Vanhempani erosivat oltuaan n. 35 vuotta naimisissa. Olen 23-vuotias nainen ja minulla on veli 29 v. Tuntuu ihan kauhealta, vaikkakin tilanne mistä kaikki paha on alkanut, on viina. Se on tuhonnut loppujen lopuksi tämän kaiken ja koko perheen. Isäni alkoholinkäyttö päätyi siihen että äitini päätti viimein lähteä, hän on ollut lähdössä jo 10-15 vuotta, mutta meidän kakaroiden takia ei ole pystynyt, mutta nyt viimein pystyi.Jotenkin tuntuu näin "aikuisena" että olisi ollut helpompaa suhtautua tähän tilanteeseen lapsena.
Äidillä sinänsä menee ihan hyvin, hänellä on työ, johon voi keskittyä sekä vuokra-asunto jossa asua toistaiseksi. Isällä taas ei niin hyvin menekään, hän on eläkkeellä ja jäi asumaan taloon missä vanhempani asuivat. Isäni käyttää alkoholia paljon ja päivittäin, kuulemma elämällä ei ole mitään merkitystä enää eikä millään muullakaan.
Isä on myös yrittänyt itsemurhaa (omien puheidensa mukaan) ja on myös hyvin huomionhakuinen. Olemme veljeni kanssa yrittäneet puhua hänelle "järkeä" ja olen myös sanonut ettei elämä lopu tähän mutta mitään järkevää ei hänelle mene läpi. Tiedän että aikuisten ihmisten täytyy pystyä huolehtimaan itsestään, mutta hän on kuitenkin isäni. Hänellä ei muutenkaan ole ystäviä/harrastuksia joihin voisi uppoutua. Eikä kyllä haluakaan.
Olen itse aika loppu tähän tilanteeseen, olen sanonut isälle ettei soittaisi silloin kun on humalassa jne, mutta eipä mene perille. Se ehkä tuntuu kaikista pahimmalta kun me lapset yritämme auttaa, mutta isä vain sanoo ettei millään ole mitään väliä. Eikö siis meillä lapsillakaan ole mitään väliä, vaikka rakastamme häntä ja yritämme vain auttaa?
Katkolle häntä ei saa, koska ei halua lähteä. Olen itse sairastunut keväällä vapinatautiin, ja siitä johtuen olen tällä hetkellä työkyvytön, ja tietenkin tarvitsisin tukea molemmilta vanhemmilta, mutta aina kun tarvitsisin isää ja jotain on sovittu esim. hän lähtee mukaani lääkäriin (ihan henkikseksi tueksi) on hän kuitenkin humalassa eikä siis voi lähteä. Se on todella turhauttavaa ja petyn sekä tulen surulliseksi aina kun sitä tapahtuu. Miten ihminen voi menettää noin totaalisesti elämänhalunsa? Tottakai minullakin on hetkiä kun tuntuu etten jaksa enää olla täällä, mutta se on kuitenkin vain hetkellistä.
Jos jollain on samankaltaisia kokemuksia vanhempien tai omasta avioerosta, luen mielelläni... Varsinkin jos syynä on alkoholi.
Viisastelijat, älkööt vastatko.
Kiitän ja hyvää joulua.
Äidillä sinänsä menee ihan hyvin, hänellä on työ, johon voi keskittyä sekä vuokra-asunto jossa asua toistaiseksi. Isällä taas ei niin hyvin menekään, hän on eläkkeellä ja jäi asumaan taloon missä vanhempani asuivat. Isäni käyttää alkoholia paljon ja päivittäin, kuulemma elämällä ei ole mitään merkitystä enää eikä millään muullakaan.
Isä on myös yrittänyt itsemurhaa (omien puheidensa mukaan) ja on myös hyvin huomionhakuinen. Olemme veljeni kanssa yrittäneet puhua hänelle "järkeä" ja olen myös sanonut ettei elämä lopu tähän mutta mitään järkevää ei hänelle mene läpi. Tiedän että aikuisten ihmisten täytyy pystyä huolehtimaan itsestään, mutta hän on kuitenkin isäni. Hänellä ei muutenkaan ole ystäviä/harrastuksia joihin voisi uppoutua. Eikä kyllä haluakaan.
Olen itse aika loppu tähän tilanteeseen, olen sanonut isälle ettei soittaisi silloin kun on humalassa jne, mutta eipä mene perille. Se ehkä tuntuu kaikista pahimmalta kun me lapset yritämme auttaa, mutta isä vain sanoo ettei millään ole mitään väliä. Eikö siis meillä lapsillakaan ole mitään väliä, vaikka rakastamme häntä ja yritämme vain auttaa?
Katkolle häntä ei saa, koska ei halua lähteä. Olen itse sairastunut keväällä vapinatautiin, ja siitä johtuen olen tällä hetkellä työkyvytön, ja tietenkin tarvitsisin tukea molemmilta vanhemmilta, mutta aina kun tarvitsisin isää ja jotain on sovittu esim. hän lähtee mukaani lääkäriin (ihan henkikseksi tueksi) on hän kuitenkin humalassa eikä siis voi lähteä. Se on todella turhauttavaa ja petyn sekä tulen surulliseksi aina kun sitä tapahtuu. Miten ihminen voi menettää noin totaalisesti elämänhalunsa? Tottakai minullakin on hetkiä kun tuntuu etten jaksa enää olla täällä, mutta se on kuitenkin vain hetkellistä.
Jos jollain on samankaltaisia kokemuksia vanhempien tai omasta avioerosta, luen mielelläni... Varsinkin jos syynä on alkoholi.
Viisastelijat, älkööt vastatko.
Kiitän ja hyvää joulua.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kertoa..Olen ollut aviossa noin 27v. Koko ajan meillä on ollut "perjantai"pullo ja välillä lauantai, sekä sunnuntai. Itse olen yrittänyt tai sanonut lähteväni. Liitosta on kaksi lasta 16 ja 13v.Samaa työtä ja väsymistä on kestänyt nyt semmoiset 5 viimeistä vuotta, eli kun mieheni joutui sairaseläkkeelle. Tilalle hän ei ole saanut hankittua mitään harrastusta, olen yrittänyt vaikka vallan mitä niin EI nyt minulla on mitta todella täysi ja en enää edes lasten tähden ala tätä kulissia pitään pystyssä. Kunhan joulu on takana olen samassa asemassa kuin äitisi. Miehelläni on lisäksi diabetes ja viinan leikki on välillä hengelle hupaa. Olen muutaman kerran viimeisten vuosien aikana tilannut pii- paa auton hoitamaan "sairasta" mikä diaknoosi. Nyt olen viime kerran jälkeen ollut sitä mieltä että autolla ei taida kiirettä ollakaan meille tultasessa. Olen ihan loppu. Tiedän sinun tunteen ja olen hirveän pahoillani, isäsi saisit unohtaa, mutta tiedän ettet siihen ainakaan vielä pysty. Tiedän myös sen , että hän syö sinut loppuun jos et osaa hellitää. Itse hän tuskin muuttuu koska on antanut vaimonsa lähteä luotaan en usko sinunkaan merkitsevän hänelle muuta kuin oman surkeutensa kuuntelijaksi. Yritä hyvä ihminen irrottautua isäsi otteesta, sinä tarvitset itse voimasi, etsiköön isäsi voimansa pullostaan. Ihan totta minuun koskee tarinasi.
... niin on meidänkin perheessä ollut niin kauan ku muistan perjantai-pullo ja viime vuosina sittemmin myös lauantai ja sunnuntaipullo. Tavallaan on kamalaa että äitinikin joutui pitämään ns. kulissia yllä meidän kakaroiden takia niinkin kauan, eikä ole voinut elää muunlaista elämää kun tuota samaa p*skaa. Nyt sitä on vasta ruvennut ajattelemaan kun tämä tilanne on "päällä".
Minunkin isäni ensin sairastui ja jäi sittemmin sairaseläkkeelle (56 v.) ja äitini on aika paljon huolehtinut ja yrittänyt huolehtia mutta isäni ei halua kenenkään apua, sekin tuntuu aika kamalalta. Viina on ollut hänellekin monta kertaa kuolemaan johtava asia ja ihmettelenkin jos viina ei aiheuttaisi kuolemaa hänelle, niin paljon sillä asialla joku ihminen viitsii leikkiä.
Olisi hienoa jos voisinkin unohtaa isäni, ja lopettaa huolehtimisen hänestä, mutta hän on kuitenkin isäni, enkä voi jättää häntä yksin. Olen kuitenkin yrittänyt ottaa "kovemman" linjan, eli en juttele enkä mene käymään kun hän on humalassa, olen sanonut että sillä hän voi määrittää sen haluaako nähdä lastaan tai olla kanssani yhteydessä ja ilmeisestikään ei halua.
Todellakin tarvitsisin omat voimani ja jonkun muunkin jos vaan saisin. Yritän keskittyä paranemiseen mikä näyttää kuitenkin huonolta, ennusteet tämän sairauden paranemiseen eivät ole niin hyvät, onnekseni kuitenkaan kyse ei ole kuolemantaudista. Yritän todella kovasti, mutta aina se ei ole niin helppoa.
Perjantaipullo, KAUHEETA?
Turhaan kommentoit jos et kerran asiasta mitään tiedä... jos osaat lukea, viestissä taisi olla maininta: viisastelijat, älkööt vaivautuko.
Kumpa minunkin äitini tajuaisi jättää isäni. Isäni on siis alkoholisti. Ei kylläkään pahimmasta päästä, eli ei juo jatkuvasti.
Olen jo monta vuotta toivonut, että äitini jättäisi isäni, mutta ei.
Surullista katsoa kun äiti elää tällaista elämää, hän kun ansaitsisi paljon paljon paljon parempaa.
Ero olisi ollut siskolleni ja minulle parasta... Jo kauan sitten.
Alkoholismia on niin monenlaista, pahinta ehkä kuitenkin on se, miten se muuttaa ihmistä. Olen minäkin katsonut 23 vuotta sitä ja se on pahentunut koko ajan. Veljeni on myös saanut osansa, jo ennen kuin minä synnyin. Hänelle ne pahimmat traumat ovat jääneet, kun äitini oli vuorotöissä ja isä humalassa kotona kaatuili, ja nukkui saunassa jne... Veljeni piti minusta huolta, kun äiti oli töissä ja isä humalassa.
Eihän sitä tietenkään toivo kun ihan äärimmäisessä tilanteessa, siis vanhempien eroa. Toisinaan se on paras vaihtoehto, ja äitini lähti koska halusi muutakin elämää kuin pelkästään sitä juomista. Hänestäkin olisi ennen pitkää tullut alkoholisti. Äitini on onnellinen nyt, yksin. Hän saa tehdä mitä haluaa, katsoa telkkarista mitä kanavaa haluaa ja kuunnella sitä musiikkia mistä tykkää. Olen onnellinen hänen puolestaan.
Yritä puhua äidillesi, yleisimmin luulisin että syynä siihen ettei pysty eroamaan on juuri lapset.
Tsemppiä, ja koitahan jaksaa!
Jos neuvon, että hae vertaistukea AA:n alkoholistiperheiden (koko perhehän sairastaa, kun yksi juo) lapsille suunnatusta ryhmästä, en kyllä muista nimeä nyt. Ehkä CA? Myös Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa kertoo paljon siitä, minkälainen kuvio on kokonaisuudessaan, ja miten voit itse selvitä. Ymmärtäminen ja tietäminen auttaa monia, jos vain voimia hakea tukea löytyy.
Olen itse kokenut samaa, kerrompa tarinani jos löytäisit siitä jotain.
Olin onnellinen kun vanhempani erosivat 26vuoden jälkeen. Isä joi viikon kuureja ja oli tuolloin niin leppoisa ja herttainen. Sinä päivänä kun hän selvisi, alkoi kiukuttelu ja vi%¤#lu. Mikään ei ollut hyvin. Hän on tyranni.
Vanhempieni eron jälkeen hän oli alkuun n. vuoden ihan maissa jonka jälkeen alkoi sadella tappouhkauksia muulle perheelle. Uhkasi tappaa äitini ja itsensä ja välillä vain äitini... Keran kyynisesti totesinkin että koitahan nyt päättää kenet sinä tapat... No, tätä kuunneltuani viikosta toiseen olin aivan loppu ja hermoraunio kun koskaan ei tiennyt mitä sieltä tulee. Hain apua terveyskeskuksen psykologilta. Hän käsitteli kanssani kaikki vuosien takaiset traumat ja opetti löytämään keinot miten selviytyä senhetkisestä tilanteesta kun kaikki kaatui päälle. Vuosia kerääntynyt paha olo purkautui kerralla kun äitini otti ja erosi. Kulissit kaatuivat ja asioista oli "lupa puhua".
Tällä hetkellä emme ole isäni kanssa missään tekemisissä. "Kuitenkin hän on isäni" on mielestäni suurimpia kliseitä maailmassa. Isän kuuluisi tukea lastaan, eikä syytää paskaa ja pahaa oloa lapsen niskaan. "Kuitenkin olen hänen lapsensa"-voi sen kliseen sanoa näinkin päin.
Ehdottaisin että puhuisit asiasta lääkärikäyntiesi yhteydessä ja sanot haluavasi psykologin puheille. Sinulla on selvästi pakkautunut pahaa oloa isäsi juomisesta jo lapsuudesta asti ja nekin olisi hyvä käydä jonkun aivan perhen ulkopuolisen kanssa läpi.
Tarvitset nyt kaiken voimasi että saat itsesi kuntoon.
Jossain vaiheessa isäni sanoi että on aivan sama mitä muut koittavat sanoa tai auttaa/neuvoa. Ei siinä voi auttaa läheiset tai muut jotka eivät ole itse olleet alkoholisteja. Ei kukaan osaa puhua ja auttaa niinkuin entinen alkoholisti joka tietää mistä on kyse alkoholistin näkökulmasta.
Voimia sinulle, toivottavasti sait jotain irti tästä minun kokemuksestani.
Meillä on vähän sama juttu, että ensin juodaan viikko tai pari ja sitten ollaan päivä tai kaksi hyvin nöyränä ja sitten alkaa se vaihe ku isä on niin p*skamainen kun joku vaan voi olla. Hänestä tulee siis todella ilkeä.
Itse asiassa käyn jo tämän sairauteni takia mielenterveyshoitajan luona juttelemassa muutaman viikon välein, ja hänen kanssaan olemme puineet tätä asiaa paljon. Tietenkin se vaikuttaa elämääni enemmän kun esim. isäni voi arvatakaan.
Eli ilmeisesti minun vaan pitäisi pitää loppujen lopuksi itsestäni huolta, ei isästäni. Tuntuu vaan että "hylkään" hänet, ja tietenkin pelkään myös sitä että hän hylkää minut. Meillä on aina ollut muutoin todella hyvä isä-tytär suhde, mutta aina kun viina tulee kuvioihin mukaan, kaikki on pilalla.
Siitä olen kyllä samaa mieltä että isän tai yleensä vanhempien pitäisi tukea lastaan, onneksi sairauteni ja kaiken muun ohella saan tukea äidiltäni, hän on ollut kanssani koko tämän matkan sairauteni ja muun kanssa. Häneen voin luottaa ja tiedän että äitini auttaa jos sitä tarvitsen. Isään en ilmeisestikään enää voi luottaa, tänään oli se päivä kun hänen olisi pitänyt olla tukenani ja mukanani kun taas oli yksi sairauteen liittyviä asioita jotka piti hoitaa, mutta eipä ole isästä mitään kuulunut.
Kiitos sinulle kirjoituksesta, se todella auttoi ja saa miettimään tilannetta uudesta kulmasta.
Voimia myös sinulle eteenpäinkin!