Mieheni aikoo hakea eroa ja asia tuli minulle todella suurena yllätyksenä. Kaikkien ihmisten mielestä meidän piti olla se pari joka kestää kun muut sortuvat. Näin tietysti ajattelin itsekin. Kun nyt sitten kaikki sortui ja olin uskonut vankasti liittoomme ja mieheeni kuin vuoreen tuntuu, että pahiten sorruin minä itse. Koko tulevaisuus tuntuu niin romutetulta. Minä uskoin rakkauteen ja siihen, että olen rakkauden arvoinen aivan täydestä sydämestä. Entäpä nyt sitten. Miten voin enää koskaan katsoa toista ihmistä silmiin ja uskoa, jos hän sanoo minulle rakastavansa. Mieheni lähti etsimään kadotettua nuoruuttaan, mutta minä en koe kadottaneeni omaani mihinkään. En vain enää tiedä mihin menisin, missä olisin. Mistä sen oikean edes voi löytää? Onkohan se vain jäänyt minua varten tekemättä. Miten toinen voi tuntua niin oikealta, että sieluun koskee? Miten julmaa on olla riittämätön??? Minä uskoin niin paljon enempään. Typerä taisin olla, mutta miten tästä jaksaa mennä eteenpäin...
Juu. Aika tietty parantaa haavat, mutta entä tässä hetkessä kun sekunteissa on enemmän sadasosia, minuuteissa sekuntteja, tunneissa minuuteja ja vuorokaudessa tunteja. Mistä löydän voimat jaksaa nyt ja jaksaa yli joulun. Sitten yli uudenvuoden... niin ja arjen tietysti?
,o(
Juu. Aika tietty parantaa haavat, mutta entä tässä hetkessä kun sekunteissa on enemmän sadasosia, minuuteissa sekuntteja, tunneissa minuuteja ja vuorokaudessa tunteja. Mistä löydän voimat jaksaa nyt ja jaksaa yli joulun. Sitten yli uudenvuoden... niin ja arjen tietysti?
,o(
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tiedän tarkalleen, miltä sinusta tuntuu. Itse olen elänyt 2 viikkoa samassa tilanteessa. Minä en uskonut, että meidän liitto päättyisi näin, enkä tiennyt, että asiat ovat näin huonosti. Yllätysero, asia miehen puolelta valmiiksi mietitty, hänen ei tarvitse enää harkita, paluuta yhteen ei ole jne.. jne... Mies muuttaa heti joulun jälkeen omaan kämppään ja minä jää nykyiseen lasten kanssa. Ihmettelin miehelleni, miksei hän ole minulle puhunut ajatuksistaan mitään. Minä teen suunnitelmia meidän tulevaisuuden suhteen ja hän samaan aikaan miettii eroa. Valitettavinta tässä on se, että olemme lokakuussa tehneet investoinnin, josta ei noin vain pääse eroon ja vaikutus kestää 3 vuotta. Minun rahatilanne tulee olemaan SURKEA seuraavat kolme vuotta. Mieheni vastaus kysymykseeni oli "Joo. En ole paras varmaan puhumaan, joten siinä on tulevaisuuteen tekemistä." Että sillä lailla.
Miten olen tämän kaksi viikkoa jaksanut? Rehellisesti sanottuna huonosti. Olen laihtunut 7 kiloa, ruoka ei maistu. Jos saan syötyä, se tulee samoin tein ulos. Itkukohtaus voi iskeä missä ja milloin vain - varoittamatta. Olen masentunut, surullinen ja lähes epätoivoinen. Olen elänyt vain ja ainoastaa menossa olevaa hetkeä. Missään tapauksessa en jää töistä pois, vaikka itse työn tekeminen ei onnistu. Saanpahan kuitenkin mahdollisuuksia päästä eroajatuksista. Pyöritän väkipakolla meidän arkea. Kun on paljon puuhastelua, ei ole aikaa ja mahdollisuutta koko aikaa miettiä eroa. Hammasta purren, vaikka läpi harmaan kiven. Minulla ei ole vaihtoehtoja.
Olenkin tässä miettinyt, mitähän mieheni päässä tällä hetkellä liikkuu. Nauttiiko hän olostaan, missä ikinä mahtaakan olla, joka tapuksessa erosta minusta ja lapsista? Nauttiiko hän, kun tietää, että minä joudun yksin huolehtimaan meidän arjesta? Itse hänen ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Kenties uusi onni vierellä (en tiedä, onko).
Mutta tästä vielä noustaan!! Ja asia, mikä minua lohduttaa edes vähän, on se, että minä olen meistä se, joka on henkisesti kypsempi. Mieheni olisi saanut minusta eron, vaikka olisi älynnyt hoitaa sen fiksumminkin.
En tiedä auttaako yhtään. Valitettavasti helppoutta en kuitenkaan voi luvata.
Jaksamista sinulle. Kyllä se elämä voittaa!!!!
Tunnen tuon tunteen koska itselläni on menossa kahdeksas viikko siitä kun kaikki romahti. Kyllä sinä jaksat koska ei ole muuta mahdollisuutta. Kerro jollekkin joka kuuntelee, ystävä joku läheinen, ammattiauttaja esim kriisikeskus. Aina kun olen saanut kuuntelijan olen käynyt sen läpi mitä meille tapahtui, aina sen jälkeen taakka on tuntunut kevyemmältä kantaa. Olen kirjoittanut tänne aika paljon ja saanut hyviäkin neuvoja, nekin on auttanut jaksamaan.
Aikaa kuluu ja haavat paranee, mutta niitten arpien kanssa on opittava elämään. Silloin tulee aika jolloin rakkaus voi tulla vastaan. Ainakin itse olen ytittänyt kovasti tehdä töitä sen eteen että ei tulisi sitoutumis kammoa, sehän tässä on vaarana. Tuntee itsensä niin haavoituneeksi ettei halua kokea samaa uudestaan. Mutta jo nyt muistan sen tunteen kun rakastuin viimeksi, kyllä minä haluan kokea sen tunteen vielä uudestaan. Aikaa se tosin vaatii.
...ja lohdutuksen sanoja olisi helppo listata, mutta valitettavasti niistä on hyvin vähän apua. Omasta erostani on kulunut 9 kuukautta, ja asiat pyörivät edelleen päässäni. Huonona hetkenä yllättäen tulleen avioeron trauma on varmasti samaan luokkaa kuin Estoniasta juuri ja juuri selviytyminen. Arpien kanssa eletään koko loppuelämä, ja uusi (parempi) ihmissuhde kohtaa Sinussa ihan eri ihmisen kuin edellinen puoliso. Pahinta on ehkä kuitenkin se, ettei luottamus toiseen ihmiseen palaudu ehkä koskaan samalle tasolle. Siinäkin arpi näkyy loppuun saakka. Voi vain lohduttautua sillä että arpikudos on kovaa. Mahdolliset tulevat iskut on ehkä helpompi sietää. Voimia ja jaksamista. Muista puhua, puhua, kirjoittaa, kirjoittaa... Kuuntelevia ihmisiä riittää kyllä. Tarvitset ajan lisäksi tilaa surra.
Mikä ihme meidän miehissä onkaan kun kaiken panttaavat sisällään ja yhtäkkiä sen erouutisensa pudottavat tylysti kuin pommin päähän....
Voimia sinullekin, samassa veneessä ollaan.
olette löytäneet vääränlaisia miehiä..esimerkki:minä olen nallekarhumainen,mutta silti urheilullinen ja jotkut ovat haukkuneet hyvän näköiseksi olen hyvä kuuntelemaan ja palvon maata naisen alla jota rakastan..ei vain ole vielä sitä oikeaa sattunut kohdalle..
..se kun ole sukupuoleen liittyvä, pantata ajatuksiaan ero aikeista, pitää yllä toivoa. Ja murskata sitten sydän vain puhelin soitolla. Sitä luulee että sydämmen särkyminen jäisi toiseksi, jollekin fyysiselle kivulle. Hemmetti kuka meni ihmisen näin särkyväksi rakentamaan. Toivottavasti olen vain "maanantai päivän" yksilö sydämen osalta, ei tätä tuskaa kenellekkään haluaisi. Oletteko muuten koskaan nähnyt vanhuksia, jotka pitävät vielä toisiaan hellästi kädestä vuosikymmenten jälkeen?
Ei ollut turha heidän käynti tässä maailmassa:)
Minä sain voimaa lapsista. Lisäksi puhuin ja puhuin lähimmille ystäville ja sukulaisille. Hyvää fiilistä sain liikunnasta. Kilot tippui ja fyysinen kunto oli loistava, siitä oli apua myös henkiseen puoleen. En syytellyt itseäni, sillä olin tehnyt parhaani, sen mihin voimani olivat riittäneet.
Valitettavasti exäni pettämisen ja lähdön jälkeen minä en enää ole osannut kiintyä kunnolla kehenkään mieheen, vaikka olen nyt avoliitossa.
Kyllä se tuntuu kummalta kun nykyajan ihmisiltä puuttuu sitoutuminen.. Olen 40 vuotias kahden ison pojan äiti ollut 24 vuotta mieheni kanssa. YHTÄÄKKIÄ Se minullekin ilmoitettiin että miehellä on toinen nainen, marraskuun alusta asti elämäni on ollut yhtä helvettiä lupauksia ja valheita täynnä erostakin on puhuttu mutta mitään varsinaisia päätöksiä ei ole vielä tehty. Mieli menee kuin vuoristorataa.. kumpa joku sanoisi mitä tehdä kun minulla on valtavasti tunteita edelleen miestäni kohtaan
Minäkin luulin että me emme koskaan eroa, erityisesti kun meillä molemmilla heng vakaumus. Mies myös oli kaikin tavoin ja kaikkien silmis kuin vuori joka ei kaadu ja oli yleisen luottamuksen arvoinen. Koin eläväni onnellisessa aviossa. Mutta käärme oli paratiisissakin...
Minulla on sama tilanne, ettei ruoka maistu ja jos se sattuu maistumaan tulee hetken perästä paluujunalla takaisin päin. Ulos lähteminen ja asioiden hoitaminen tuntuvat äärettömän vaikeilta asioilta. Aion jäädä yhteiseen kotiimme asumaan ja minulle jää siinä velkaa seuraavaksi yli 20-vuodeksi...mikäli lottovoitto ei tielleni osu. Nuorena ihmisenä se tuntuu pelottavalle, mutta tuntuu että muutokset asunnon ym. suhteen olisivat niin raskaita etten niitä jaksa vielä edes käsitellä.
Kaiken piti ensimmäistä kertaa olla taloudellisesti kohdallaan ja muutenkin tosissaan uskoin, että kaikki asiat ovat mallillaan. Valmistuin koulusta ja sain pitkän (nykymittakaavassa) työsopimuksen ja sain työpaikan joka oli kutsumusammatti. Sitten vedettiin matto jalkojen alta ja tipahdin tyhjyyteen.
Muutama viikko sitten keskustelin ystäväni kanssa, joka oli eroamassa poikaystävästään. Sanoin hänelle, että onneksi minun ei ole tarvinut tuollaisia asioita koskaan edes miettiä ja vieläkin kahdeksan vuoden jälkeen rakastan niin paljon ja mieheni on niin hyvä ja oikea.
Edelleenkin hän on hyvä ja oikea. Olen miettinyt, että mitkä ovat hänen huonoja ominaisuuksiaan joista olisi kiva päästä eroon. Ainut on että hän häiritsee tv:n katsomista napsuttelemalla kynsiään... eipä ole paljon se. Tämä voi jostakin tuntua valehtelulta etten muuta seikkoja keksi, mutta olen oikeasti hakenut syitä joiden perusteella voisin tuntea vihaa ja kiukkua. Niitä ei ole olemassa (paitsi tämä tempaus), koska hän oli se oikealta tuntuva minulle. Tuntuu ehkä hieman lapselliselta, mutta silti ajattelen häntä äärettömän suurella lämmöllä ja rakkaudella. Minun joululahjatoiveeni olisi se, että elämä pitäisi hyvän huolen minun rakkaimmastani.
Minun mieheni teki saman tempauksen vuosi sitten. Alkuvaihe oli rankkaa, mutta elämä on lähtenyt jo sujumaan yksinkin lasten kanssa. Uutta miestä en kaipaa vielä aikoihin, ainakaan vakavampaa suhdetta. Edelleen eniten harmittaa se, etten saanut mitään mahdollisuutta tehdä suhteemme eteen kaikkea sitä, jota olisin ollut valmis tekemään sen jälkeen, kun mieheni sai sanotuksi asiat, joihin on ollut tyytymätön. Ikävää on se, että toinen tekee ratkaisun ensin, ja syyt käsitellään vasta sitten kun on jo myöhäistä ja toinen nainen kainalossa.
Oli tietyllä tavalla helpottavaa lukea viestisi. Elämä nähtävästi kuitenkin vahvoista epäilyksistä huolimatta voittaa...
23 vuotta yhdessä, kaks pientä koululaista, ikää just yli 40 v.
Eikös siinä ne isoimmat eron syyt.
Ei osattu hoitaa suhdetta oikein ja kun toinen päättää lähteä, koska on löytänyt "elämänsä rakkauden", on liian myöhäistä? Eikä auta, vaikka todella selvittää itselleen omat virheet ja katsoo peiliin. Jättäjä on selvittänyt asiat itselleen jo aikapäivä sitten ja löytänyt viat vain toisesta. "yritin sulle puhua, mutta kun ei vastakaikua tullut"
Herää vaan kysymys, että voiko pitkän suhteen aikana aloitettu rinnakkaissuhde kestää? Eikö ensin kannattaisi selvitellä, mikä meni omalta kohdalta pieleen ja sitten vasta löytää uusi rakas? Vaihtamallako se paranee? Selvittäämättä omia virheitään?
Jotenkin käy sääliksi entistä miestä ja lasten takia olen erittäin vihainen. "tiedän, että lapset kärsii, mutta minä en". Käsittämätön lause ihan hyvältä isältä?
Onneksi tällä palstalla on kirjoituksia, joista käy ilmi, että tästä helvetistä voi selvitä, jos itse haluaa.
Toivottavasti löydämme (jos haluamme) tulevaisuudessa "sen oikean"....;-)
Hei vaan vielä! Minulla on sen verran samanlainen tilanne, että kirjoitan sinulle vielä viestin. Itselläni on myös kaksi pientä lasta ja suhdetta mieheni kanssa kesti lähes 15 vuotta.
Eipä se rinnakkain aloitettu suhde aina kuitenkaan ala toimimaan, ainakaan tässä tapauksessa ei alkanut. Tai kyllähän se tuon toisen naisen puolelta jatkuisi hyvinkin, mutta mieheni ei ole pystynyt saamaan päätään kuntoon, eli ne ongelmat hänellä on edelleen vastassa, joita pakoon hän lähti meidän suhteestamme. Ja vasta kun aloimme keskustella asioista, pohtia suhdettamme ym. niin mieheni on vähitellen huomannut kaipaavansa kovasti takaisin ja haluavansa yrittää vielä kanssani. Itse en ole tähän ollut vielä valmis (varsinkin kun mielestäni mieheni on vaikuttanut edelleen liian epävarmalta ajatuksissaan). Mahdollista on kuitenkin, että jos mieheni asuu yksikseen riittävän ajan, niin voimme katsoa, josko meillä olisi vielä yhteinen tulevaisuus.
Pitkä ja mutkainen tie on kuljettu, ja tämä on vaatinut myös sen, että olen kokonaan laskenut miehestäni irti ja oppinut pärjäämään erinomaisesti yksinkin. Voin siis sanoa olevani tällä hetkellä ihan onnellinen, tasapainoinen ja tyytyväinen, joten voin jatkaa elämääni näin yksinkin lasten kanssa, tai sitten jossain vaiheessa vielä mieheni kanssa. Jos emme kuitenkaan kaiken tämän jälkeen saa suhdettamme enää toimimaan, niin uskon kyllä löytäväni jossain vaiheessa elämääni uudenkin rakkauden. Vielä en ole sitä ihan tietoisestikaan halunnut.
tuo sinun viestisi. Minullakin tilanne on tuon suuntainen, ero on tulossa miehen puheista päätellen. Ja kaikki syy on minussa, jopa siihen olen syyllinen, että hän petti!?!
Aika paksua, mutta se helpotti minun oloani: jos pystyy minua siitä syyttämään, niin eipä ole minun kaipaukseni arvoinen. Vaikka kaipaan minä, minkäs tunteilleen voi. Mutta tuo varmasti helpotta kielteisistä tunteista eroon pääsyä. Pystyn tsemppaamaan itseäni, kun kuulen tuon kaltaista tekstiä oman aviomieheni suusta.
minulle kävi suunilleen saman lailla vain vaimo lähti..olen oppinut nauttimaan elämän pienistä asioista.siihen menee hetki että jaksaa miettiä mitään muuta kun sydäntä särkee ja tuntuu että olisi hävinnyt maanpäältä mutta elämä jatkuu..