Jo vuoden mieheni kanssa saman katon alla asuneena voin reippaasti myöntää, että se kuuluisa arki on tullut meidänkin elämäämme. Ei siinä itse asiassa mennyt kauaakaan kun alettiin kotiaskareista kinastella ja laskeskella käytettyjä pennosia.
Mutta sanokaa mikä siinä arjessa niin tympäsee? Olen sitä yrittänyt miettiä kaikkien tälläkin palstalla ilmenneiden valitusten perusteella, mutta en pysty keksimään siihen selitystä. Minulle henkkoht tämä "arjen eläminen" on nimittäin elämäni parasta aikaa! Siis hyvä tavaton sentään - saa olla toisen kanssa juuri sellaisena kuin on, ei tarvitse jännittää onko meikit hyvin tai jaksaako jännittää vatsaa sisään. Sitä tuntee toisen menemiset ja tulemiset ja typerimmätkin pikku maneerit jo siihen pisteeseen että osaa ennustaa ne. Ja vuorostaan se että toinen tekee jotain josta näkee hänen tuntevan omat tapani koska hän alkaa tuntea jo minut niin hyvin... En osaa kuvailla kuinka hyvältä se tuntuu. Kaikki tekomme sulautuvat yhteen kantaen eloamme eteenpäin... miten sen voin nähdä huonona? Eihän arki tarkoita sitä että rakkaus olisi johonkin unohtunut?
Selittäkää minulle siis miksi arjen saapuminen suhteeseen on niin perseestä? Kaipaan perusteluja.
Mutta sanokaa mikä siinä arjessa niin tympäsee? Olen sitä yrittänyt miettiä kaikkien tälläkin palstalla ilmenneiden valitusten perusteella, mutta en pysty keksimään siihen selitystä. Minulle henkkoht tämä "arjen eläminen" on nimittäin elämäni parasta aikaa! Siis hyvä tavaton sentään - saa olla toisen kanssa juuri sellaisena kuin on, ei tarvitse jännittää onko meikit hyvin tai jaksaako jännittää vatsaa sisään. Sitä tuntee toisen menemiset ja tulemiset ja typerimmätkin pikku maneerit jo siihen pisteeseen että osaa ennustaa ne. Ja vuorostaan se että toinen tekee jotain josta näkee hänen tuntevan omat tapani koska hän alkaa tuntea jo minut niin hyvin... En osaa kuvailla kuinka hyvältä se tuntuu. Kaikki tekomme sulautuvat yhteen kantaen eloamme eteenpäin... miten sen voin nähdä huonona? Eihän arki tarkoita sitä että rakkaus olisi johonkin unohtunut?
Selittäkää minulle siis miksi arjen saapuminen suhteeseen on niin perseestä? Kaipaan perusteluja.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jotkut kumppanin luonteenpiirteet alkavat usein ärsyttämään pidemmän päälle. Ihmiset ylensä kuvittelevat omistavansa absoluuttisen totuuden, kuinka elää hyvää parisuhdetta. Valitettavasti nämä absoluuttiset totuudet eivät vastaakaan toisiaan. Vrt. Siisti-sottapytty, nuuka-tuhlari, raitis-bilettäjä jne...
tätä samaa asiaa. Mikä siinä arjessa on niin kamalaa? Itse rakastan tavallista arkea avokkini kanssa. Tehdään ruokaa, kinastellaan siivouksesta tai möllötetään omalla tahoillamme telkkaria tai tietokonetta. Meillä kuuluu kuitenkin arkeen pusut ja flirttailu, ja arki on mielestäni parasta aikaa.
Olet oikeassa. Olet 100%:sti samalla kannalla kuin minäkin. Mikä voi olla ihanampaa kuin kaksi ihmistä, jotka kasvavat yhteen, tuntevat toisen jokaisen eleen, arvaavat mitä toinen aikoo sanoa ennenkuin edes avaa suutaan, tietää toisen mieltymykset. Ei enää tarvitse esittää mitään, saa olla oma itsensä, kertoa kaikki tunteensa, olla ja elää. Unelmoida yhteisestä tulevaisuudesta.
Mutta maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Me kuulumme siihen ekaan ryhmään. Ja sitten on se toinen ryhmä, jota alkaa arki ahdistaa, tulee tunne että tarvii jotain uutta, jotain enemmän, ettei kaikki voi olla tässä.
Valitettavasti meidän avoliittoomme kuului kaksi ihmistä, kumpikin eri ryhmistä. Minä elin arkea onnellisena. Miestä ahdisti kai koko ajan enemmän, koska lopulta jätti, "ei ollut enää onnellinen", ja "elämme kuin aviopari". Mitään oikeaa ongelmaa ei ollut.
Elämä on ihmisen parasta aikaa. Joku on tyytyväinen siinä arjen keskellä, joku taas kuvittelee ettei ole aikaa jäädä siihen koska mitä jos edessä olisi vielä jotain parempaa.
Valitettavasti. Sydän huutaa surua mutta minkäs tässä voi tehdä mutta kuin repiä unelmat silpuiksi, heittää ne taivaan tuuliin ja aloittaa kaiken taas alusta.
Uutta arkea etsien...
Voi kääk! luettuani viestiketjun minua alkoi jo ahdistamaan! yäk koko touhu. Itse vaihdan miestä1-3v. välein juuri tuon "tuollainenko tuo onkin ja tässäkö mun elämä menee sitten ohi" -ajatusten jälkeen. Kivaa on nähdä pari kertaa viikossa, kun kummallakin on omat asunnot, ei ikinä tuollaista kirjoittamaanne arkea minulle. Mutta kiitos, oli kivaa lukea, että joku pitää sellaisesta, tavallisista tutusta, turvallisesta tunteesta, ja arjen askarreiden jakamisesta. hyvää jatkoa kaikille!
Peilaapa vähän taaksepäin. Alle 30-kymppisenä ei arjen elämistä osannut oikein ajatellakaan. 30-40- kympin välissä se oli mitä tuntui ajoittain pakkopullalta. Tässä 45 kieppeillä siitä saa sisällön elämään. Kauhistuttaisi ajatus, että pitäisi vielä riekkua jossain bilettämässä tai ravintoloissa, kotona on hyvä olla ja arjen eläminen on sitä elämää parhaimmillaan. Tuntuu kummalliselta, että nuorempana oli niin toisenlaiset elämän arvot.
Johtuu ainoastaan siitä, että ennakko-odotukset ja haaveet ovat olleet epärealistisia pilvilinnoja.
sitä normaalia elämää ja vaikka siinä ajoittain saattaa kipinät singahdella, niin kyllä vastavuoroisesti on taas hyviäkin hetkiä.
Arki lyö varmasti pahiten vasten kasvoja sellaisilla, jotka ei ole sisäistänyt sitä, että elämähän on työtä, elipä yksin tai kaksin, eli ei ne ihmiseloon kuuluvat rutiinit ja tehtävät häviä mihinkään, vaikka pariutuukin. Sitten kun on lapsia, niin on taas työtä enemmän ja sisältöäkin enemmän. Arki kokonaisuudessaan alkaa näyttäytyä jossakin siinä vaiheessa, kun yhteistä eloa saman katon alla alkaa olemaan 3v ja arjen tasapaino alkaa löytymään kun yhteistä eloa on noin 7-8v. Tuolla 13-14 vuoden tietämillä tasaista tasapainoista arkea on jo sen verran takana, että kaipaa taas pikkusen äksöniä ja saattaa ilmetä pientä kriisiäkin...
Itseä kuvottaa ajatuskin, että pitäisi elää jossakin huuman hössötyksessä jatkuvasti. Yäk.
Tasapainoinen arki kaikkine iloineen ja suruineen on sitä oikeaa ja rikasta elämää.