Erosta on puolitoista vuotta aikaa.
Yhdessä elettiin 4,5 vuotta.
Ollaan nähty ja oltu näkemättä. En voi silti olla ajattelematta häntä. Onneksi hän muutti muutama kuukausi sitten pois samalta kylältä joten voin käydä kävelyllä pelkäämättä/toivomatta häneen törmäämistä.
Suru erosta on onneksi kadonnut. En elättele toiveita yhteen paluusta koska tajuan asian järjelläni ettei meillä ole riittävästi eväitä enää jatkaa.
Mutta en voi olla muistelematta ihania yhteisiä hetkiä, matkoja, aamuja, öitä, suudelmia, seksiä.
Yleensä iltaisin nuo ajatukset tulevat.
Kun jonkin tutun asian näen tai kuulen.. jopa polut, risteykset ja paikat tuovat hänet mieleeni. Ikävoin sitä mitä olen menettänyt ja jota en voi saada enää. Hän on linkkini näihin kauniisiin tapahtumiin.
Jos kuulen että hän seurustelee, vatsassa vääntää. Tähän mennessä hän ei ole löytänyt ketään vakavaa ja näin itsekkäästi ajateltuna saisi ollakin koska en minäkään. Tuntuisi todella pahalta jos hän avioituisi ja saisi lapsia.. kun ei meillekään kerran tätä suotu.
Tuntuu että hän on niin vahvasti osa minua että muuten ei voi olla. Minä tunnen että olen jotenkin puolikas ihminen ilman häntä vaikka erosta on tosiaan puolitoista vuotta.
Elämäni on nyt yksin hyvin arkista ja vailla läheisiä sosiaalisia suhteita.
Olen voinut paremminkin, sen myönnän. Seurustellutkin.
Pitäisikö minun olla paremmassa jamassa? Eikö tässä ole aikaa muka kulunut tarpeeksi? Voiko ihminen mennä taaksepäin tässä eroa käsitellessä?
Nytkin tässä kyyneleet valuvat. Liekö tämä joulun läheisyys synkistänyt.
Särkynyt sydän .
Yhdessä elettiin 4,5 vuotta.
Ollaan nähty ja oltu näkemättä. En voi silti olla ajattelematta häntä. Onneksi hän muutti muutama kuukausi sitten pois samalta kylältä joten voin käydä kävelyllä pelkäämättä/toivomatta häneen törmäämistä.
Suru erosta on onneksi kadonnut. En elättele toiveita yhteen paluusta koska tajuan asian järjelläni ettei meillä ole riittävästi eväitä enää jatkaa.
Mutta en voi olla muistelematta ihania yhteisiä hetkiä, matkoja, aamuja, öitä, suudelmia, seksiä.
Yleensä iltaisin nuo ajatukset tulevat.
Kun jonkin tutun asian näen tai kuulen.. jopa polut, risteykset ja paikat tuovat hänet mieleeni. Ikävoin sitä mitä olen menettänyt ja jota en voi saada enää. Hän on linkkini näihin kauniisiin tapahtumiin.
Jos kuulen että hän seurustelee, vatsassa vääntää. Tähän mennessä hän ei ole löytänyt ketään vakavaa ja näin itsekkäästi ajateltuna saisi ollakin koska en minäkään. Tuntuisi todella pahalta jos hän avioituisi ja saisi lapsia.. kun ei meillekään kerran tätä suotu.
Tuntuu että hän on niin vahvasti osa minua että muuten ei voi olla. Minä tunnen että olen jotenkin puolikas ihminen ilman häntä vaikka erosta on tosiaan puolitoista vuotta.
Elämäni on nyt yksin hyvin arkista ja vailla läheisiä sosiaalisia suhteita.
Olen voinut paremminkin, sen myönnän. Seurustellutkin.
Pitäisikö minun olla paremmassa jamassa? Eikö tässä ole aikaa muka kulunut tarpeeksi? Voiko ihminen mennä taaksepäin tässä eroa käsitellessä?
Nytkin tässä kyyneleet valuvat. Liekö tämä joulun läheisyys synkistänyt.
Särkynyt sydän .
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllähän siinä neljässä ja puolessavuodessa on niitä päiviä ihan kyllästymiseen asti. Yritä säkin herätä jo sieltä jostain!
Minulla on ihan sama tilanne. Tuntuu että etnkin tämä joulu (yhdessäolon juhla), pimeys jne. tekevät olon todella haikeaksi ja silloin sitä alkaa kaipaamaan toista lähelle ja muistelee yhteisiä hetkiä. Minut jätettiin reilu vuosi sitten "yllättäen" ja sen jälkeisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen eroprosessini pääsi kunnolla käyntiin vasta tämän vuoden alusta. Kesä ja syksy meni ok mutta nyt on kova kaipuu ja ikävä ja on niitä kyyneleitä tullut vieritettyä täälläkin. Taitaa olla vaan niin ettei eroprosessin pituus kysy aikaa vaan sen tietää sitten kun on valmis eteenpäin. Ainakin voi olla ylpeä että on osannut rakastaa toista ja sitä myötä on ollut jotakin mitä surra ja ikävöidä.
Mulle joku viisas sanoin suhteen loppumisesta, että se on kuin "pieni kuolema". Eli se voi ottaa samaan tapaan korvien väliin, kuin jonkun läheisen poismeno. Ei kaipuulle ole määritelty maksimi, jokainen käy prosessin läpi tavallaan. Väitän, että uusi rakkaus kaiken muuttaa voi.
Hodorkovski olet oikessa.
Kyllä tässä on haavoja paranneltu jo riittävästi. Nyt vaan kellutaan menneessä kun ei ole muutakaan. Kyllä sitä olisi ihan valmis rakastumaan uudelleen tuon suremisen ja kaipaamisen jälkeen. Tarvitsisi jonkun nykäisemään tämän levyn pois päältä.
Eikä varmasti olisi mikään "laastari".