Hei taas Kaikille
Kysyin viimeviikon puolella onko kukaan katunut...sain mukavasti vastauksia...Kiitos
VAstauksia tuntui olevan tasapuolisesti ...juuta ja eitä...En sitten tiedä kuinka näitä vastauksia tulisi mutustella...varmaan kuitenkin jokainen pystyy valitsemaan vastausten joukosta vastauksen josta pitää...niin että vaikea olla objektiivinen...toinen kehoittaa yrittämään 3-5 vuotta vielä...tai kehoittaa puremaan lasten taki ahammasta...ja toinen kertoo omasta kokemuksestaan kuinka olo helpottui...ja sydän keveni eropäätöksen jälkeen...Taidan todellakin valita haluamaani vastausta kun mielestäni nuo 3 vuoden yritykset...ja "kuolema meidät erottaa" lausahdukset tuntuvat kohtuuttomilta.
Täsmentäisikin nyt kysymystä...osoittaakseni sen mielellään jo eronneille (mielellään jättäjille)...tai juuri ja juuri jyrkänteeltä pelastuneille. Koska tunnen että juuri teillä voisi olla eniten kokemuksia...jotka vastaavat juuri minun vuortani niskassa...
Rakenvimmaksi tunsin ajatuksen jonkinlaisesta aikalisästä...mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan (asumuseroa tms)...siihen olen itsekin järjen kanssa päätymässä. MUTTA kertokaa pliis minulle, kuinka tuona aikana pystyy todella olemaan riippumaton ja käyttämään ajan todelliseen itsetutkiskeluun...mieleni väkisinkin täyttää ajatus...että olen ajatellut ja prosessoinut kaiken valmiiksi...vai perustuuko tämän "metodin teho" juuri siihen että olen erossa vaimostani ja lapsistani...miten se toimii? Itseasiassa jonkun ehdotus siitä että "asukaa erossa, ja anna vaimosi löytää toinen...ja katso tunteitasi sitten"...tuntuu itseasiassa kaikkein tehokkaimmalta...Vosiko tunteet syttyä uudestaan kunnon mustasukkaisuuden kautta (jota itse asiassa epäilen vahvasti..siis sitä että tulisin mustasukkaiseksi)...no juu tuo tuntuu jo epäeettiseltä ihmissuhde leikiksi...mutta toisaalta...olisinhan silloin antanut kaikkeni...?
Alla vielä vanha kirjoitukseni viimeviikolta:
-------------------------------------------------
Hei vaan kaikille
Minulla olisi teille yksi varsin yksin kertainen kysymys...kysymys siitä onko kukaan katunut päätöstään jättää aviopuolisonsa.
Olen kolmenkympin hujakoilla, vaimoni samoin. Meillä on 2 alle kouluikäistä lasta. Lapset ovat suloisia ja luonnollisesti rakastan heitä..paljon. Ongelmana on etten rakasta vaimoani...Viimeisinä kuukausina emme ole riidelleet juuri nimeksikään ja muutenkin vaimoni on ollut kultainen...kuitenkin...paljon tunnetta puuttuu. Hän sanoo rakastavansa minua...mutta minun tunteeni, ja sitä kautta seksuaaliset haluni ovat olleet tiessään jo vuoden puolitoista...Muut miehet kyllä haluavat vaimoani...enkä edes ole mustasukkainen !!!!
Olen hautonut eroa jo pitkään..ja suoraan sanottuna en usko minkään pelastavan enää...haluan rakastaa ja olla rakastettu. Olemme puhuneet vaimoni kanssa ja sopineet yrittävämme...vaimoni on täyttänyt osuutensa...mutta minulle on jäänyt epäselväksi mitä tarkoittaa yrittäminen...mitä se tarkoittaa...? Joku on sanonut sen tarkoittavan tekoja...Mutta en halua tehdä tai sanoa mitään mitä en tarkoita...en halua antaa vääriä singnaaleja. Mitä minun pitää tehdä jotta yritän ?
Toisaalta minusta tuntuu että osa minusta elää jo jossain tulevassa...ja usein mietin voisiko minulla olla toinen mahdollisuus...
Olen käynyt pariin otteeseen keskustelemassa ammattilaisen kanssa...ensimmäisellä kerralla tuntui että sain sieltä jotain konkreetista...toinen kerta oli pääasiassa sitä kun vain puhuin ja hän päivitteli kuinka hyvin olen käsitellyt asiaa...siitä ei jäänyt mitään käteen...
Ja vielä yhteenvetona suhteesta ei puutu kuin seksuaalinen halu häntä kohtaan ja rakkaus...mitä jää jäljelle...Harrastamme seksiä kerran kuussa..siinä ei ole intohimoa...tiedän että meissä molemmissa on sitä, mutta...seksisämme ei ole intohimoa...
En ole keksinyt kuinka voisin saada itseni yrittämään vielä...ihan sydämestäni...järjellä ajateltuna vaihtoehdoksi on noussut asumus ero...herättäisikö se...onko kellä kokemuksia...?
Kaikista rakentavista ideoista kiitollinen
Kysyin viimeviikon puolella onko kukaan katunut...sain mukavasti vastauksia...Kiitos
VAstauksia tuntui olevan tasapuolisesti ...juuta ja eitä...En sitten tiedä kuinka näitä vastauksia tulisi mutustella...varmaan kuitenkin jokainen pystyy valitsemaan vastausten joukosta vastauksen josta pitää...niin että vaikea olla objektiivinen...toinen kehoittaa yrittämään 3-5 vuotta vielä...tai kehoittaa puremaan lasten taki ahammasta...ja toinen kertoo omasta kokemuksestaan kuinka olo helpottui...ja sydän keveni eropäätöksen jälkeen...Taidan todellakin valita haluamaani vastausta kun mielestäni nuo 3 vuoden yritykset...ja "kuolema meidät erottaa" lausahdukset tuntuvat kohtuuttomilta.
Täsmentäisikin nyt kysymystä...osoittaakseni sen mielellään jo eronneille (mielellään jättäjille)...tai juuri ja juuri jyrkänteeltä pelastuneille. Koska tunnen että juuri teillä voisi olla eniten kokemuksia...jotka vastaavat juuri minun vuortani niskassa...
Rakenvimmaksi tunsin ajatuksen jonkinlaisesta aikalisästä...mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan (asumuseroa tms)...siihen olen itsekin järjen kanssa päätymässä. MUTTA kertokaa pliis minulle, kuinka tuona aikana pystyy todella olemaan riippumaton ja käyttämään ajan todelliseen itsetutkiskeluun...mieleni väkisinkin täyttää ajatus...että olen ajatellut ja prosessoinut kaiken valmiiksi...vai perustuuko tämän "metodin teho" juuri siihen että olen erossa vaimostani ja lapsistani...miten se toimii? Itseasiassa jonkun ehdotus siitä että "asukaa erossa, ja anna vaimosi löytää toinen...ja katso tunteitasi sitten"...tuntuu itseasiassa kaikkein tehokkaimmalta...Vosiko tunteet syttyä uudestaan kunnon mustasukkaisuuden kautta (jota itse asiassa epäilen vahvasti..siis sitä että tulisin mustasukkaiseksi)...no juu tuo tuntuu jo epäeettiseltä ihmissuhde leikiksi...mutta toisaalta...olisinhan silloin antanut kaikkeni...?
Alla vielä vanha kirjoitukseni viimeviikolta:
-------------------------------------------------
Hei vaan kaikille
Minulla olisi teille yksi varsin yksin kertainen kysymys...kysymys siitä onko kukaan katunut päätöstään jättää aviopuolisonsa.
Olen kolmenkympin hujakoilla, vaimoni samoin. Meillä on 2 alle kouluikäistä lasta. Lapset ovat suloisia ja luonnollisesti rakastan heitä..paljon. Ongelmana on etten rakasta vaimoani...Viimeisinä kuukausina emme ole riidelleet juuri nimeksikään ja muutenkin vaimoni on ollut kultainen...kuitenkin...paljon tunnetta puuttuu. Hän sanoo rakastavansa minua...mutta minun tunteeni, ja sitä kautta seksuaaliset haluni ovat olleet tiessään jo vuoden puolitoista...Muut miehet kyllä haluavat vaimoani...enkä edes ole mustasukkainen !!!!
Olen hautonut eroa jo pitkään..ja suoraan sanottuna en usko minkään pelastavan enää...haluan rakastaa ja olla rakastettu. Olemme puhuneet vaimoni kanssa ja sopineet yrittävämme...vaimoni on täyttänyt osuutensa...mutta minulle on jäänyt epäselväksi mitä tarkoittaa yrittäminen...mitä se tarkoittaa...? Joku on sanonut sen tarkoittavan tekoja...Mutta en halua tehdä tai sanoa mitään mitä en tarkoita...en halua antaa vääriä singnaaleja. Mitä minun pitää tehdä jotta yritän ?
Toisaalta minusta tuntuu että osa minusta elää jo jossain tulevassa...ja usein mietin voisiko minulla olla toinen mahdollisuus...
Olen käynyt pariin otteeseen keskustelemassa ammattilaisen kanssa...ensimmäisellä kerralla tuntui että sain sieltä jotain konkreetista...toinen kerta oli pääasiassa sitä kun vain puhuin ja hän päivitteli kuinka hyvin olen käsitellyt asiaa...siitä ei jäänyt mitään käteen...
Ja vielä yhteenvetona suhteesta ei puutu kuin seksuaalinen halu häntä kohtaan ja rakkaus...mitä jää jäljelle...Harrastamme seksiä kerran kuussa..siinä ei ole intohimoa...tiedän että meissä molemmissa on sitä, mutta...seksisämme ei ole intohimoa...
En ole keksinyt kuinka voisin saada itseni yrittämään vielä...ihan sydämestäni...järjellä ajateltuna vaihtoehdoksi on noussut asumus ero...herättäisikö se...onko kellä kokemuksia...?
Kaikista rakentavista ideoista kiitollinen
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jättäjä,vitsi mikä sana. Kukaan ei varmaankaan ole yksin syyllinen eroon siksi koen tuon sanan turhan raakana. Silti. Olen halunnut eroa miehestäni vastoin hänen tahtoaan. En nähnyt meillä tulevaisuutta. Teimme kaiken voitavamme, mutta siltikään ei siitä tullut mitään.
Kehoittaisin sinua kuitenkin tekemään siis kaiken ennenkuin aiot jättää. Joskus se ehkä voi kaduttaa jos ei ole tehnyt asialle tosissaan mitään.
Paha olla on. Siitä ei pääse mihinkään. Ei niinkään itseni takia, mutta lasten ja tuntuu sekin tosi pahalta, että olen jonku toisen elämän tehnyt raskaaksi. Silti on pakko aina välillä kelata kasettia taaksepäin, että tulee myös ne asiat mieleen miksi oikeesti erosimme. Aika kun kultaa muistot... En haluaisi yhteen enää, sen tiedän, mutta silti on aika haikee olo näin joulun alla ja saatikka kun joulu tulee... Eka joulu niin, että vietän sen yksin lasten kanssa.
On raskasta kuultavaa kun toinen syyttää joka ikisessä mahdollisessa puhelussa/viestissä, että iteppä olet halunnut jne. On raskasta kantaa sitä syyllisyyden viittaa ja leimaa. Kylillä kukaan ei tiedä meillä olleista ongelmista. Sen he tietävät ainoastaan, että minä olen "heittänyt" mieheni pellolle.
Mut niin, en siis ole katunu, mutta toivon olevani jatkossa vahvempi kantamaan tuota viittaa...
ajatteleppa kuinka raskasta se olisi,jollei olisi niitä lapsiakaan Jouluna (SEKÄÄN EI OLE ITSESTAAN SELVYYS,VARMAAN TULEVAT OLEMAAN MYÖS ISÄLLÄÄN,MIKÄ ON TIETENKIN HYVÄ ASIA)
Jos asiat ovat noin pahasti hakusessa, sinun on lähdettävä. Elämässä ei ole peruutusvaihdetta. Jos lähdet, kanna vastuu valinnastasi kuin mies. Lähtö olkoot aina lopullinen ja elämä on silloin uudelleenorganisoitunut!
Tulet tuskimaan lähtösi jälkeen. Jos yrität palata, olet looseri. Kaveri, joka ei olisi Taipaleella ja Summassa kestänyt poterossa. Tämä ei tarkoita sitä, että et voisi olla hyvä isä. Mutta kanna vastuusi: valinnat ovat lopullisia.
Haluaisin neuvoa sinua tekemmän kaikkesi ennenkuin lähdet, sillä vain silloin voit lähteä hyvin mielin. Yleensä kadonneen intohimon takana on vain yhteisen ajan puute. Joskus pitää olla yhdessä naisena ja miehenä, ei vain vaimona ja isänä. Silloin voi muistaa mihin sitä toisessa oikein ihastui alunperin. Seksin suhteen pitää myös olla rehellinen ja kertoa haluistaan, että molemmat voivat olla tyytyväisiä. Arki pienten lasten kanssa syö usein suhteen intohimoa. Sitä voi palauttaa pikkutuhmilla viesteillä ja kynttiläillallisilla jne. parisuhdeviikonloput voivat usein myös avata molempia suhteen parantamiseen. Jos lähdet kokeilematta näitä - antamatta mahdollisuutta vaimollesi, niin huomaat törmääväsi samaan arkeen ja intohimon lopahtamiseen uudessa suhteessa, uuden naisesi kanssa. Rakastuminen on helppoa - rakastaminen on tahtoa ja töitä. Erona jälkimmäisessä on vain se, että sinä olet jo menettänyt ehjän perheesi ja lapsesi. Anna teille mahdollisuus, niin tiedät oikeasti mitä tahdot.
Minut jätettiin pitkällisen harkinnan seurauksena (josta kuulin jälkikäteen), minulle ei annettu mahdollisuutta korjata virheitäni, eikä minun takiani haluttu muuttua, jotta olsimme kohdanneet jossain siellä puolivälissä - siellä missä tahdotaan rakastaa, eikä oteta rakkautta annettuna tekijänä. Mies löysi uuden samantien ja perusti uuden perheen. Surullista on katsoa ja kuunnella, kun on kuulemma onneton ja haikailee nyt kun on liian myöhäistä. Juna meni ja löysin jo uuden rakkauden. Surullisesti hymähdän, että niin makaa kuin petaa. Eli tee kaikkesi, vain silloin voit luovuttaa hyvillä mielin.
Täysin samaa mieltä. Minun mieheni taitaa olla samalla reitillä.