Oma salasuhteeni on tullut tiensä päähän. Vuoden verran tätä kesti, nyt olo on jotenkin helpottunut ja rauhallinen.
Koen tarvetta purkaa tämän johonkin. En ole puhunut asiasta kenellekään, tuntuu että kaikki tapahtuu vain oman pääni sisällä, mikä on jotenkin pelottavaa.
Kaikki alkoi noin vuosi sitten viattomasta sähköpostista. Olin kotona 1-vuotiaan lapsen kanssa, melko yksinäinen ja vähän parisuhdekin rakoili. Ajattelin kysäistä mitä entiselle heilalleni kuuluu. Olin jättänyt hänet yli 7 vuotta sitten, ja jotenkin se ero oli jäänyt kaihertamaan, lisäksi olin nähnyt seksiunia liittyen tähän mieheen. Alussa kaikki oli viatonta mailien vaihtamista. Aloimme kohta soitella ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä että haluamme nähdä. Olemme nähneet vuoden aikana kolme kertaa. Välimatkaa on onneksi sen verran paljon että jo pelkästään se on rajoittanut tapaamisia, onneksi.
Minä menin sitten tyhmä rakastumaan. Niin varmaan se toinenkin mutta hän on koettanut pitää tunteensä kurissa. Olen kärsinyt helvetillisistä tunnontuskista, miettinyt avioeroa, kaikki mahdolliset vaihtoehdot on käyty mielessä läpi. Alusta lähtien tein tälle toiselle miehelle selväksi että haluan toisen lapsen. Olisin jopa jossain vaiheessa halunnut sen hänen kanssaan. Nyt olen raskaana omalle miehelleni ja tilanne jatkunutkuitenkin entisellään, soitellaan ja mailaillaan kuulumisia. Raskauden aikana emme ole nähneet, en ole halunnut. Nyt vain laitoin lopullisen pisteen kaikelle reilu viikko sitten. Alkoi tuntua liian pahalle.
Minulla ja aviomiehelläni on 7 vuotta kestänyt suhde, se on hyvä mutta vähän tylsä ja asiat jääneet omiin turvallisiin uriinsa. Ajattelisin niin että kaipasin sitä että minua sanotaan kauniiksi ja kauniita sanoja. Rakastumistakin kaipasin. En minä tätä kadu, mutta en tunne olevani mitenkään hyvä ihminen. Syytän itseäni koko ajan. Pelkkä toisen kanssa puhuminenkin saa kamalan syyllisen olon aikaan. Jossain vaiheessa kerroin miehelleni mailailevani toisen kanssa. Hän otti sen yllättävän rauhallisesti. Ei oikeastaan edes suuttunut ja tilanne raukesi yllättävän äkkiä. En halunnut loukata kertomalla kaikkea.
On todella vaikeaa päästää irti ihmisestä josta pitää paljon. Aina vain ei voi ajatella pelkästään itseään. Nyt koetan ajatella lasteni ja tämän perheen parasta. En halua että lapseni joskus saavat tietää minkälainen äiti heillä on joskus ollut. Ihminen ei vain aina voi itselleen mitään, sen olen oppinut ymmärtämään. Kasvanut olen henkisesti monta harppausta tämän takia. Olen nyt aikuinen ihminen.
Koen tarvetta purkaa tämän johonkin. En ole puhunut asiasta kenellekään, tuntuu että kaikki tapahtuu vain oman pääni sisällä, mikä on jotenkin pelottavaa.
Kaikki alkoi noin vuosi sitten viattomasta sähköpostista. Olin kotona 1-vuotiaan lapsen kanssa, melko yksinäinen ja vähän parisuhdekin rakoili. Ajattelin kysäistä mitä entiselle heilalleni kuuluu. Olin jättänyt hänet yli 7 vuotta sitten, ja jotenkin se ero oli jäänyt kaihertamaan, lisäksi olin nähnyt seksiunia liittyen tähän mieheen. Alussa kaikki oli viatonta mailien vaihtamista. Aloimme kohta soitella ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä että haluamme nähdä. Olemme nähneet vuoden aikana kolme kertaa. Välimatkaa on onneksi sen verran paljon että jo pelkästään se on rajoittanut tapaamisia, onneksi.
Minä menin sitten tyhmä rakastumaan. Niin varmaan se toinenkin mutta hän on koettanut pitää tunteensä kurissa. Olen kärsinyt helvetillisistä tunnontuskista, miettinyt avioeroa, kaikki mahdolliset vaihtoehdot on käyty mielessä läpi. Alusta lähtien tein tälle toiselle miehelle selväksi että haluan toisen lapsen. Olisin jopa jossain vaiheessa halunnut sen hänen kanssaan. Nyt olen raskaana omalle miehelleni ja tilanne jatkunutkuitenkin entisellään, soitellaan ja mailaillaan kuulumisia. Raskauden aikana emme ole nähneet, en ole halunnut. Nyt vain laitoin lopullisen pisteen kaikelle reilu viikko sitten. Alkoi tuntua liian pahalle.
Minulla ja aviomiehelläni on 7 vuotta kestänyt suhde, se on hyvä mutta vähän tylsä ja asiat jääneet omiin turvallisiin uriinsa. Ajattelisin niin että kaipasin sitä että minua sanotaan kauniiksi ja kauniita sanoja. Rakastumistakin kaipasin. En minä tätä kadu, mutta en tunne olevani mitenkään hyvä ihminen. Syytän itseäni koko ajan. Pelkkä toisen kanssa puhuminenkin saa kamalan syyllisen olon aikaan. Jossain vaiheessa kerroin miehelleni mailailevani toisen kanssa. Hän otti sen yllättävän rauhallisesti. Ei oikeastaan edes suuttunut ja tilanne raukesi yllättävän äkkiä. En halunnut loukata kertomalla kaikkea.
On todella vaikeaa päästää irti ihmisestä josta pitää paljon. Aina vain ei voi ajatella pelkästään itseään. Nyt koetan ajatella lasteni ja tämän perheen parasta. En halua että lapseni joskus saavat tietää minkälainen äiti heillä on joskus ollut. Ihminen ei vain aina voi itselleen mitään, sen olen oppinut ymmärtämään. Kasvanut olen henkisesti monta harppausta tämän takia. Olen nyt aikuinen ihminen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
suhdettanne ja aikuiseksi kasvaminen on voinut vaatia jotain, mitä et tule saamaan takaisin.
Aikuiseksi voi kasvaa monella tavalla. Tapasi on on ollut yksi vaihtoehto ja valitettavasti mielestäni toisia ihmisiä kohtaan epärehellinen ja hyvinkin loukkaava.
Js miehesi saisi tietää kaiken, toipuisiko hän?? Petetyksi tulemisen tunnetta eivät pettäjät ymmärrä.
Valitettavasti...
Surulista luettavaa
Saako miehesi sellaisen parisuhteen kun hän haluaa?
Voiko suhteene tulla oikeasti toimivaksi?
Parisuhde kun on teidän lastenne koti
Se on nyt sinusta kiini millaisen kodin lapsenne saa
Sinä olet ainakin näköjään tehnut kaikesi että parisuhde ja perhe voi hyvin vai mitä?
En kehoita kertomaan miehelesi , mutta kehoitan menemään itseesi .
Onko se että suhteene on " tylsä " yksin miehesi syy?
Sanoit kasvaneesi ihmisenä, minusta se on vasta alkanut ja aikuisuuteen on vielä pitkä matka
Oletkohan hankinut lapset liijan aikaisin?
Ihmisen ja eläimen ero on ajattelukyvyssä, sitä käyttäen aikuinen kykenee päättämään mitä haluaa.
Ihminen voi kontroloida halujaa mikäli tahtoo.
Helppoa on toki hakea alitajuista oikeutusta väärin tekemisille, tokaisemalla itselleen, ettei ihminen voi aina mitään.
Jos sen tuosta opit ymmärtämään, niin sinulla on vielä pitkä matka aikuisuuteen jossa ihmisellä on oma tahto jonka avulla pystyy väärän välttämään.
Ennenkuin tahto toimii, pitää tietää mitä tahtoo,
itsensä tunto on sille edellytys. Ihmisellä kun on eläimistä eroava kyky, ihminen on hyvä valehtelemaan itselleen, siinä prosessi katoaa helposti se todellisuus missä muut elävät, se luo itselle vääristyneen todellisuuden josta seuraa valehtelua ja kumppanista etääntymistä.
Mikäli nuorille ihmisille selittetäisiin se että lapsen syntymä on sinänsä parisuhteelle usein kriisin paikka, niin ehkä näitä sudenkuoppia osattaisiin hiukan välttää, tiedostamalla oma tilanne, tahtokin voisi toimia paremmin ymmärryksen kautta. Usein ihminen toimii tyhmästi, mikäli ei ole elämänkokemusta uusista tilanteista. Elämänkokemusta taas saa vain elämällä. Osa ihmisiä ei kykene oppimaan virheistään, vaan toistavat tyhmyyksiään kerran toisensa jälkeen. Osalla ihmisiä taas on parempi kyky ja valmius oppia, he ovat kenties saaneet jo lapsuudessa perusteet oikeasta ja väärästä, ja kykenevät sitten sisäistämään asian. Poikkeuksetta heidän itsetuntemus ja tieto siitä mitä elämältään haluavat on parempi, kuin sen toisen ryhmän.
Toivottavasti sinä opit myös että luuranka kaapissa on ikävä seuralainen, sen siellä pitäminen vie energiaa pois muusta käytöstä, ja saa olla tarkkana, ettei valehtelu omassa suhteessa lisäänny asian myötä. Ja mikäli luurankoja alkaa pikkuhiljaa kerääntyä, niin on ajan kysymys kun kaapin ovi ei enää kestä.
Lisää oppia sinulle elämäntielle.
t. kokenut konkari
kaikkine kirjoitusvirheinenne ihan oikeasssa.
Vaan kun on lukihäiriö ja liian isot sormet näppiksen käyttöön,niin tulee noita kirjoitusvirheitä. Elämää on kuitenkin eletty, ja omista virheistä opittu, siitä joskus toivoo ettei muiden tarviasi käydä läpi samaa tollon koulua, vain osaisivat mennä elämässä niin, ettei tarvitsis myöhemmin tekojaan katua.
Sinulla on asennetta, olisit voinut nonsoleerata asiat kirjoitusvirheiden johdosta, vaan etpä tehnyt.
Onnea ja tahtoa elämääsi, sekä hyvää joulua.
ole kukaan virheetön. Näin kyllä tekstisi läpi ja asian mitä halusit sanoa. Hyvää joulua myös sinulle.
Kiitos Tiiu sinulle, että kirjoitit kokemuksestasi. Sain meinaan kirjoituksestasi näkökulmaa omaan tilanteeseeni.
Olen seurustellut 6,5 vuotta ihanan miehen kanssa (emme ole naimisissa, kihloissa kylläkin, eikä meillä ole lapsia), arki sujuu hyvin ja tiedän että avomieheni rakastaa minua ylikaiken. Minua on kuitenkin aina vaivannut se, että hän pitää minua itsestäänselvyytenä. Koen, etten saa NAISENA sellaista huomiota mitä kaipaisin. Saan kyllä kuulla rakkaudentunnustuksia, hellyyttä ym... Mutta - välillä tuntuu, että hän näkee minussa edelleen sen 16 vuotiaan teinitytön, joka olin seurustelumme alussa. Haluasin joskus kuulla olevani kaunis ja seksikäs (mitä olen muiden miesten suusta kuullut) ja olen sanonutkin siitä hänelle. Mies väittää ettei tahallaan jätä sanomatta, että ei johdu siitä ettenkö olisi seksikäs tms, ei vaan kuulemma tule sanottua. Mutta minusta noiden pitäisi tulla luonnostaan, jos hän todella minut noin näkisi. Ja pitäkää vain minua pinnallisena, mutta minusta parisuhteen erottaa muista suhteista juuri mm. "seksuaalinen väreily", mikä tuntuu välillä meidän kohdalla laantuneen.
Sitten, olen aina ollut nopea ihastumaan (ja yhtä nopea unohtamaan), joten en ole ollut huolissani vaikka olenkin ollut ihastunut muutamaan kertaan suhteemme aikana. Nyt on kuitenkin "käynyt" niin, että petin miestäni ensimmäisen kerran. Spontaanisti, (myös varatun) miehen kanssa, auton takapenkillä. Olen tuntenut miehen vasta vähän aikaa, ja tunteet ovat molemminpuolisen ihastumisen asteella. Seksi oli aivan loistavaa, mutta kummallakaan ei ole aikomusta jättää kihlattujaan. En ole tuntenut huonoa omaatuntoa (mitä ihmettelen suuresti) tapahtuman jälkeen, ja olemme salarakkaan kanssa jatkamassa "suhdetta".
Kirjoituksesi sai minut kuitenkin miettimään asioita. En ole ajatellut lainkaan mahdollisuutta, että saatan rakastua tähän mieheen (tai hän minuun). En todellakaan halua tilanteeseen, jonka sinä olet joutunut läpikäymään. Toisaalta en halua päästää irti tästä ihastumisen tunteesta... En vielä. Koen saavani paljon tästä salasuhteesta (mainittakkoon vielä että kihlattuni on ensimmäinen ja ainoa kunnon seurustelusuhteeni) ja jotenkin minulla on tarve kokea tämä. Ajattelen että mieluummin nyt, eikä sitten kun on lapsia... Tiedän olevani itsekäs, mutta tiedän myös että tämä ei tule satuttamaan miestäni, sillä hänelle en tule asiata koskaan kertomaan. Koitan nyt saada asiat jonkinlaiseen järjestykseen... ja jos ihastumisen tunne ei mene pian ohi, niin lopetan salasuhteen.
Voimia ja jaksamista kuitenkin sinulle Tiiu! Ja kiitos vielä kirjoituksestasi...
Nyt kantsis hei pysähtyä ja miettiä hetken. Tiedän tasan missä vaiheessa olet, mulla kun on käyny samoin tavoin. Ton siitä saa kun nuorena alkaa seukkaa vakavasti. Se tulee väkisinkin jossain vaiheessa vastaan, se että kaipaa ihailua joltain muulta. Nyt mietit, onko teiän suhde miehes menettämisen arvosta. Minäkin opin vasta sitten kun oma mieheni jäi pettämisestä kiinni. Osu pilkka omaan nilkkaan.
En oikein tiedä mitä sanoisin sinulle. Parisuhteen perusta on kuitenkin molemminpuolinen kunniotus. Omalla kohdallani se on kadonnut, en kunnioita enää itseäni koska olen tehnyt jotain sellaista mikä kaduttaa ja loukkaa todella paljon jos asia joskus selviää. En ole enää sama ihminen, olen muuttunut enkä välttämättä hyvään suuntaan. Sen tiedän etten ole välttämättä ensimmäistä kiveä heittämässä kuitenkaan.
Mieti mikä on todella tärkeää, oikea aika pettämiselle ei ole koskaan. Arki on julmaa ja tylsää mutta sama arki on edessä jokaikisessä parisuhteessa, muista se. Hyvää joulua.
> Tiedän olevani itsekäs, mutta tiedän myös että tämä ei tule satuttamaan miestäni, sillä hänelle en tule asiata koskaan kertomaan.
Mietipä uudestaan ainakin tätä kohtaa. Vaikka sinä voisitkin valehdella ja muunnella totuutta, suhteesta jää kyllä aina jäljet. Joku viesti jota et huomaa hävittää, joku esine, joku ulkopuolinen jolle olet uskoutunut...
Ei minunkaan kumppanini varmaankaan ikinä aikonut minulle kertoa, mutta niinpä vaan sain eilen tietää. Niin varovainen hän oli ollut, että jouduin yllättymään kun yksi huolimaton todiste paljasti salailun määrän. Varmaan sinäkin luulet olevasi varovainen, mutta se kuluttaa sinua, ja et tule onnistumaan.
Mieti, haluatko tuhlata elämäsi tuollaiseen?
Viestisi sinkoilee kliseitä ja taustalla on alitajuinen luulo, että pystyt pyörittämään omaa ympäristöäsi kuten haluat. Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa, että esimerkiksi kiinni jääminen pitkässä salasuhteessa on enemmän kuin todennäköistä. Kukaan ei pysty ennakoimaan mitä toisten ihmisten päässä liikkuu. Oma mieheni jäi kiinni pettämisestä yhden tekstiviestin takia. Hänen naimisissa oleva salarakas taas sen takia, että kyseinen nainen tiesi minun tietävän, oli tosi ahdistunut paljastumisen pelosta, kertoi ystävälleen, joka ei kestänyt salaisuutta ja kertoi ystävänsä (=mieheni salarakas) miehelle. Ketju lähti purkautumaan todella pienestä huolimattomuudesta. Tiedän myös tapauksen, jossa salarakas tuli omantunnon tuskiin ja kertoi omalle ja salarakkaansa puolisolle.
Toinen harhakuvitelmasi on, ettet tunne tekeväsi mitään väärää. Tuo illuusio tulee jatkumaan siihen saakka, kunnes paljastutte ja salasuhteenne pelkästään antaa elämääsi jotain. Ihastumisen tunnehan on ihana. Kun juttunne paljastuu ja sen selvittely alkaa, kohtaat raadollisen maailman ja saatat todeta, että tunnet itsekin omantunnon tuskia (näet puolisosi kärsimyksen) ja voit jäädä aika yksin tekosi kanssa. Ihminen on itsekäs olento ja oma hyvä olo antaa kuvitelman, että esimerkiksi pettäminen olisi jotenkin hyväksyttävää. Niinhän pedofiilitkin kuvittelevat lasten nauttivan seksistä aikuisten kanssa.
Et omista puolisoasi. Jos tiedät toimivasi hänen arvomaailmaasi vastaan, millä oikeudella olet muuttanut parisuhteenne pelisääntöjä yksipuolisesti? Eikö ole nimenomaan hyvä asia, ettei teillä ole lapsia ja voitte lopettaa helposti suhteenne, jos se ei teitä molempia tyydytä?
Lasten syntymä ei ainakaan helpota parisuhdetta. Jos petät vakituisessa suhteessa kihlausaikana muutaman vuoden jälkeen, ei tarvinne olla ennustaja, että voi sanoa, että suhteenne kaatuu joka tapauksessa viimeistään lasten synnyttyä. Sitten sitä huomiota saa vielä vähemmän ja itsestä pitää jakaa muille entistä enemmän.
kirjoitus, oikein ajatuksella, siinä asia on analysoitu oikein hyvin.
Asia joka sinun kirjoituksesta paistaa, että taidat olla aika epävarma oman minäsi suhteen. Oletko ns. ulkoaohjautuva? Sinulla on tuossa nyt kaikki mitä tarvitaan, ajaakseesi oma elämäsi kunnon alamäkeen, ja kun se vähäkin itsekunnioitus syödään noissa salasuhteissa, niin siitä kuilusta nouseminen, ei ole heikon ihmisen hommaa. Ammattiauttajaa siinä usein tarvitaankin, niin kävi minun vaimolle. Asiat kun lähtee menemään vinoon, ei korjausliikkeitä ole sen helpompaa tehdä elämän, kuin liukkaalla tiellä käsistä lähtevän auton suhteen.
Parisuhde pitää rakentaa rehelliselle pohjalle, jotta siinä pystyy kasvamaan ihmisenä.
On myös karmivaa lukea tekstiä, jossa sanotaan ettei omatunto vaivaa, vaikka tehdään väärin itseä ja puolisoa kohtaan. Se on usein paha merkki. Se voi toki johtua lapsellisuudesta, ettei vielä henkinen taso yllä aikuisen mittoihin, mutta se voi myös kieliä oman psyykkeen puolustusmekanismeista, ja se on pahempi juttu jo. Sellaisesta tilanteesta ei oikein itsekseen selviä, koska maailmankuva on jo mennyt pahasti vinoon.
Niin tai näin, toivottavasti kykenet kriittiseen itsetutkiskeluun, kyse vaikka ensialkuun, mitä tässä elämässä itse oikein haluat? Äläkä tyydy vielä ensimmäiseen vastaukseen, koita tikistää vähän syvemmälle itseesi.
Sinun on aika käydä tekemisiäsi läpi nyt itseksesi, mutta itsekunnioitus pitäisi löytyä jostain takaisin. Ihmisen ei ole hyvä elää jos ei kykene itseään kunnioittamaan, siitä jää sisälle heikko kohta. Se taas voi johtaa myöhemmin lankeamisiin, kun alitajuisesti tuntee ettei parempaa ansaitsekaan.
Lähde rakentamaan vaikka tiedosta, että katkaisit kierteesi, kaikki eivät siihen kykene.
Joudut toki elämään oman hairahduksesi kanssa, mutta kun pidät sen ainoana, niin se ei ole vielä polttanut koko maata takaasi, ja edestä löytyy aivan palamatonta. Rakenna suhdettasi rehellisyydelle, kysy aina itseltäsi, mitä minä voin tehdä suhteeni eteen? Jos miehesi on ajatteleva yksilö, niin hänkin kykenee tekemään sitten sen saman. Kriisien kauttahan me ihmiset kasvamme, joten ei hölmöilysi vielä ole pidemmän päälle hyvän elämän loppu, kunhan kaivat sen itsekunnioituksen esiin. Se on tärkeää myös lastesi takia, ne kun vaistoavat vanhempiensa mielenlaadun. Usein lasten pahoinvointi ja sairastelu, on vain peilausta vanhempien pahasta olosta. Turvallinen ja tasapainoinen lapsuus, terveine rajoineen, on kaikkien lasten perusoikeus, kun me vanhemmat olemme heidät tänne saattaneet, niin se olisi vähintä mitä meidän kuuluisi heille tarjota. Muuten siirrämme vain kurjuuden ketjua sukupolvelta toiselle.
Eli lopetin salasuhteen ja tein ehdottomasti oikean ratkaisun! Kiitos kaikille aikuismaisemmin ajatteleville ja kokeneemmille vastanneille (ei ironiaa!). Ja tosiaan, vieläkään en tunne omantunnontuskia vaikka tiedänkin toimineeni väärin. Johtuu ehkä siitä, että salasuhde ei kuitenkaan merkinnyt tunnetasolla mitään vakavampaa. Ja haluan mainita vielä etten ole luonteeltani kylmä, päinvastoin... Yleensä asetun liiankin voimakkaasti toisen ihmisen asemaan ja tunnen emptiaa ventovieraitakin kohtaan.
Ja toinen asia mitä haluaisin tarkentaa: niinkuin myönsinkin, kaipaan enemmän huomiota (itsekästä tai ei). En kuitenkan ole ohjailtavissa pelkän positiivisen palautteen avulla, enkä yleensä edes noteeraa vierailta miehiltä saatua huomiota.
Puhuttiin taas miehen kanssa pitkään ja uskon vahvasti tähän suhteeseen. En voi luvata etteikö kiinnostus enää heräisi muita miehiä kohtaan, tunteilleen kun ei voi mitään... Mutta teoilleen voi.