luettavaa nämä ihmiskohtalot täällä.
Avioerot, ja niihin johtaneet syyt: väkivalta, pettäminen jne...
Monessa kirjoituksessa toistuu se; kuinka ajattelemattomia ja ilkeitä ja vastuuntunnottomia ihmiset ovat toisilleen. Lähdetään pitkästä/lyhyestä suhteesta ilmoittamatta toiselle osapuolelle syytä miksi? Lähdetään ja jätetään kaikki se, mikä joskus silloin oli sitä kaikkein parasta.
Kiusataan ja pidetään toinen toistaan itsestäänselvyytenä; "soudetaan ja huovataan" suhteessa, josta ennenpitkää lähdetään sitten eriteille; mikä on joskus se ainoa oikea ratkaisu, sillä eihän kenenkään tarvitse/eikä saa olla toisen ihmisen kiusattavana/pilkattavana.
Näitä lukiessa vain miettii yhä syvemmin; mikä meissä ihmisissä oikein "mättää"? Miksi yhtäkkiä tunteemme/ajatuksemme muuttuu totaalisesti siitä toisesta ihmisestä; toinen osapuoli on kuin "paha tauti" tai se välttämätön paha, josta ei löydy enää mitään hyvää sanottavaa; ja siinä samassa kärsivät lapset (jos niitä on), jotka ovat/ pitäisi olla näiden asioiden ulkopuolella.
En tarkoita, että kenenkään pitäisi olla/jäädä huonoon suhteeseen; mutta kun se ns. huono hetki alkaa "nostaa päätään", olemmeko silloin "sokeita" vai emmekö vaan yksinkertaisesti välitä; kun helpomminkin voi asiat selvittää; jättämällä! Vai eikö vain osata enää kommunikoida sen niin rakkaan ihmisen kanssa enää, joka silloin alussa oli juuri se henkilö, joka ymmärsi ja oli se turvallinen olkapää?
Tässä ajatuksiani, jotka toivonmukaan antavat jotakin ajattelun aihetta teille muillekin :).
Avioerot, ja niihin johtaneet syyt: väkivalta, pettäminen jne...
Monessa kirjoituksessa toistuu se; kuinka ajattelemattomia ja ilkeitä ja vastuuntunnottomia ihmiset ovat toisilleen. Lähdetään pitkästä/lyhyestä suhteesta ilmoittamatta toiselle osapuolelle syytä miksi? Lähdetään ja jätetään kaikki se, mikä joskus silloin oli sitä kaikkein parasta.
Kiusataan ja pidetään toinen toistaan itsestäänselvyytenä; "soudetaan ja huovataan" suhteessa, josta ennenpitkää lähdetään sitten eriteille; mikä on joskus se ainoa oikea ratkaisu, sillä eihän kenenkään tarvitse/eikä saa olla toisen ihmisen kiusattavana/pilkattavana.
Näitä lukiessa vain miettii yhä syvemmin; mikä meissä ihmisissä oikein "mättää"? Miksi yhtäkkiä tunteemme/ajatuksemme muuttuu totaalisesti siitä toisesta ihmisestä; toinen osapuoli on kuin "paha tauti" tai se välttämätön paha, josta ei löydy enää mitään hyvää sanottavaa; ja siinä samassa kärsivät lapset (jos niitä on), jotka ovat/ pitäisi olla näiden asioiden ulkopuolella.
En tarkoita, että kenenkään pitäisi olla/jäädä huonoon suhteeseen; mutta kun se ns. huono hetki alkaa "nostaa päätään", olemmeko silloin "sokeita" vai emmekö vaan yksinkertaisesti välitä; kun helpomminkin voi asiat selvittää; jättämällä! Vai eikö vain osata enää kommunikoida sen niin rakkaan ihmisen kanssa enää, joka silloin alussa oli juuri se henkilö, joka ymmärsi ja oli se turvallinen olkapää?
Tässä ajatuksiani, jotka toivonmukaan antavat jotakin ajattelun aihetta teille muillekin :).
Vastaukset 6
Vanhimmat
miehen kanssa, mutta ei ota tuulta purjeisiinsa. Ei puhu, ei pukahda, vaikenee ansiokkaasti. Ei kuulu hänen asiakseen kuulemma keskustella? Itse on osansa valinnut, kantakoon siitä myös vastuun.
Olen nyt totaalisen kyllästynyt yrittämään yksinpuhelua. Monet kerrat olen yrittänyt ja luvannut jaksaa, mutta lupaukseni kaikuvat kuuroille korville.
Miehen puolelta kyllästyminen on täydellistä. Syytä siihen ei osaa eikä halua kertoa. Ei kiinnosta perhe, ei mikään yhteinen asia. Tosi lohdutonta juttua, mutta nyt siihen tuli myös loppu, kun minun pinnani paloi. Ei minun ole pakko olla kenekään kaatopaikkana, johon voi kantaa kaiken kuonan, mikä mielessä on.
"Vastalahjaksi" saan vaan lisää haukkumista ja ärjymistä. Kiitti, mulle riitti.
Kyllä se niin on että kun se ero päälle tulee niin hyvin harvoin se fiksusti menee. Ja sitähän me kaikki enempi vähempi mietitään että kuinka juuri se aikanaan turvallinen olkapää on nyt tuommoinen.
Itse eronneena mietin lähinnä sitä mitä ens kierroksella tapahtuu, miten itse toimia paremmin. Edellinen kesti aikansa mutta sitte meni mönkään. Mutta oppia lie sekin.
samoin minäkin eronnut kolmisen vuotta sitten.
Ja toivon, että olen jotain oppinut ja tulen vielä paljon oppimaan; kertomaan tunteistani, antamaan palautetta niin hyvässä kuin pahassakin, ymmärtämään, hyväksymään ja antamaan periksi silloin kun huomaa, että ei päästä etenemään mihinkään suuntaan; mutta yhtä kaikki; kaikki tuo edellinen myös toiselle osapuolelle.
Väkisin ei mikään asia onnistu, ei millään; eikä se ole luonnollistakaan.
Elämä kulkee niinkuin on kulkeakseen. Sitä hetkeä, joilloin "huono hetki nostaa päätään" pystyy harvoin huomaamaan selvästi ja kirkkaasti, puhumattakaan siitä, että pystyisimme heti keksimään ratkaisun miten huonosta saadaan hyvä...
Yleisesti luullaan, että puhumalla kaikki ongelmat ratkeavat. Näin ei ole. Useammin puhumalla sokean subjektiivisesta näkökulmastamme saamme aikaan vain lisää ongelmia. Vaadimme myös, että kumppani ratkaisee kaikki ongelmamme, on terapauttimme yms. joka on sangen epärealistista.
Juuri kommunikointitaitoihin parisuhde enimmäkseen perustuukin. Ihmiset eivät ole niinkään ajattelemattomia, ilkeitä, vastuuntunnottomia ja pahansuopia ilkiöitä. He eivät yksinkertaisesti vain tunne itseään, kumppaniaan eivätkä näin ollen kykene viestimään asiaan kuuluvalla tavalla.
asiat ei ratkea, mutta kumppanin kanssa pitäs kuiteski kommunikoida? Mites se onnistuu, kun ei puhuta? Pelkät "sänkyleikit" tai muut kommunikointihommelit vaan käyttöön?
Siksi täällä palstalla roikutaan, että saadaan uusia näkökulmia omiin ongelmiin ja voipi löytyä se kultainen vihje, millä sen kumppanin saisi ymmärtämään omaa kommunikointia.
Eikä tässä ole vaadittu, että kumppani ratkoisi toisen ongelmat, vaan valottais hiukan, mistä kenkä puristaa. Miten se onnistuu, ellei puhumalla?
Vuorovaikutustaitomme ovat onnettomia. Jonkun mies vain vaikenee, katsoo oikeudekseen olla niin kuin ei tarvitsisi lainkaan kantaa vastuuta omasta osuudestaan. On se aika häpeämätöntä. Johtunee siitä, että me ihmiset olemme lopulta aika lailla lapsuutemme vammauttamia monisairaita olioita.Ainakin olkemme useimmat vakavasti häiriintyneitä. En oikein usko liian helppoon eroon, niin vaikeita eroja olen lähetä seurannut.
Parisuhdekoulutus auttaisi, mutta mistä sitä helposti ja kunnolla saa. Kaikenmaailman saarnoja papitkin latelevat, mutta opettaisivatpa miten ihmisten kanssa puhutaan ja ollaan. Siinä olisi jokaiselle seurakunnalle työkenttää.