,että huh...yksipuolinen välittäminen käy jo raskaaksi,kun ei ikinä saa muuta takaisin kuin että "hei,rakastan sua kumminkin"...tunnen itseni täysin pelleksi kun olen aina niin huolissani että miten tämä kestää.olen todella väsynyt jo kaikkeen.
Parisuhdehan on kahden välinen juttu. Kummankin pitää osata antaa, koska toisen hyväksi tekeminen antaa parhaan ilon itsellekin. Ainakin minä haluan olla molemminpuolisessa suhteessa ja sanoa rakastavani toista, kuten nyt aamullakin.
Mun eka avioliitto kesti 20 vuotta. 10:n jälkeen ehdotin eroa, koska suhde ei toiminut. Se toinen 10 oli sitten vain samassa liemessä lillumista.
Kyllä kaiken pitää olla molemminpuolista hyvää. Pitää osata keskustella, tehdä omia juttuja, mutta pitää olla myös yhteisiä asioita. Muuten ollaan kamalassa tilanteessa, jossa ollaan yhdessä ja yksin. Yksinäisyys parisuhteessa on kamalampaa kuin olla sinkkuna.
Siis homma ei skulaa noin, vaan on tehtävä totaalinen muutos. Jos toinen ei osaa puhua, on vain kaksi vaihtoehtoa, kääntyä ammattiauttajien puoleen. Seurakunna perheasiain neuvottelukeskus antaa uskontoon littymätöntä asiantuntija-apua. Huonoin tai joskus myös paras juttu, on viheltää peli poikki, koska toinen ei halua tai ei pysty muuttamaan toimintaansa. Yksi oleellinen pointsi on se, että toista emme pysty muuttamaan, vaan hyväksymään sellaisenaan, hyvine ja huonoine puolineen. Siis vaaka esiin ja plussat ja miinukset puntariin. Sitten päätös, mitä pitäisi asian hyväksi tehdä.
Niin että jos joku joskus keksii tuohon sen taikakonstin joka pelastaa tilanteen niin ilmoittakaapa kuuluvasti!!!
Vaikeinta katsos on se,kun kumminkin tietää toisen olleen erilainen.ensimmäisen vuoden aikana en muuta saanutkaan kun rakkaudenosoituksia,hellyyttä ja huomiota.Erään "takaiskun" takia mieheni asenne elämää kohtaan muuttui,hän ei oikein aina jaksa välittää mistään.enemmänkin ajattelee aina mahdollisimman negatiivisesti,ja suhtautuu kaikkeen,että v:t väliä.
Eli hankalinta on tässä miettiä sitä.,että muuttuuko tämä koskaan paremmaksi vai ei.Jos lähden ,saatan menettää hyvän ja onnellisen tulevaisuuden.Mutta toisaalta,jos en lähde ja silti mikään ei muutu,saatan huomata "tuhlanneeni" kaiken mahdollisuuden parempaan.Repiä sitten siitä...Ja kaiken lisäksi rakastan miestäni mahdottomasti.