Hei,
Erosin kesällä, muutin omaan kotiin lokakuulla. Tytär asuu äitinsä luona.
Tää on oikeestaan menny niin hyvin kuin vain voi kuvitella. Yöt olen nukkunut paremmin kuin ennen, kaksi viimeistä vuotta liitossa oli erittäin huonoja. Mieli-ala on ihan kohtuu OK, tällee jouluna nyt toki on vähän apea fiilis mutta pakkohan se on.
Mutta sitte ne uudet kuviot. Mua huolestuttaa hiukkasen kun viihdyn vain yksin. Ja samaan aikaan olen yksinäinen. Oikeastaan ainoa ihminen jonka tunnen hyväksi lähelläni on tyttäreni. En halua mennä baariin iskemään naisia, kavereiden kanssa oleminenkin on hiukka hankalaa. Ihan älytön homma.
Minä noin ihmisenä olen seurallinen ja aivan takuuulla jollekin se unelmien mies, tai sinnepäin :) Mutta kun ite pitäis ryhdistäytyä.
Töissä menee aikas OK ja harrastuksissa käyn, muuten vaan haluaisin taas alkaa tykkäämään ihmisistä.
Tulee vähä semmonen olo että jos tässä muuttuu erakoksi. Se olisi huono juttu se.
Onko muilla yleensä eron jälkeen tämmöstä? Milloin se uusi elämä yleensä meillä eronneilla alkaa?
Erosin kesällä, muutin omaan kotiin lokakuulla. Tytär asuu äitinsä luona.
Tää on oikeestaan menny niin hyvin kuin vain voi kuvitella. Yöt olen nukkunut paremmin kuin ennen, kaksi viimeistä vuotta liitossa oli erittäin huonoja. Mieli-ala on ihan kohtuu OK, tällee jouluna nyt toki on vähän apea fiilis mutta pakkohan se on.
Mutta sitte ne uudet kuviot. Mua huolestuttaa hiukkasen kun viihdyn vain yksin. Ja samaan aikaan olen yksinäinen. Oikeastaan ainoa ihminen jonka tunnen hyväksi lähelläni on tyttäreni. En halua mennä baariin iskemään naisia, kavereiden kanssa oleminenkin on hiukka hankalaa. Ihan älytön homma.
Minä noin ihmisenä olen seurallinen ja aivan takuuulla jollekin se unelmien mies, tai sinnepäin :) Mutta kun ite pitäis ryhdistäytyä.
Töissä menee aikas OK ja harrastuksissa käyn, muuten vaan haluaisin taas alkaa tykkäämään ihmisistä.
Tulee vähä semmonen olo että jos tässä muuttuu erakoksi. Se olisi huono juttu se.
Onko muilla yleensä eron jälkeen tämmöstä? Milloin se uusi elämä yleensä meillä eronneilla alkaa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
jos käyt työssä ja harrastuksissa, et pääse kokonaan erakoitumaan. Kauanko olit aviossa? Kun nyt nautit yksinolosta se voi olla vaan sitä, että tosiaan avioliiton aikana sulla ei ollu omaa aikaa niin paljon, että olisit saanut olla yksinäsi joskus. Nyt nautit, kun on. Ja nautikin kunnolla. Kannattaa olla yksikseen jonkun aikaa ja kokeilla, miltä se tuntuu. Yksinäisyys on jo pahempi juttu. Siihen auttaa vain ihmisten ilmoille pakottautuminen.
Ei kapakat ole mitään ihmisten kohtaamispaikkoja, vaan iskupaikkoja. No voi siellä tietty käydä iskemättäkin.
Mutta se harrastus. Näetkö siellä muita ihmisiä, vai oletko yksilösuorittaja?
Elokuvat, kirjasto, konsertit. Kokeile jotain erilaista. Ihmisiä sielläkin tapaa. Kun olet sosiaalinen, niin mene juttusille ihmisten kanssa. Naapusin. Lähikaupan myyjän.
Aloita kirjekaverin kanssa kirjoittelu, jos tämä nettikeskustelu ei anna sitä jotakin. Mahdollisuuksia on monia, käytä päätäsi.
Hei, kerkesin olla naimisissa 8 vuotta, suhde kesti 11 vuotta. Sitten tuli erilleenkasvua ja kaikki nää asiat. Normaalikuvio, heh.
Ei tohon aviohommeliin osaa suhtautua vakavasti enää ollenkaan. Kyllä jos 2 ihmistä jossakin 20 tienoilla yhteen menee niin kyllä elämä on niitä kymmenen vuoden sisään niin kuljettanut että alkaa maailmankuva olemaan muuttunut totaalisesti puolin ja toisin. Toki olen ihan aidosti iloinen heidän puolestaan joilla asiat on tolallaan.
Niin nuo harrastukset hitto vie, ne tahtoo olla yksinäistä puuhaa. Välillä voi punttia toki nostaa porukassakin.
Mutta mä luulen samoin kun toinen viestiin vastannut toveri että tää on nyt tää hetki. Se juttu mikä asiaan liittyy. Lienee toisaalta eheyttävä kokemus elää läpi tämäkin asia, ehkä silloin on valmiimpi kohtaamaan sen elämänsä naisen :) Ja sitten...se on uus juttu.
Mulla on ihan sama vika, jota toisaalta en osaa edes pitää vikana. Ehkä nyt vaan on tämän vuoro,en tiedä. Samaan aikaan mietin missähän miun oma lopullinen puoliskoni on, missä hänet tapaan, vaikka tiedän, ettei minua kukaan tule kotoa noutamaan.
Kapakoissa en juurikaan käy, tai jos käyn, niin en tunne oloani hyväksi. Kenenkään aviolittoja en halua alkaa sotkemaan,kertapanoksi en lähde, enkä ketään kertapanoksi halua, vaan tähyilen jonnekin kestävään ja pitkäaikaiseen, vaikka realistisesti ajatellen mahdollisuuksia tuskin on, ainakaan tällä menolla.
Toisaalta uskon ihmeeseen,luotan, että päivä päivältä menen omaa ihmistäni kohti, hänet annetaan tielleni, olipa se missä tahansa, joku päivä, kun olen siihen valmis.
Erakkoutumiseen vielä edesauttaa eräs harrastukseni,jonka parissa viihdyn hyvin, mutta ei lähennä ihmisiin. Mitään mystistä se ei ole, mutta oma kiintoisa maailma kuitenkin.
En tunne itseäni masentuneeksi tai muutoinkaan terveydenhuollon toimenpiteitten tarpeessaolevaksi, eikä tämä käsittääkseni ole sairaudentunnottomuuttakaan. Realiteettitestaus toimii moitteettomasti, sydämessä toisinaan kaihertaa, mutta senkin kanssa pystyn elämään.
Someday, somewhere.
on? Olet kaihoisalla mielellä ja taidat kaivata sitä rakastumisen ihanaa hurmaa, itsesi tärkeäksi tuntemista. Ihan ymmärrettävää. Jokaisella on omat atrpeensa ja rakastetuksi tulemisen tarve on niistä yksi.
Mars vaan ihmisten ilmoille. Vaikka lenkille, ellei muualle. Jos sun on tarkoitus joku kohdata, niin sinähän kohtaat. Silloin, kun vähiten odotat.
Odottavan aika on pitkä ja yksinään se tuntruu vielä pidemmältä.
Tsemppiä ja onnea tulevaisuuteen.
Ei kai mun tekstistäni mikään kiire huokunut ? Ei ainakaan ollut tarkoitus, koska mitään kiirettä kumppanin löytymisen suhteen en ole kokenut. Erosta on jo kolme vuotta, neljättä menty vähän matkaa.
Mä händlään nämä normaalit kuviot, teen duunini, käyn ihmisten ilmoilla milloin milläkin syyllä. Usein jään kyllä vapaaehtoisestikin pois riennoista, vietän hiljakseen saunailtaa,ilman pakkoa tai puserrusta mihinkään suuntaan.
En tiedä olevani edes kaihoisalla mielellä, vastailinpa vain aloittajan tunnelmiin ja mietelmiin, jotka ovat tosiaankin hyvin pitkälle samanlaisia kuin omani.
En pidä siitä, että joku on tietävinään mitä minä kaipaan, mutta väitän silti, etteikö kuka tahansa itsekseen elämäänsä jatkanut kaipaa, jopa rakastumisen hurmaa. Itseni tunnen tärkeäksi, minulla on lapset, joille tosiaankin olen tärkeä. Enemmän kuin hullaantumisen tunnetta ja huumaa, kaipaan ihka elävää ihmistä, sitä yhteenkuuluvaisuutta joka pitää kaksi ihmistä yhdessä, nyt ja aina.
Pitkä avio takana ja elinikää vielä pitkästi.
Vaikeata on päästä tuntemuksista pois, kaikkea olen kokeilut paitsi ei vierasta. Eikä tule mieleenkään vieraat ja viina. Miten tästä pääsee pois, joillain on kyky palautua nopeasti. vaimoani olen kysellä takaisin ,mutta hän ei tiedä.
Nää on niin sellasia juttuja. Mun ainakin on helpompi elää niin että homma on rehellisellä pohjalla vaikka välillä kivistääkin. Huonoon suhteeseen en enää mene. Sen olen itselleni selväksi tehnyt.
Eikä tää todellakaan koko aikaa harmita. Välillä on jopa euforinen olo kun tietää että se vanha elämä on jäänyt taa. Sais vaan alkaa se uuskin pikkuhiljaa :)
vartoo sä poika vaan ihan rauhassa ;)
No, vakavasti puhuen. Toisilla menee pitkäänkin, ennen kuin uskaltavat taas uuteen suhteeseen. Toiset ryntäävät siihen suoraan edellisestä. Se on yksilöllistä. mutta parasta on, kun vain elelee yksin jonkun aikaa ja totuttelee siihen olotilaan.
Sinulla on varmasti vielä aikaa katsella ja kuunnella ympärilläsi elämää ja naisia. Ja kyllä sinunkin kohdallesi se "oma kappale" vielä löytyy...
Älä vaivu epätoivoon.
Onnea ja menestystä sillä rintamalla ja mukavampaa uutta vuotta. Katsasta nyt ne uuden vuoden tinat ja muut ;)
Itse olen eronnut pari vuotta sitten pitkästä liitosta ja vasta vajaa vuosi sitten alkoi tuntumaan siltä että kaipaisin aikuisen miehen vierelleni mutta koska se oikea ei ole tullut tielläni vastaan niin edelleen porskutan yksikseni eteenpäin. Väliaikaiset suhteet eivät ole kiinnostaneet, mielummin odotan sitä oikeata ja oikeata aikaa.
Olen nauttinut yksin olosta, on saanut miettiä kaikkia asioita ihan rauhassa ja koen meneväni eteenpäin paljon viisaampana. Toki jotkut ryntäävät samantien uuteen suhteeseen ja jotkut niissä onnistuvatkin, kuitenkin uskoisin useammassa tapauksessa olevan kyse "laastarisuhteesta".
En koe eroituneeni, onhan mulla kuitenkin ihana lapseni, työni ja ystäväni. Se on toistaiseksi riittänyt.
Toimi ja tee niinkuin sydämesi sanoo, älä tee niinkuin toiset odottavan sinun tekevän.
Joo, erosin 1,5 vuotta sitten ja vielä vaan melkein jokainen aikuinen ihminen tuntuu niin työläältä juttukaverilta. Turhanaikaiselta.
Lasten kanssa vaan höpötän ja kirjoja luen, jos saan valita. Töissä tietenkin, mutta ei tartte jutella jos ei pakko. Onneksi.
Kai se ajallaan muuttuu, nyt ei kiinnosta mikään ei kukaan. Pitää vaan kelailla ja ehkä sitten joskus tai sitten ei.
Ei ihmisen tartte olla ihmissuhdeautomaatti, yhdestä toiseen ja kukasta kukkaan. Se olisi pakenemista. Se on tämän yhteiskunnan vääristynyt ihmiskuva vaan, jota ei tarvitse noudattaa, pitää vaan tuntea itsensä tai oppia tuntemaan
parantuaksesi havoistasi. Tuo on ihan luonnollinen reaktio. Et voi hyvää suhdetta aloittaa ennen kuin pääset täysin yli edellisestä. Itselläkin meni aikaa toipumiseen...