Olen eksyksissä. Lähes neljäkymmpisenä olen viettänyt puolet elämästäni mieheni kanssa. Meillä on kolme ihanaa lasta. Arvostan miestäni isänä, ystävänä, hänen älykkyytään. Mutta rakastanko häntä? Kertokaa, minkälaisia ovat ne tunteet joita näin pitkän yhteiselon jälkeen on realisista edes odottaa tuntevansa. En enää tiedä, minkälaista on, kun rakastaa. Meillä sinänsä kai pitäisi olla asiat hyvin, paitsi seksi, se ei ole sujunut ikinä. Mutta johtuukohan sekin siitä, että en ole ikinä rakastunut häneen? Hän vain oli niin täydellisen luotettava ja rehellinen ja korviaan myöten minuun rakastunut että lähdin hänen kanssaan yhteistä elämää perustamaan. Minkäänlaista intohimoa en ole ikinä häneen tuntenut. Hellyyttä, ja sellaista kaverillista, äidillistä tunnetta kyllä.
Olen ollut jo pitkään ahdistunut tilanteesta. Haluaisin erota, mutta lasten kohtalo murehdituttaa. Ollaan yritetty hakea apua myös pariterapiasta mutta siitä ei ollut mitään apua. Mieleen jäivät ainoastaan terapeutin sanat " joskus täytyy vaan todeta sekin, että tunteet ovat kuolleet, silloin hekään eivät pysty auttamaan" Ovatko ne kuolleet, vai onko niitä ikinä ollutkan?
Olen ollut jo pitkään ahdistunut tilanteesta. Haluaisin erota, mutta lasten kohtalo murehdituttaa. Ollaan yritetty hakea apua myös pariterapiasta mutta siitä ei ollut mitään apua. Mieleen jäivät ainoastaan terapeutin sanat " joskus täytyy vaan todeta sekin, että tunteet ovat kuolleet, silloin hekään eivät pysty auttamaan" Ovatko ne kuolleet, vai onko niitä ikinä ollutkan?
Vastaukset 14
Vanhimmat
en voi auttaa, mutta on se vähän sääli ettet ole koskaan tuntenut rakkauta miestäsi kohtaan!!! Se tunne sinun tarttee joskus kokea, onhan se niin mahtavaa. Vaikka toisaalta eikö ne tunteet muutukin aikalailla nuin pitkisssä suhteissa? Toisaalta sinullahan on hyvä, täydellinen, sinua rakastava mies, kantsii miettiä kaks kertaa sen lemppaamista.
jo itse omiin kysymyksiisi:
"En enää tiedä, minkälaista on, kun rakastaa."
Ei siinä mitään ihmeellistä ole, joskus vain käy niin että rakkaus loppuu. Ei rakkauskaan ole tunne, joka välttämättä säilyy koko elämän ajan, valitettavasti. Ja valitettavasti kukaan ei voi ikinä ennustaa, kuinka pitkäksi ajaksi rakkaus riittää.
Joskus rakkaus vain kuolee, sen voi aiheuttaa kaltoin kohtelu tai vaikkapa väkivalta. Joskus rakkaus vain kuihtuu kokoon, ilman mitään varsinaista syytä.
Mistä me muuten oikein puhumme, mitä rakkaus itse asiassa on?
Tunne, että toinen ihminen on meille niin tärkeä, että emme voisi kuvitellakaan elävämme ilman häntä? Että olisimme valmiita uhraamaan paljon hänen puolestaan, pyyteettömästi? Erittäin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta?
Rakkautta on monenlaista - rakkautta omiin lapsiin, ystäviin, vanhempiin ja ystäviin. Mutta rakkaus puolisoon on erilaista, ainakin sen kuuluisi olla.
Jokaisessa suhteessa aika ja arki astuu peliin. Mutta joskus rakkaudesta jää jäljelle vain hyvä ystävyys, toveruus, velvollisuudentunto. Toisille se riittää koko loppuelämän ajaksi. Toisille ei.
jos mies on"täydellisen luotettava ja rehellinen"
niin miksi haluat hänen sydämensä särkeä pienen pieneksi lasi jauhoksi.
lapsia tavata joka toinen viikonloppu aluksi ihan vapaasti,saada elatusmaksuja nähdä uusia miehiä jotka palvovat maata jalkojesi alla.
ruoho tuntuu vihreältä hetken aikaa.
sitten vähemmän vihreältä.
eikä hetken päästä ketään sitä maata jalkojesi alla palvokaan.
et ehkä löydäkään ketään yhtä rehellistä ja luotettavaa miestä ja intohimoa ja rakkautta.
lapset tulevat kärsimään tuosta turhasta erosta aivan liian paljon joten pyydän,että älä ala tavoittelemaan kuuta taivaalta.
ei ole kauhean pitkä matka kun alat jo säätelemään lapsien tapaamisia isänsä kanssa.
ei kauhean pitkä matka kun alat panetella häntä,ja todella lyhyt matka siihen kun alat ystävättärille "maalaamaan" todella rankkaa kuvaa
miehestäsi.
sinä rakastat häntä,hän rakastaa sinua=teillä on ollut hyvä elämä,kyllä sen pitää jatkua niin eteenpäinkin.
En usko siihen, että tunteet noin vain katoaa, että rakkaus kuolee. TArkoitan, ettei ILMAN SYYTÄ. Jos tunteet ovat vahvoja, todellisia niin niiden kuolemiseen on jokin syy, eikä se syy aina ole väkivalta, uskottomuus tmv Yritän sanoa sitä, että jos kokee rakkauden kuolleen niin olisiko syytä miettiä MIKSI.. Eikä vain tyytyä, että näin on.
Miksi menit naimisiin??
Oliko kivaa rouvana?Vai hausitko statusta? Ja nyt meni pupu pöksyyn??Herääppä nainen, ei s tuosta paremmaksi/pahemmaksi muutu, valinta on sinun.Lapset sopeutuu ja usein ero on helpotus,lapset aistivat tunnekuolleen liiton vaikka aikuiset kuinka yrittäisivät skarpata.
Olisiko Sinun aikasi olla rakastettu ja kohdata sielusi kumppani?Päätä itse, helppoa se ei tule olemaan,itse olet vastuussa omasta elämästäsi.
Nyt ei taida suurin ongelmasi olla se, että onko tunteet kuolleet vai onko niitä koskaan ollutkaan. Jos sinusta tuntuu, ettet halua enää jatkaa avioliittoasi miehesi kanssa, niin silloin on parempi erota. Tai voittehan te muuttaa erilleen ensin ja katsoa sitten tilannetta, jos siltä tuntuu. Saisihan siinä sitten kokemusta siitäkin tilanteesta, ettei asu yhdessä.
Itselläni tuli myös tuossa keväällä sellaisia ajatuksia parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen, että aloin ajatteleemaan eroa. Meilläkään ei seksi ole sujunut siten, kun voisi kuvitella. Silloin minusta tuntui siltä, ettei minulla ole oikeutta lopettaa avioliittoa sen vuoksi, jotta voisin kokea jotakin muuta. Ehkä nainen herää tuossa nelikymppisenä ja alkaa miettiä, mitä elämältä haluaa. Siitä parisuhdeterapeutin kommentista, etteivät hekään voi auttaa, jos ei ole tunteita, voisi ajatella hänen tarkoittaneen, että silloin kannatta erota, jos kerran siltä tuntuu. Voisi kuvitella, että teidän lapset ovat jo huomattavasti päälle kymmenvuotiaita. Kyllä lapset pärjäävät ja ymmärsin, että voisitte olla kaikesta huolimatta miehesi kanssa hyvissä väleissä. Tee ratkaisusi sen perusteella, miltä sinusta tuntuu.
Hei, tarinasi kuulostaa siltä, että voisit olla vaikka vaimoni. Itse olen siinä tilanteessa myös, että ero on edessä. Noin 20 vuotta sitten rakastuin vaimooni, meillä on kolme aivan ihanaa lasta ja omakotitalo yhdessä rakennettuna.
Vaimollani on vain uusi suhde, toisen naisen kanssa. Se suhde on hänen mielestään paljon antavampi henkisesti kun mitä minä olen pystynyt hänelle tarjoamaan. Olemme keskustelleet asiasta paljon ja eilen päädyimme siihen, että emme jatka yhteiselämäämme. Kävin juuri aamulenkillä kun en pysty nukkumaan ajatusten pyöriessä päässä vaikka kello on vasta 5 aamulla. En tiedä helpottaako tämä yhtään sinua, mutta halusin vain kertoa miespuolisena, että muitakin ihmisiä on samanlaisessa tilanteessa.
Muutan pois kotoa, emme jaa vielä omaisuutta sillä keskusteltuamme lasten kanssa he olivat sitä mieltä, että haluaisivat ainakin harkinta-aikaa siihen saakka kunes tämä kouluvuosi on käyty loppuun. Koimme sen tärkeäksi, että kerromme tilanteestamme lapsillemme ja he saavat itse päättää, kumman luokse haluavat muuttaa. Pidämme ainakin siihen saakka yhteisen tilimme ja maksuliikenteen kunnossa, raha ei ole huolenaiheemme.
Onko kenelläkään muulla kokemuksia siitä, että uusi suhde voikin olla samaa sukupuolta olevaan henkilöön? Nimittäin tunnen todella epäonnistuneeni miehenä, etten ole pystynyt antamaan vaimolleni sellaista suhdetta, jossa han kokisi olevansa onnellinen ja tyydyttynyt myös seksuaalisesti.
Tämä ei ole minulle ensimmäinen kerta, että rakastamani ihminen löytääkin kumppaninsa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Ensimmäinen tyttöystäväni on naimisissa nykyisin naisen kanssa lapsineen.
Kertokaa hyvät ihmiset miten jaksan tästä eteepäin ja mistä voin löytää apua! En nuku, oksensin ruokani eilen ulos, alkoholi ei auta eikä maistu, tunnen hajoavani enkä pysty avaamaan solmuja sisälläni.
Koetamme viettää iloista joulua yhdessä vaikka tiedämmekin ettemme enää sen jälkeen elä yhdessä. Emme ole rakastelleet sen jälkeen kun sain tietää suhteesta. Silti koen olevani aktiivinen seksuaalisesti ja halut on kovat. En vain halua koskettaa edes vaimoani tai olla hänen lähellään, vaikka kaipaankin häntä syvästi. Tunteeni vaihtelevat laidasta laitaan ja en osaa käsitellä niitä. Aamulenkin aikana itkin. Se helpotti hetkeksi.
Tämä vastaus on varmaan aika sekava. Olen jopa miettinyt, että jos kuolisin, voisin sillä tavalla jättää lapsilleni ja vaimolleni turvatun taloudellisen aseman. Hän ei pysty hoitamaan lainoja yksin yhteisestä kodistamme ja tiedän, että jossain vaiheessa minun on lopetettava rahallinen tukeminen suoraan hänelle, toki lapsistani tulen aina pitämään huolta. Miten tappaa itsensä niin, ettei sitä voi tunnistaa itsemurhaksi?
Toivon sinun koettavan tsempata. Itse en tunnu siihen pystyväni. Jos et tunne miestäsi kohtaan mitään, koeta rakastaa häntä niin paljon, että voit sallia hänelle suhteen, josta hän voisi löytää lämpöä ja sellaista, mitä et hänelle voi antaa. Sitä itse toivoisin nyt eroavana miehenä.
Älä vain ajattele, että molempien naisten seksuaalinen suuntautuminen jotenkin liittyisi sinuun. Päinvastoin - voin kuvitella molempien naisten tiedostaneen asian jo paljon aikaisemmin, nuorempana. Ja koska tämä yhteiskunta on joissakin asioissa kuitenkin niin suvaitsematon kuin se on, he ovat ehkä yrittäneet elää sellaista elämää kuin heiltä perhepiirissä on odotettu. Ja valinneet joko tietoisesti tai tiedostamatta mahdollisimman miehekkään miehen. Ymmärrätkö?
Ja se, että naiset saavat nykyisiltä suhteiltaan jotain muuta, ei tarkoita sitä ettet sinä olisi pystyneet heille 'tarpeeksi' antamaan. Heillä on vain erilaiset tarpeet, sinä olet mies.
En ole koskaan keskustellut naisten kanssa, jotka elävät toisen naisen kanssa, olisi nimittäin mielenkiintoista tietää, mitä 'se jotain muuta' voisi olla.
Mutta koska olen elänyt miesten kanssa, en voi kuvitella naisen pystyvän antamaan minulle sitä, mitä minä tarvitsen. Koska sen voin saada vain mieheltä.
On ihanaa kuulla, että annatte lapsille aikaa totutella asiaan, toivottavasti voitte ratkaista kaikki käytännön asiat ilman katkeruutta jotta lapset eivät joudu välikappaleeksi.
Kuulostat todella fiksulta mieheltä, yritä saada elämäsi taas raiteilleen. Pidän sinulle peukkuja!
Kiitos kaikille vastauksista. Jokainen antoi omalla tavallaan miettimisen aihetta. Sinulle, joka epäilit perustaneeni avioliiton statuksen tai "kotileikin" takia sanoisin, että jollain tiedostamattomalla tavalla ehkä näin onkin. Mutta miksi parikymppinen ihmisen raakile sitten toimii niin? Ehkä siksi, kun on oppinut koko ikänsä miellyttämään muita että saisi hyväksyntää, koko siihen astisen elämänsä (ja paljon sen jälkeenkin)on asettanut omat tunteensa taka-alalle ja tehnyt ratkaisuja elämässään ettei vain muille tule paha mieli. Siinä samassa vain loitonnut itsestään kauemmas ja kauemmas. Totaalinen stoppi tuli pari vuotta sitten, jolloin sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja nyt vasta toipumisprosessin kautta olen oppinut pikkuhiljaa tuntemaan itseäni. Ikäväähän tässä tietysti on se, että tavallaan syytön mieheni joutuu kärsimään minun tekemistäni ratkaisuista.
Ei ole todellakaan hänen vikansa, että olen mennyt naimisiin, vaikka en rakastanut häntä. Miksi ihmeessä minulla ei ollut silloin voimia riuhtaista itseäni irti!! No, kaikella on tietysti myös tarkoitus ja ilman näitä yhteisiä vuosia ei olisi myöskään näitä ihania lapsia.
Expatilta kysyisin, tarkoititko tosiaan sitä, että minun pitäisi jaksaa elää kulissiavioliittoa ja antaa mieheni etsiä sielunkumppani jostain toisaalta? Se ei oikeastaan ajatuksena tunnu miltään, jos hän löytäisi jonkun, mutta en usko pystyväni itse elämään edes lasten tähden tunneköyhässä ilmapiirissä. Sitähän itseasiassa koko ajan kyllä teenkin, ja ahdistus sen kun lisääntyy.
Toivon sinulle voimia omaan elämääsi. Ihana kuulla, miten aikuismaisesti pystytte sopimaan asioita ja ajattelemaan lastenne parasta.
vaan annat miehellesi mahdollisuuden löytää sellaisen sylin, missä hän saa lämpöä. Kulissit murtuvat jossain vaiheessa kuitenkin ja silloin yleensä syntyy tuhoa ja tulee sanottua asioita, joita katuu loppuelämänsä.
Lasten kannalta tilanne on sellainen, että he tajuavat jo aika nuorina mitä kummallisimpia asoita. Heille kannattaa vaan olla avoin ja rehellinen, valehtelulla ja peittelyllä ei tee kuin hallaa.
Tsemppiä sinne
Kyllä meitä yksinäisiä on paljon, ja samoja ongelmia ! Olen itse ollut naimisissa 30v. ja minä tunnen olevani niin yksin. Harrastamme meheni kanssa eri asioita, olemme vuosien varrella kasvaneet erilailla, arvot ovat erilaiset kummallakin. Vuodet ovat kohdelleet meitä hyvin, lapset nyt jo aikuisia. MUTTA olen niin yksin. En tunne myöskään miestäni kohtaan kuin ystävyyttä, hän sanoo rakastavansa, minä en pysty niin sanomaan ! Rakastellessa saan tyydytyksen jos olen ensin jotain juonut, että jotain tuntisin. Mieheni ei kiinnosta minua enään, ehkä siksikin, ettei hän huolehdi itsestään, hän on päästänyt itsensä lihavaksi, ja sen myötä kaikkia ongelmia. Potenssi ongelma hänellä on ollut vuosia. Kaikki nämä yhdessä, ja erikseen vaikuttavat minuun ja tunteisiini.
Olen harkinnut eroa jo vuoden, minulla ei ole hyvä olla, en vain ole saanut voimia siihen. Mieheni kanssa ei voi puhua, hänen mielestään kaikki on hyvin!! Ja jos saan hänet kuuntelemaan hetken, hän suuttuu, ja taas jäi puhuminen ja yritys koota ja kasata hataraa ja horjuvaa liittoa. Olen "vasta" 50v., olen liian nuori olemaan tunneköyhä, lakastun.
Eipä tässä sinulle apua ole, mutta satpa ajateltavaa ja minä sain purettua oloani!
yksin yhdessä. Näin on myös meillä erona vain neljän vuoden selibaatti. En pysty olemaan mieheni kanssa seksi-suhteessa ja jotenkin tuntuu että hän on jopa hyvillään siitä. Itse todella kuihtunut mutta tekopirteä viisikymppinen 3 ja mieheni 60v. Tahtoisin RAKKAUTTA seksin kera vaan saamaton on saamaton, pyörittele siinä sanaa ja aina on kohdistuva minuun.Vielä minä "joskus". Pelkkä ajatuskin nostaa karvat pystyyn ja ei todella inhosta.
Ajatukset ovat kuin minulla!!! Kiva kuulla kohtalontoverista. Minäkin haluan, minä aion ottaa oman onneni ja kokea vielä jotain. AION tosiaan. Ehkä tämä on oman naiseuden todistamista, menopaussia -tai ihan mitä vaan, mutta aion kokea tunteita, joita en kymmeniin vuosiin ole kokenut. Haluan rakastella miehen kanssa, joka pystyy ja kykenee, jonka kanssa rakastelu kestää enemmän kuin 2-3 min, erektiovaikeuden vuoksi (viagra ei auta pitempään). Haluan että joka hyväilee ja pitää sylissä. NIIN MINÄ HALUAN ja aion sen kokea. Jos miestäni sillä satutan, tehköön sitten omat ratkaisunsa ja alkakoon puhua, tai jos hän haluaa erota, erotaan. MUTTA tehdään jotain !!!
Neppi, kirjoituksesti oli kuin omasta elämästäni. Ihana kuulla että kohtalotovereitakin löytyy. Itse olen ollut aviossa lähes 20 vuotta ja lapsia kaksi. Olemme mieheni kanssa tulleet aina erittäin hyvin toimeen, hän on hyvä isä jne. Mutta mutta... rakkautta en häntä kohtaan tunne.
Olen pohtinut paljon yhteiselämäämme ja miksi alunperin aloimme seurustella. Meillä oli kivaa yhdessä ja hän oli turvallinen ja luotettava, mutta rakkautta en ole koskaan tuntenut.
Ilmeisesti näin nelikymppisenä todellakin alkaa miettiä elämää eteenpäin ja onko tämä sitä mitä haluaa loppuelämältä, minulla vastaus oli että ei. Parisuhteeseen kuuluu myös hellyys ja seksi, jos toista kohtaan ei tunne muuta kuin ystävyyttää, ei suhde voi toimia, ei vaikka kuinka yrittäisi!
Nyt onkin ero vireillä. Päätös oli todella vaikea, mutta nyt olo on todella helpottuntu. Ei toista voi väkisin rakastaa ja valheessakaan ei voi loputtomasti elää.