Onko tämä yleistäkin, että suhteen päätyttyä jättäjä alkaa katumaan ja miettimään, tekikö oikein? Käykö monille näin, että jättäjä (minun tapauksessa mies) on tullut tietyn ajan päästä puhumaan ettei tiedäkään tekikö oikean ratkaisun? Ja miten asia on siitä edennyt: onko se ollut vain hetkellistä kaipausta, vai onko yhteenpaluuta alettu harkita?
Tarkoitan siis vakavia suhteita ja jossa on avoliitossakin ehditty jo asua. Etenkin, jos suhde ei ole kaatunut kolmannen osapuolen vuoksi, vaan jostain muusta syystä.
Tarkoitan siis vakavia suhteita ja jossa on avoliitossakin ehditty jo asua. Etenkin, jos suhde ei ole kaatunut kolmannen osapuolen vuoksi, vaan jostain muusta syystä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kerrotko miksi erositte ja minkä vuoksi olet nyt tullut toisiin aatoksiin. Eikös tuollaiset asiat pitäisi pohtia loppuun saakka vai tuliko päätös hätiköiden tehtyä? Kuinka kauan olitte yhdessä?
Itse olen jätetty, ja mies on nyt alkanut tulla toisiin aatoksiin.
En periaatteessa hae tässä nyt vastausta omalle suhteellemme, vaan olisi yleisesti kiva kuulla, onko näitä katumuksia paljonkin (eli toisin sanoen, hätiköidysti tehtyjä eropäätöksiä) ja mihin muilla tilanne on loppujen lopuksi johtanut.
Mutta voinhan sen nyt kirjoittaa, että erosimme koska mies ei enää ollut varma onko onnellinen kanssani (4,5v yhdessä, 2v avoliitossa) koska meillä oli hänen mielestään liikaa riitaa. Lisäksi hän ei kestänyt arjen esiin tuloa ja sitä, että alkuhuuma on hävinnyt.
No, eikö se vanha suola aina vähän janota, mutta se, että mikä on sitten se "OIKEA" päätös, niin riippuu paljon siitä, kuinka paljon on valmis "sijoittamaan" toiseen ihmiseen ... ja kuinka "aikuisia" /realistisia ollaan...
Omalla kohdalla menossa saman suhteen "toinen kierros" ja vanhoista virheistä ON opittu :)
Hei!
Erositteko mistä syystä välissä? Oliko ero ihan varma jossain vaiheessa, ei siis ajatusta yhteen paluusta? Mitä tarkoitat että ongelmista on opittu, samoja ongelmia ei siis enää ole?
Kamalaahan tämä on, kun tietää että yli pitäisi päästä mutta jossain sisimmässä salaa toivoo ja rukoilee että puhelin soisi ja toinen ilmoittaisi että on nyt varma että teki virheen... Mutta pelkään että hän vain katui sen yhden kerran, ja nyt voi taas hyvin... sen kun tietäisin :'(
tilanteessa olen itsekin. Kuukausi on mennyt ja olen jo oppinut olemaan vilkuilematta puhelinta jatkuvasti.
Pahinta on juuri tuo jättäjän epävarmuus. Todella hermoja raastavaa. Tuntuu, ettei millään pääse omassa elämässä eteenpäin kun toivo elää joka hetki mielessä. Piruuttaanko hän tämän tekee minulle? En todella tiedä pitäisikö pitää enemmän vai vähemmän yhteyttä. Tuntuu, että jos lopettaa kaiken yhteydenpidon, toinenkin lopulta sitten unohtaa. Mutta näinkään ei voi jatkua, että hän valittelee minulle mahdollista virhettä yms.
Ehkä olen kuitenkin päätymässä sille kannalle, että jatkan omaa elämää enkä pidä yhteyttä. Jos nyt alkaisimme uudestaan, en voisi edes täysin luottaa hänen tunteisiinsa. Jos hän todella haluaa takaisin, hänen täytyy taistella minusta ja voittaa luottamukseni ja rakkauteni uudestaan. Vielä en aio kuitenkaan ottaa uutta tilalle vaan näytän, että ovi on edelleen auki. Samalla kuitenkin annan ymmärtää, että elämä jatkuu ilman häntäkin ja että hän ei voi jahkailla loputtomiin kanssani.
In the mean time, yritän korostaa kaikkea sitä hyvää mitä minussa on ja tehdä itsestäni mahdollisimman haluttavan ja menestyneen vastakkaisen sukupuolen edustajien silmissä. Ehkä hänkin huomaa lopulta mitä on menettämässä...
Mut tää siis vaan mun tilanne. Tosin, kun näitä juttuja täällä lukee niin aika samaa kaavaa nää parisuhdeasiat näyttää jäytävän. Harmi kun ei järjestetty asiasta mitään kursseja kun olin teini. Parisuhde ja rakkaus on kuitenkin se suurin asia elämässä (imho) ja siihen ei saa juuri minkäänlaista opetusta etukäteen. Vähän kuin alkaisit rakentamaan taloa ikään edes vasaraa nähneenä. Varmaan kun aikansa hakkaa päätä seinään niin jonkinlaisen mökin saa kyhättyä?
Ah, ihanaa lukea muiden samankaltaisista tilanteista! Itsekin olen päättänyt, että jatkan elämääni eteenpäin ja se tulee, mikä on tullakseen. Ihmissuhteet ovat välillä niin vaikeita, vaikka niiden pitäisi olla paras asia maailmassa! Me vain teemme niistä vaikeita. Kunpa jokainen osaisi iloita tavallisista, hyvistä asioista eikä haikailla kuuta taivaalta. Kukaan ei ole täydellinen enkeli. Muistakaa se.
tekstisi oli kuin sanasta sanaan omia ajatuksiani. Itsekään en usko että voisin edes luottaa häneen jos nyt palaisimme yhteen, mutta toisaalta ajattelen niin että takaisin en ottaisikaan ellei näyttäisi että on todella tosissaan (ja valmis vaikka hakemaan kuun taivaalta). Ja toisaalta, tunteet eivät ole lähteneet minnekään joten tottakai sitä haaveilee että saisi kaiken entisen takaisin.
En aio ruikuttaa tai itkeä takaisin. Jos hän minua rakastaa tarpeeksi, uskon että hän keksii tavan lähestyä.
Voimia, ja yritetään ajatella että miten tahansa käykin, kai se on loppujen lopuksi se paras ratkaisu (minkä tulemme tajuamaan joskus aikojen saatossa). Nyt on vain kestettävä tätä puristusta rinnassa. Päivät vielä menee suht hyvin, mutta illat ovat yhtä tuskaa.