Olen tosi yksinäinen. Erosin pitkästä suhteesta kolmisen vuotta sitten, jonka jälkeen ei ole ollut mitään - muutamilla turhilla treffeillä olen käynyt, mutta siinä se.
Kolmekymppisenä kaipaan jo omaa perhettä, sitoutumaan kykenevää miestä, lapsia, avioliittoa, omaa kotia. Vihaan tätä elementtitaloa, yläkerrassa joka ilta bilettäviä opiskelijoita, yksinäisyyttä, johon ei loppua näy.
Yksin jäämisen varjo roikkuu raskaana ylläni, kun joka kesä joku ystävistä menee naimisiin, perustaa perheen - minä seuraan sivusta, yksin. Kauhuissani siitä ajatuksesta, etten ehkä koskaan löydä ketään.
Mitä jos jään yksin, mitä sitten?! Monien sukulaisteni mielestä olen jo ns menetetty tapaus.. näen sen heidän ilmeistään, kun kyselevät eikö minulla ole ketään, mitenkä 'miesasiat'..
Kolmekymppisenä kaipaan jo omaa perhettä, sitoutumaan kykenevää miestä, lapsia, avioliittoa, omaa kotia. Vihaan tätä elementtitaloa, yläkerrassa joka ilta bilettäviä opiskelijoita, yksinäisyyttä, johon ei loppua näy.
Yksin jäämisen varjo roikkuu raskaana ylläni, kun joka kesä joku ystävistä menee naimisiin, perustaa perheen - minä seuraan sivusta, yksin. Kauhuissani siitä ajatuksesta, etten ehkä koskaan löydä ketään.
Mitä jos jään yksin, mitä sitten?! Monien sukulaisteni mielestä olen jo ns menetetty tapaus.. näen sen heidän ilmeistään, kun kyselevät eikö minulla ole ketään, mitenkä 'miesasiat'..
Vastaukset 23
Vanhimmat
Ei naisilla mitään huolta ole. Oikeesti, kyllä miehiä aina löytyy, kunhan vaan vähän rimaa laskee. Toista se on meillä miehillä joita ei välttämättä kukaan huoli...
Olin monta vuotta yksin, kun pitkä suhde katkesi. Olin jo ihan varma että jään yksikseni koko loppuelämäkseni. Sukulaiset olivat jo lakanneet kyselemästä miesasioista. Nyt olen liki neljäkymppinen pienen lapsen äiti. Sitä en olisi uskonut tapahtuvaksi...... eikä olisi uskoneet sukulaisenikaan ( ovat myöntäneet jälkikäteen, että avioitumiseni ja varsinkin raskauteni olivat suuria yllätyksiä, koska olivat pitäneet minua jo 'vanhanapiikana'). Tsemppiä! Ei sitä koskaan tiedä miten elämä kuljettaa. Minut se yllätti täysin.
kaikki loppuu aikanaan, joten niin varmaan sinunkin juttu.
Varmasti loppuu aikanaan tavalla tai toisella. Isäni jäi juuri leskeksi viidenkymmenen avioliitto vuoden jälkeen.
Hyvinhän sulla menee. Sulla on sentään ollut pitkä suhde. Meitä on kuules aika paljon sellaisiakin joilla ei ole edes sitä pitkää suhdetta takana. Itselläni nyt 35 vuotiaana on pisin suhde ollut 2 vuotta. Enimmäkseen olen kuitenkin elänyt sinkku elämää. Ja sitten saa aina kuulla niitä "lohduttavia" sanoja että kyllä noin mukava mies naisen löytää, vaan kun ei näytä löytyvän. Olis ollut kiva tämäkin joulu viettää naisen kanssa. Tuntuu hassulta kuulla valituksia ihmiseltä joka kenties ensimmäistä kerta elämässään on yksin ?!? Muista että on paljon meitä joilla on mennyt paljon huonommin. ITse en enää edes jaksa elättää toiveita minkäänlaisesta suhteesta.
On myös niitä, joilla ei ole ainuttakaan suhdetta takana. Siksi kannattaisi olla tyytyväinen edes siihen, mitä on kerran kokenut.
Tiedän juuri miltä sinusta tuntuu, itse painiskelen juuri vastaavien asioiden kanssa. Ja varsinkin viime aikoina on tuntunut, että tämä asia on päällimmäisenä mielessäni, ja ajattelen sinkkuuttani alati.
Toisaalta olen myös huomannut itsessäni viime aikoina toisen puolen, sellaisen joka ei haluaisi vielä sitä aviomiestä, paria lasta, jämerä kivitaloa ja kultaista noutajaa. Toinen puoli minusta haluaisi vielä mennä ja "viilettää", matkustella ulkomaille, tavata ihmisiä ja nauttia vapaudesta.
Ehkä eniten haluaisin ja toivoisin, että löytäisin miehen, eikä ketä tahansa, vaan sen niin kliseiseltä kuulostavan "sieluntoverin", jonka kanssa matkustella, bilettää ja nauttia elämästä, ja tutustua uusiin ihmisiin ja paikkoihin. Jonkun, jonka kanssa kokea yhdessä sekä uusia ihania asioita ja seikkailuja, että sitä "tavallista arkeakin".
juuri tuon kumppanin - parhaan ystävän - löytyminen olisi tyydyttävää ja toisi elämään sisältöä. Oma puoliso olisi samalla paras ystävä. Sellainen varmasti olisi hyvä suhde, kestäväkin.
Kyllä minäkin pohdin sinkkuuttani enemmän ja vähemmän jatkuvasti. Se korostuu juhlapyhinä ja aikoina, jotka on tarkoitettu perheille ja pariskunnille. Siirryin hiljattain erääseen yhtiöön töihin, jonne on rekrytoitu paljon nuoria ihmisiä. Yhtiön järjestämissä tilaisuuksissa ei montaa sinkkua itseni lisäksi näy.
Kyllä minustakin toisinaan tuntuu, että olisinko sittenkään valmis kaikkeen tuohon - avioliittoon, lapsiin, vaipparalliin ja siihen omakotitaloon.. Mutta vastaus kuitenkin loppujen lopuksi on, että olisin! Kaikkein kauheinta olisi se, että en koskaan näkisi omia lapsiani, jakaisi ydinperhettä rakkaan ihmisen kanssa. Lisää draamaa kaikkeen tuo se, että kun äiti joskus kuolee, jään vain minä. Minulla ei ole muita.
Miksi kukaan mies matkustelisi sun kanssasi, kun on kaveritkin? Pitäiskö miehen seurata vierestä kun latinot piirittää sua, heittäytyä väliin jos raiskaaja hyökkää pusikosta...? Häh?
Aika tylsää olis miehellä sun kanssasi. Lähe säkin vaan reissuun tyttöjen kanssa, jos asenne on tuo.
moi,
toi olis voinut olla juuri mun kirjoittamani, varsinkin tuo loppu, mullakaan ei ole ketään muuta sukulaista kun äiti, ja tuntuu että jään yksinäiseksi (n30v) jotenkin ahdistaa ajatus että sitten myöhemmin jos ei koskaan saa perhettä niin sitä on sitten todella yksin, ketä kiinnostaa jos vaikka keski-ikäisenä joutuu sairaalaan pitkäksi aikaa, kenet ilmoittaa lähiomaiseksi...
jo nyt ahistaa se että työpaikalla kokoajan kerätään rahaa häälahjoihin, syntyneille lapsille, työkavereilla on kaikilla parisuhde ja sitten pitäis hyppiä niiden kaulassa kun ne vuorotellen ilmoittaa raskaudesta, kihlauksista jne.
ja oikeesti sillä hetkellä viiltää niin sydämmestä...
ja tosta "riman madaltamisesta", en ole sitä koskaan edes korkealla pitänyt mutta viimeiset kaksi suhteen alkua on kyllä ollut sellaisten miesten kanssa jotka eivät nyt varsinaisia Alfauroksia olleet, ja ei, ei ne ollut pitkiä, komeita, rikkaita, päin vastoin:) mutta kas vain, ei kummallekaan kelvannut pidemmäksi aikaa suhde...kumpikin jätti:(
siis mikä asenne...? En nyt oikein tiedä, ymmärsitkö viestini ihan väärin, mutta pointtini on se, mitä myös alkuperäinen kirjoitti, että haluaisin miehen, joka voisi olla samalla paras ystäväni, sellainen kenen kanssa jakaa ja tehdä asioita yhdessä. Näistä nyt yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa oli tuo matkustelu. Mutta on paljon muutakin, kuten harrastukset ja yhteiset intressit muutekin. En tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi miehen kanssa olla 24/7 yhdessä, mutta sitä yhteistä "jujua" pidän tärkeänä parisuhteessa.
Sitäpaitsi, miehellä pitää olla sen verran itsetuntoa ja luottamusta meidän suhteeseen, ettei niitä mitkään latinot nujerra.
tuo asenteesi...? Oman puolison kanssa ei voi tehdä lomamatkoja? Miksi? Paikallisten miesten vuoksi? Erikoinen ajattelutapa... Itse tiedän kyllä paljon pariskuntia, joiden tärkein ja rakkain harrastus on matkailu, jonka lisäksi matkustelun 'suola' on uusien ihmisten tapaaminen uusissa kulttuureissa.
En ole ikinä ennen törmännyt tuollaiseen asenteeseen, että molempien tulisi matkustaa vain omien ystäviensä kanssa (samaa sukupuolta olevien?) mustasukkaisuusongelmien vuoksi?!
Minä myös haluaisin sen sieluntoverin, parhaan ystävän, jonka kanssa kulkea yhtä matkaa sinne tänne ja takaisin. Voih, mistähän se löytyisi..
...tuo on ihan totta mitä sanot tuosta yksin jäämisen pelosta, jos ei ole omaa perhettä. Minäkin olen ajatellut samaa, ilman omia vanhempia ja sisaruksia olisin aika yksin.
Kyllä minäkin jossain vaiheessa haluaisin ilman muuta oman perheen, mennä naimisiin ja saada lapsia, mutta haluaisin ensin tavata sen sieluntoverini, viettää hänen kanssaan kaksin aikaa, matkustella, harrastella ja nauttia ihan vain siitä yhdessä olemisesta ja tekemisestä. Sitä kun tarpeeksi näkee ja seuraa vierestä noita "lapsellisia" perheitä, niin tajuaa, että parisuhde pitää olla hyvällä perustalla, että siihen voi tuoda lapsia mukaan.
Tuntuu että nykyään monella kolmikymppisellä naisella on "lapsia-hinnalla-millä-hyvänsä" -visio. Minulla ei ole (ainakaan vielä) sitä päämäärää. Tottakai rakastan lapsia, ja tiedän että minusta tulisi hyvä äiti. Mutta toivoisin että löytäisin sen miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Lapset tulevat siihen sitten "luonnollisesti", eli toisen rakkaan ihmisen kanssa haluaa tehdä yhteisiä lapsia. Olen vain alkanut pelkäämään, että mitä jos minulle ei käy näin, mitä jos en koskaan sitä miestä löydä...
Niin.. yllätti tämä, että aivan kuin omasta kynästä ois tuo kirjoitus lähtenyt. Itse olen kolmisen vuotta sitten eronnut pitkästä suhteesta ja nyt koen tosi vahvasti tunnetta, että haluaisin löytää sielunkumppanin. En halua suhdetta suhteen vuoksi tai lapsia siksi kun niitä pitäisi tehdä. Vaan haluaisin löytää ihmisen, jonka kanssa matkustella ja jakaa samoja mielenkiinnon kohteita. Seuran ja ihmisen, jonka kanssa oikeasti viihtyy ja jota rakastaa. Onko se liikaa pyydetty? Pelottaa etten enää löydä sellaista, aika loppuu kesken..
Siis onko tämä asia nyt ongelma sinulle vai sukulaisillesi? Jos sulle merkkaa noin paljon se, mitä muut susta ajattelevat, itsetuntosi ei ole riittävän hyvä parisuhteeseen. Onko se kenties kompastuskivi uusia suhteita solmiessasi?
tavallaan tärkeää, mitä läheiset ihmiset ajattelevat. Mutta toinen juttu on se, kuinka jotkut käyttävät tilaisuutta hyväkseen sivaltamalla tietäen satuttavansa. Kuten juuri tietyt sukulaiset ihmettelemällä ääneen tilannettani ja esittämällä typeriä kysymyksiä.
Totta on, että jos itsetuntoni olisi riittävän hyvä, en antaisi paljoakaan painoarvoa tuollaisille asioille. Ilmeisesti niin ei sitten ole.
Joskus kyllä saatan sanoa niille katkerille, eronneille, keski-ikäisille tädeille, että juu; kyllä kilpakosijoita riittää, minä vain valitsen nyt kaikessa rauhassa! ;)
Aina se huumori vaan ei tahdo riittää noihin sutkautuksiin...
Minulta harvemmin kysellään, että olenko löytänyt miestä ja olen ihan samoja ikiä AP:n kanssa. Mummo joskus saattaa kysellä. Ei minua ainakaan haittaa yhtään, jos joku kyselee. Tuskin minua pidetään yhtään sen huonompana ihmisenä vaikkei miestä olekaan. Kyllä minunkin 10 vuotta nuorempi serkku on kerennyt jo 2 kertaa kihloihinkin ja minä en vielä yhtään kertaa, mutta ei se minua haittaa. Menen sitten kihloihin kun siihen on oikeasti aihetta ja sellaisen miehen kanssa, joka todella rocks my world.
Saattaa olla, että minä en koskaan tule perustamaan perhettä, sillä olen hyvin itsenäinen ja löydän elämääni myös monia muita merkityksiä. Toisaalta voi olla, että jos huomenna tapaan elämäni rakkauden moni muu asia elämässäni menettää merkityksen. Enkä tunne olevani yksinäinen, sillä minulla on todella paljon ystäviä ympäri maailmaa. Ehkä lohduttavaa onkin, että osa heistä on samanlaisessa elämäntilanteessa itseni kanssa. Mutta toisaalta minun itsetuntoni ei perustu siihen, että onko tai ei minulla miestä vierelläni.
enemmän 'naisten juttu' tuo itsetunto-kysymys mitä parisuhteeseen tai avioliittoon tulee. Jotenkin naiset 'nousevat arvoasteikossa' asteen ylemmäs, kun 'pääsevät' naimisiin?! Eikö totta? Ainakin joidenkin (monien!) naisten mielestä. En usko sen olevan miesten keskuudessa samanlainen arvokysymys ollenkaan.
Onnittelen sinua siitä, että sinä voit rehellisesti sanoa, että itsetuntosi ei ole miehen tai parisuhteen varassa. Itse en voi noin jyrkästi sitä sanoa. Vaikka enhän omaa itsetuntoani toki kenenkään muun harteille ripustakaan, menen silti mukaan tuohon arvoasteikko-juttuun - ainakinkin tasolla. Jos en muuten, niin kiukustumalla, kun joku mainostaa omaa parisuhdettaan tai naimisiin 'pääsyään'.
Mutta - pointtisi oli hyvä ja ymmärsin sen.
Eiköhän se ukko sitten löydy nopeasti, niin ja semmosia elokuva romantikkaa ei ole.
Elokuva romantiikkaa.. Se on vaan harvinaista :) Ja jos se on jatkuvaa, ni siihen kyllästyy, mut toisinaan on ihanaa kun mies oikeen liehittelee tai voi ite huomioida toista jollain aivan yltiöpäisellä hellyydellä ja huomaavaisuudella.
Voi voi, kun olisi asia niin yksinkertainen, että rimaa laskemalla löytyisi.
Olen itse niin muutaman kerran tehnyt tuhoisin seurauksin. Menee taviksille kusi päähän, ja hetken päästä luullaan, että voisi saada vielä vähän parempaakin. Sitä paitsi, miehet, joista olen ollut kiinnostunut, ovat minun tai ystävieni mielestä ole olleet aika tavallisia. Tokihan sellaisia, jotka ominaisuuksiltaan minua kiinostavat, mutteivät mitään avaruustieteilijöitä hunksin vartalossa.
Tuskinpa sen rimanalentaminen auttaa jos mies tyyppi on alkuaan väärä. Muistan kun kerran kävin yhden akan kanssa treffeilla pinnallisesti täytin kyllä eukon kriteerit ja muutenkin olin parempaa laatua melko varmasti mitä sillä oli varaa, mutta kuulemma en ollut hänen tyyppiään no en varmasti kun mitä se sanoi hänen exsänsäkkiin olleet jokainen niistä kuulosti hyvin samanlaiselta ja pystyin mielessä kuvitteleen ne baarissa rahansa tuhlaavat velliperse paskanjauhajat. Sitten vielä akka oli kuulemma kyyninen miesten suhteen vaikka oli itse ongelmiensa summa jotka oli itse aiheutettu. En kyllä usko että saisi mua parempaa kun itsellänikin oli jo vaikeuksia päättää olenko kiinnostunut vai en, sen verran rajoilla hipoili ja mua parempi ukko tietää jo varmasti että ei kiinnosta.