Erosin n. 2 kk sitten. Olen tässä nyt yksin elellyt ja yksinäistä on. Joulukin on tulossa mutta ei ole tuttua ja turvallista naista kainalossa. Kaksitoista vuotta oltiin yhdessä ja kaikkea hauskaa ja kurjaakin tuli koettua yhdessä. Ikävä on hetkittäin niin kova, että eläminen tuntuu ns. tervan vetämiseltä. Pakko myöntää että on käynyt tosi synkkiäkin ajatuksia mielessä. Hän ei tiedä välttämättä sitä kuinka henkisesti olen ahdingossa. Perhettä ydessä odoteltiin, mutta sitä ei tullut. Odotan lähes päivittäin että hän ilmoittaisi haluavansa takaisin, vaikka tiedän ettei sitä tapahdu. On tulossa ikävä joulu ilman Naista, jota rakastan varmaan ikuisesti. Tiedän ettei toista sellaista ole eikä tule, pitäisi kai opetella olemaan yksin. En sääli itseäni, vaan olen niin syvästi surullinen ja kaipaan häntä. Jos käyn ulkona "piristymässä" niin vittuillaan vain kuinka kurjalta näytän, muka isot silmäpussit jne. Ei se mitenkään lisää hyvinvointia, voisi ihmisillä olla hiukan ymmärrystä. Sitäpaitsi en ole itseäni koskaan pitänyt niin hirveän rumana ja jos minua hetken jaksaa kuunnella, niin voi jotakin saadakin. Olen hyvässä ammatissa ja hoidan työt, mutta se ei tarjoa minulle lainkaan sitä mitä haluaisin. Haluaisin olla onnellinen ihmisen kanssa jota rakastan, eikä niitä ole useampi kuin yksi. Yhteyksissä ollaan viikottain, mutta aika maallisia keskusteluja esim. netin kautta. Ihmettelen ihan kuinka se voi olla niin helppoa hänelle, itse olen jokaisen keskustelun jälkeen aivan päreinä. Tietääkseni ei ole toista, vaan lähtökota oli se että tuli ilmeisesti "kyllästyminen". Maksaisin kaikki rahani lahjoittaisin koko omaisuuteni ja tekisin vaikka puolen millin velan, että kaikki palautuisi ennalleen. Se on vaan niin ettei rahalla saa kaikkea, eikä raha ole minulle koskaan mitään merkinnyt. Koska teen sairaala työtä, täytyy kokoajan olla skarppina. Silti tuntuu välissä että ei meinaa jaksaa. Kunpa tästä helvetistä pääsisi jotenkin, mieluiten nopeasti. On vaan niin tympä olo että pelkään jo vähän omia ajatuksiani.
Olen hajalla
SeasonSortino
81156
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
ettei tuo nainen ollut sinulle se oikea, koska EI RAKASTANUT sinua tarpeeksi. Teepä tämä asia itsellesi selväksi, niin olet valmis jatkamaan elämääsi. Totuus on tuskainen, mutta se pelastaa sinut lopulta elämälle. Jossakin on se sinulle se oikea, älä tuhlaa aikaasi kaipaamalla jotain sellaista, joka ei ole sen arvoista. Sure toki asia pois mielestäsi, mutta älä jatka ITSEPETOSTA.
Ihmiset ovat muuttuneet hetkittäisiksi.
............SÄÄLI................
ei se asia ole niin helppoa vaan ajatella että hän ei "ollut minulle se oikea"...jos molemmat rakastuu niin siinähä se oikea on! mä ainakin löysin toisen puoliskoni koska voin rohkeesti uskaltaa sanoa että mun kaltaista ihmistä ei ole montaa todellkaaan ja mun mies oli just mun kaltanen! nii
voi että:( mulla sama tilanne mutta toisinpäin, mä olen nainen. tiedän tasan miltä Susta tuntuu! toiselle kaikki on niin helppoa, mutta itselle ei, haaveilee vaan hänestä ja kuinka ihanaa oli yhessä.. kaikki hyvät jutut tulee vaan mieleen.. mutta ku surukin pitää käydä läpi..siitäkin on kokemusta että jos sitä ei taas käy läpi.se jää johki syvälle kaivertaan. inhottaa katsella ku toinen elää "omaa elämäänsä" ja yhteisistä tilaisuuksista joissa ollaan, hän lähtee omille teilleen(kun aina ennen mentiin yhdessä :( )ja jään ihan yksin...
olen itekkin vaiheessa että en tiedä miten päästä yli..kuljen kans tossa "tervassa", tutnuu siltä et toista samanlaista EI OLE missään! eikä olekkaan..
mut kaipa se aurinko paistaa meillekkin..
tällasta se on.
Kiitos sanoistasi!
joo minullakin aika samanlainen tilanne, ei vaan ihan noin pitkä suhde takana mutta niin pahalta tuntuu kuin on mahdollista. Jotenkin vaan koitan raahautua päivästä toiseen.. Itku tulee vähän väliä ja niin paha olo.. Tuntuu ettei pääse asiasta ikinä yli eikä pääse jatkamaan elämää. Tuntuu niin tyhjältä ja kuin ei itse ole enää mitää ilman toista..
Pakko vain jotenkin kestää vaikka silmät ovatkin koko ajan turvoksissa. Toivon että sinäkin jaksaisit, koska tiedän miten vaikeaa se on!
HALEJA!!!
tiedän tunteesi...olen itse eronnut puoli vuotta sitten ja minun elämä on myös tuskaa itken päivittäin...ja olisin valmis mihin vain saadakseni hänet takaisin mutta....minun maailmani on aivan palasina..yritän kerätä elämän sirpaleita maasta ja saada...ehkä...joskus elämäni taas kasaan.kaikkea hyvää ja voimia sinulle(niitä nimittäin tulet tarvitsemaan)toivon hartaasti että aika parantaisi haavat,myös sinulla!jaksamista
Minusta olisi hyvä os et pitäisi yhteyttä exääsi vähään aikaan jos se vaan on mahdollista. Jokainen tapaaminen, puhelu, viesti..lisää tuskaasi, koska sisimmässäsi haluat hänet takaisin.
Suhteen päättymistä voisi verrata haavaan. Sen sijaan että antaisit haavan parantua, sinä revit joka tapaamisella sen ruven auki.
Ymmärrä että yksi ovi elämässäsi on sulkeutunut selkäsi takana ja suuntaa katseesi eteenpäin.
Se on aluksi vaikeaa mutta helpottaa päivä päivältä. Lopulta rupikin muuttuu arveksi jota kannat mukanasi läpi elämän mutta et saa sitä revittyä auki enää.
Sanoit olevasi valmis ottamaan vaikka velkaa että saisit asiat ennalleen. Exäsi tunteet tuskin palautuisivat sillä. Sensijaan neuvoisin sinua sijoittamaan itseesi ja tekemään pieniä muutuksia arkeen- se nopeuttaaa unohtamista.
Vaihda asuntoa, tyyliä, harrastuksia tms. Ota lainaa ja tee matka jonnekin kauas. Ota hyvä ystävä mukaan.
Usko parempaan huomiseen. Tsemppiä.