Jouduin luopumaan rakkaastani. Rakastimme toisiamme, mutta ristiriidat repivät meidät hajalle. Emme osanneet käsitellä arkipäivää, käsitimme toisemme helposti väärin. Asioiden setviminen paisutti ja kasvatti riidat kohtuuttomiin mittoihin ja kummallakin hirtti yleensä kiinni tosi lujaa. Olimme väsyneet jatkuviin välienselvittelyihin, mutta emme muuhun. Ajatuksiini ei koskaan mahtunut ketään muuta miestä. Houkutuksia ei ollut, koska rakastin yksinomaan tätä miestä. Hän oli himojeni ja päiväunieni kohde. Meillä oli hauskaa keskenämme, nautimme yhdessä liikkumisesta, nautimme toisistamme. Me olimme syvällä toistemme päissä, ehkä liiankin. Emme osanneet suhtautua toisiimme toisinaan välinpitämättömästi, vaikka se olisi ollut jopa hyväksi tietyissä tilanteissa. Nyt hän on poissa elämästäni. Kaipaan häntä edelleen. Yritykseni kiinnostua muista sulavat kuin lumi, sillä hän on minulle se ainoa, jonka tahdon. Silti, vaikka tiedän realiteetit. Mutta...ehkäpä aika hämärtää rakkaani kasvot mielikuvissani, sydämen puristus hellittää ja voin laittaa rakkauteni muistojeni laatikkoon lepäämään. Ehkä joskus sen muiston katseleminen ei enää koske...ehkä.
Luovuin rakkaastani, en rakkaudestani
Nita
3634
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kertomasi oli kuin omasta elämästäni. Meille kävi samoin. Emme ikinä "rakastuneet", se oli jotenkin itsestään selvyys, että kuulumme yhteen. Kului kaksi viikkoa ensinäkemisestä ja asuimme jo yhdessä. Aika vieri ja vietimme mukavaa elämää. Jossain vaiheessa vain tosiasiat tulivat pinnalle. Arki maistui puulta, riitelimme ja kiukuttelimme toisillimme välillä ihan mitättömistäkin asioista. Tuntuu pahalta, että joutuu jättämään elämänsä ihmisen arkisten asioiden vuoksi. Ei silti, ei loppuvaiheessa rakkautemmekaan kukoistanut niinkuin ennen, mutta pahalta se tuntuu. Vielä pahemmalta se tuntuu kun on jo joku kenen syliin hypätä kun ovi takana sulkeutuu.. mutta minkä sitä tunteilleen voi. 10 kuukautta se kesti.. ja olisi kestänyt saman vaikka vuosissa, mutta ajoitus oli vain väärä.. Täysi myötätuntoni sinua kohtaan! Elämä on kovaa - kaikille. Kaikesta huolimatta aurinkoiset loppukesän jatkot Sinulle & tsemppiä!
sattuu yksinäisyys kun vielä rakastaa... joskus vaan on pakko hyväksyä tosiasiat. Itse uppoudun töihin, ei jää aikaa ajatella mitä olisi voinut tehdä toisin. Eikä myöskään jaksa kiinnostua muista miehistä. Tiedän kokemuksesta että aika parantaa haavat mutta siinä ajassa vanhenee tuplaten..
Vaan ehkä se on niin helpompaa sinulle...