elämässä

Moi kaikille

Nyt alkaa oleen tunne kuin olisi elämässään epäonnistunut. Miksi mulle ei riitä että elää Suomalaista unelmaa: avioliitto, omakotitalo, 2 lasta, farmariauto ja molemmilla hyvät työpaikat.
Miksen voi olla tyytyväinen vaan nyt pitäis vielä saada itsekunnioitusta, itsenäisyyttä ja omaa-aikaa.

Ainahan sanotaan että jossain vaiheessa arki tulee vastaan ja ensi huuma loppuu, mitä jos tuota ensi huumaa ei koskaan ollutkaan vaan arki alkoi heti? Nyt arkea on jatkunut vuosia ja koko ajan on ahdistanut, missään vaiheessa ei ole tuntunut hyvältä, on vain tehnyt kuten on "oikein" ja vastannut ympäristön ja toisen osapuolen odotuksia ilman vastaan väittämisiä.

Elänkö loppu elämäni sosiaalisesti hyväksyttävää elämää kuten yhteiskunta ja lähimmäiset odottavat vai annanko itseni tehdä kuten haluaisin ja alkaisin elämään omaa elämääni välittämättä ympäristön mielipiteistä.

Lapseni ovat minulle kaikki kaikessa, heistä en halua luopua vaan haluan tavata heitä mahdollisimman paljon, mutta puolisoani en tahdo jaksaa. Kuinka elää arki ihmisen kanssa jota ei rakasta.

En odota että yksin olo olisi jotenkin mahtavaa tai suurta juhlaa, mutta haluaisin olla omaitseni, en vain malli esimerkki hyvin toimeentulevasta perheen isästä jolla kaikki on ulkoisesti hyvin vaikka sisäisesti kuivuu pois.

Pelkään eroa vaikka olen sitä jo kauan ajatellut ja halunnut. Kasvanko koskaan aikuiseksi joka pystyis elämään normaalia perhe-elämää olematta se alistettu osapuoli parisuhteessa, vai kuolenko vanhana ja yksinäisenä. Pitääkö minun jaksaa vain jotta eläkkeellä minulla olisi joku jonka kanssa kuunnella radiota, sinnekin on kuitenkin aikaa olenhan vasta kolmenkymmenen.

Keskustelu tilanteen muuttamiseksi ei ole auttanut, ei toinen voi muuttua joksikin mitä hän ei ole. Minä en halua riidellä, mutta pienikin yritys tulla pois "tossun alta" aiheutta konfliktin jonka seurauksena löydän itseni ainavaan matalemmalta ja ahdistuneempana.

Tiedän että puolisoni epävarmuus saa tilanteen vain kärjistymään ja ohjakset tiukemmalle, mutta kuinka päästä pois epävarmuudesta kun tunteitani en pysty muuttamaan enkä pysty hänelle mitään lupaamaan.

Olen koittanut hyväksyä tilanteen ja hokea itselleni että kaikki on hyvin, eihän parisuhteessa rakkautta tarvita, pääasia että rutiinit pyörii kuin oravanpyörä hamaan loppuun asti ilman riitoja ja ääneen sanottuja sortoääniä.
Pelkään myös väkivaltaa, kerran riidellessä vaimoni löi minua, (ajatelkaa vaan että nössö jätkä kun antaa vaimon hakata, ei haittaa, ajatelkaa vaan). Jälkeen päin vaimoni vähätteli asiaa ja antoi ymmärtää ettei se saa minuun vaikuttaa. Itse en halua häntä vahingoittaa, enkä sitä koskaan tekisikään, mutta pelkoni rajoittaa keskusteluitamme huomattavasti koska jätän monta asiaa sanomatta pelkoni vuoksi. Ei sillä, en usko että kaiken sanominen mitään auttaisi, pääkohdista hän on kuitenkin tietoinen.

Alkaa vain vaikuttaa siltä että ero olisi ainut järkevä ratkaisu jos haluan jonkinlaisen elämän ilon joskus saavuttaa...

Kirjotin tuon vaan purkaakseni tuntojani jonnekin kun kulissi ei kestä vuodatusta tutuille.

Jaksamisia kaikille ensi vuoteen, ehkä se paistaa aurinko vielä risukasaankin...
101593
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 10

Vanhimmat

Itseltäsi: Sanonta: Jumala suo mulle tyyneyttä ne asiat joita en voi muuttaa ja rohkeutta ne asiat joita voin muuttaa ja erotella ne toisistaan. Tässä lauseessa on jotain mitä minäkin mietin , oivallusta elämän viisautta.
Itse olen mies ja olen eronnut. Vaimo lähti ja nyt voin jo hyvin. itku auttaa kun herkistyy ja hyväksyy tilanteen tässä ja nyt kun saan olla.
Hyväksyä myös itsensä on tärkeätä elämässä.

Äänestä
  • siinä onkin miettimistä koska tärkeät sanat puuttuvat:

    Jumala, suo minulle tyyneyttä
    hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa
    rohkeutta muuttaa mitkä voin
    ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
    Tämä on jo huomattavasti helpompi tajuta.
    Jos siteeraa jotain kannattaisi tarkistaa siteeraavansa oikein.

    Äänestä

Minun elämäni oli prikulleen samanlaista unelmaa joulukuun 14. päivään asti. Silloin romahti, tuli tieto toisesta naisesta, joulu selvittiin sumussa läpi, tänään lasten isä ei enää tule kotiin yöksi, huomenna eropaperit harkintaan.

Mies ei sanallakaan varoittanut tilanteestaan etukäteen, eli normaalia elämää, huolehti lapsistaan, nautimme seksistä viie päiviin saakka.

Ja yhtäkkinen tieto toiseen rakastumisesta ja halusta erosta. Kyllä jollain lailla "reilummalta, ymmärrettävämmältä" tuntuisi se, että ihminen puhuisi ensin tavalla tai toisella ahdistuksestaan täällä kotona etukäteen. Pommin pudotus ihan yllättäen on julmin vaihtoehto. Jos ja kun sinulla ei siis ole toista naista kuvioissa vielä, ota vaimosi kahdenkesken juttelemaan vakavasti. Sano mitä ajattelet, mitä tunnet myös vaimoasi kohtaan (eli et tunne rakkautta enää), koet olevasi tilanteessa vain lasten, velvollisuudentuntosi ja ulkoisten odotusten vuoksi. Sano, että mietit muuttoa erilleen. Anna vaimollesi oikeasti hieman aikaa miettiä asiaa. Ehkä ja toivottavasti hän rupeaa kuuntelemaan sinua ja miettimään omaa käytöstään, eli pohtimaan onko mitään muutettavissa, mitä hän itse haluaa tässä elämässään ja koko maailma ei pyöri todellakaan hänen napansa ympärillä. Teillä on yhdessä jonkinlainen mahdollisuus pohtia suhdettanne rauhassa ja yhdessä, koska sinulla ei ole uusi rakkaus mieltä polttavana. Alkuunhan naisesi varmaan räjähtää näistä jutuistasi, mutta uskon, että jos olet hänelle oikeasti tärkeä, niin ottaa ne myös tosissaan ja haluaa tilanteelle tehdä jotain (muutakin kuin kieltää sinua jättämästä). Jos olisi mahdollista, olisi kai hyvä sinun muuttaa jonnekin yksiksesi hieman tilannetta pohtimaan, usein se ei vain ole kun okt:oon liittyy ne suuret lainat. Äläkä lähde siltä seisomalta jos se on mahdollista, lapsetkin siitä saisivat shokin. Olkaa avoimia myös lapsille sitten kun olette keskenänne puhuneet ja miettineet asioita. Lapset vaistoavat yllättävän paljon ja ansaitsevat myös kuulla totuuden, tietenkin lapsen tasolla ja iän huomioiden.

Hakekaa vaikka perheneuvolasta apua, sinne mekin saimme mieleni totaalisen romahtamisen kriisiajan näin alkuun ja "kilttinä miehenä" mies sinne pyynnöstäni tuli. Olen varmaan aina itse ollut suhteessamme se määrääjä, mies tehnyt kuinka minä haluan. Fyysistä väkivaltaa en ole käyttänyt, mutta sosiaalipuolen ammattilaisena tiedän, että se ei ole nykypäivänä harvinaista ja älä missään nimessä anna sen tapahtua. Ammattiapua saa siihenkin, mieltäsi ei tarvitse musertaa enempää. Uskomatonta, että jotenkin tunnen olevani myös sinun puolellasi, vaikka oletkin se joka miettii tutun turvallisen perhe-elämän jättämistä. Samaan aikaan pidän juuri nyt miestäni paskimpana ihmisenä maan päällä tehtyään meille näin.
Syytän itseäni, mutta mies väittää ettei minussa vikaa ole, hän vain halusi muutosta ja rodella rakastui toiseen.
Minulle ei tilaisuutta ajatella asiaa lainkaan annettu, tuli vain tieto toisesta ja että liitto on ohi. Yritä sinä tehdä toisin, säästät ehkä vaimosi mielenterveyttä hitusen enemmän kuin täällä.

Äänestä

Nyt taaksepäin katsoessa koen avioliittoni olleen "koska niin kuului tehdä"-sarjaa. Kuului mennä naimisiin, kuului saada vanhemmille lapsenlapsia, ollakseen "normaali" piti olla avioitunut. Rakkautta, oliko sitä, vai oliko puoliso vain kaikkeen tähän sopiva ja pätevä?

En kuitenkaan pystynyt olemaan oma itseni. Usko tai älä, pelkäsin puolison kommentteja, tunsin olevani huonompi ja ajattelemattomamapi kuin hän. En kaikkien niiden vuosien aikanakaan ollut kotoisasti. Suht hyvin näytelty, kai, vaikka tosissani kyllä yritin mahtua muottiin. Loppujen lopuksi puoliso totesi, että "läheisyys puuttuu" (kai se puuttui, kun hän ei koskaan ollut kotonakaan, vaan harrastuksissaan, kun minä taas - vapaaehtoisesti tosin, ja antaumuksella - hoidin lapset ja kotiasiat) ja haki eroa. Minusta ei siihen koskaan olisi ollut, juuri näiden yhteiskunnallisten paineiden takia, ja koska en kurotellut kuuta taivaalta.

Tietenkin toisella osapuolella oli uusi katsottuna, ihminen, jonka lapset ja minä tunsimme myöskin, emmekä koskaan olleet hänestä pitäneet. Siitä olen exälleni vihainen, että hän ehdoin tahdoin pisti lapset (jotka ovat hänelle tärkeitä ja rakkaita, tiedän sen) kokemaan tämän uuden naljailua, v--:a, tyhmyyttä. Ehkä hän itse on onnellinen, en tiedä, enkä välitä, mutta lapset eivät toisessa osoitteessa viihdy, eikä minun puheillani ole siihen asiaan ollut vaikutusta, en ole käskenyt pysymään poissa.

Onko kyseessä puolustusreaktio vai totta: nyt alan löytää itseäni, alan uskaltaa. En suostu asioihin, mitä en oikeasti haluaisi tehdä, en enää yritä muuttua toisen odotusten mukaiseksi, jos joku minulle tärkeä asia "tökkii" ihmissuhteessa, en odota, että asiat hoituisivat itsestään tai oikeastaan minun joustamisellani. Tiedän ja tunnustan rajani - ja nyt jo pystyn pitämään niistä kiinni. Enää ei tarvitse näytellä.

Takana on syvältä satuttanut laastarisuhde, käyntejä terapeutin luona, edelleen arkoja kohtia ja vaikeita paikkoja, mutta kuljen kuitenkin eteenpäin. Pahin on oletettavasti takana. Mitä on edessä, en tiedä, tulevaisuutta en pitkällä tähtäimellä mieti, tavallaan tulevaisuutta ei vielä ole.

Entä jos Sinä kävisit keskustelemassa terapeutin kanssa tilanteestasi? Saisit voimia, ulkopuolista tukea (ei suoria ohjeita), uutta näkökulmaa. Jotta Sinäkin löytäisit itsesi. Kivuliasta kasvua ajoittain, kyllä, mutta pikku hiljaa huomaat olevasi sitä, mitä oikeasti haluat ja tunnet olevasi.

Päivä kerrallaan - kun kahtakaan ei saa. :)

Äänestä

Olipa todella mielenkiintoinen ja hyvä kirjoitus. Minulla itselläni on melkein samanlainen kohtalo, paitsi ikää on jo paljon enemmäin kuin sinulla, eikä minua sentään ole koskaan lyöty, muuta kuin henkisesti.

Olen ehdottanut vaimolle eroa jo kauan sitten, mutta hän ei siihen suostunut. Vieläkään en ole uskaltanut erota, koska lapset jäisivät kuitenkin vaimolle. Myös kaikki ulkopuoliset paineet ystävien ja sukulaisten taholta ovat minulle tosi kova pala purtavaksi. Nyt vaan odottelen, että lapset kasvavat täysi-ikäisiksi, ja sitten saan kerättyä voimia ja rohkeutta eroa varten.

Toivottavasti sinä saat kerättyä tarpeeksi rohkeutta erotaksesi. Sinä olet vielä nuori ja paljon elämää edessäsi. Meillä kaikilla on kuitenkin vaan tämä yksi ja ainoa elämä. Voimia sinulle ja oikein hyvää Uutta Vuotta.

Äänestä

Vanha totuus, jota epävarmat naiset ei halua ymmärtää. Itse olen antanut miehelleni tilaa lentää ja mieheni samoin minulle: yhdessä olemme olleet kaksikymmentä vuotta.

Äänestä
  • meillä. Vapautta sai, mutta silläkään lailla ei ollut hyvä. Eikä kyseessä ollut minun epävarmuuteni.

    Äänestä

epäonnistunut. Elämä on se lahja jota ei tehdä joten siinä ei voi epäonnistua. Suhteet ja onnellisuuden ja konais valtaisen tyytyväisyyden ja viihtymisen eteen tehtävät toimet ja seikat voivat olla mitaamisen kohteena joihin sitten voi itse vastausta hakea.
Yleensä kaikki seikat mitkä tuovat oneea ja iloa ovat lähellä ja pienia asioita eli niinkuin kerroit esim lapset. Tunteet ja tuntemukset kokemuksineen.

SE että materiaali tukahduttaa ja lopettaa aina joskus sen olon milloin luulee olevansa onnellinen on kaikkine edessä. "materiaalirikkaat" kokevat sen vain isompana.

Pelko erosta lienee kai aihellinen mutta johtunee siitä illuusioista jossa asettaa omat tunteensa ja toisen tunteet ikäänkuin riippuvaisiksi ja alistavaksi ja täten elää toisen elämää eikä omaa.
Itsenäisyys kun ei ole itsekkyyttä ja täten aikuisen velvollisuus olisi kasvaa itsenäiseksi jotta voisi tukea kumppaniaan itsenäistymään ja pysymään sekä olemaan esimerkki itse. Silloin ei tarvitse "erota" vaan olemme "erossa" aina ja suteemme voi hyvin.

Suhteiden tarkoituksen ymmärtäminen saataisi olla avain siihen että valinnat ja vastuu eivät aiheuttaisi pelkoa vaan vahvistaisi ja antaisi kasvua.
Kumppanin kanssa ei voi kuin puhua ja puhua sekä vakuuttaa elämää ja sen suhteen tarkoitusta .
Liilen että häpeä sukulaisten puolesta on turhaa sillä silloinhan siihen onkin kytköksessä jo "kokosuku" ja kukas sen hallitsee ja onko avio suhde niin riippuvainen?

Mietteesi ovat oiken asiallisia ja tavanomaisia sekä oikutettuja joihin varmaan on tärkeää saada vahvistusta ja keinoja tukea omaa mieltään ja ajatuksiaan.

Mukavaa vuoden vaihdetta

Äänestä

Lähdin samalaisesta liitosta 4-kymppisenä
Käytiin perheneuvolassa, mutta ei auttanut sekään.
Muista olet lastesi isä vaikka eroaisitte
Vanhempien suhde on lasten koti, kyllä nekin vaistoaa jos ei ole onnelisuutta.
Se että vaimosi antoi ymmärtää että hänen lyömisensä ei saa haitata ,kertoo minusta että hän ei arvosta sinua ihmisenä.
Naiset ei ymmärrä sitä että vaikka se lyönti ei satu fyysisesti se sattuu HENKISESTI.
Minulta meni ainakin luottamus , tuli olo että on naimisissa murrosikäisen kanssa, eikä aikuisen ihmisen.

Äänestä

teksti, pamauta se keittiön pöydälle ja sano vaimollesi et perkele nyt meidän täytyy puhua! Lähtiskö siitä lutviutumaan? Kantsii kokeilla :)

Äänestä

Kommentoi aloitusta


epäonnistunut? kirjoitti:

Moi kaikille

Nyt alkaa oleen tunne kuin olisi elämässään epäonnistunut. Miksi mulle ei riitä että elää Suomalaista unelmaa: avioliitto, omakotitalo, 2 lasta, farmariauto ja molemmilla hyvät työpaikat.
Miksen voi olla tyytyväinen vaan nyt pitäis vielä saada itsekunnioitusta, itsenäisyyttä ja omaa-aikaa.

Ainahan sanotaan että jossain vaiheessa arki tulee vastaan ja ensi huuma loppuu, mitä jos tuota ensi huumaa ei koskaan ollutkaan vaan arki alkoi heti? Nyt arkea on jatkunut vuosia ja koko ajan on ahdistanut, missään vaiheessa ei ole tuntunut hyvältä, on vain tehnyt kuten on "oikein" ja vastannut ympäristön ja toisen osapuolen odotuksia ilman vastaan väittämisiä.

Elänkö loppu elämäni sosiaalisesti hyväksyttävää elämää kuten yhteiskunta ja lähimmäiset odottavat vai annanko itseni tehdä kuten haluaisin ja alkaisin elämään omaa elämääni välittämättä ympäristön mielipiteistä.

Lapseni ovat minulle kaikki kaikessa, heistä en halua luopua vaan haluan tavata heitä mahdollisimman paljon, mutta puolisoani en tahdo jaksaa. Kuinka elää arki ihmisen kanssa jota ei rakasta.

En odota että yksin olo olisi jotenkin mahtavaa tai suurta juhlaa, mutta haluaisin olla omaitseni, en vain malli esimerkki hyvin toimeentulevasta perheen isästä jolla kaikki on ulkoisesti hyvin vaikka sisäisesti kuivuu pois.

Pelkään eroa vaikka olen sitä jo kauan ajatellut ja halunnut. Kasvanko koskaan aikuiseksi joka pystyis elämään normaalia perhe-elämää olematta se alistettu osapuoli parisuhteessa, vai kuolenko vanhana ja yksinäisenä. Pitääkö minun jaksaa vain jotta eläkkeellä minulla olisi joku jonka kanssa kuunnella radiota, sinnekin on kuitenkin aikaa olenhan vasta kolmenkymmenen.

Keskustelu tilanteen muuttamiseksi ei ole auttanut, ei toinen voi muuttua joksikin mitä hän ei ole. Minä en halua riidellä, mutta pienikin yritys tulla pois "tossun alta" aiheutta konfliktin jonka seurauksena löydän itseni ainavaan matalemmalta ja ahdistuneempana.

Tiedän että puolisoni epävarmuus saa tilanteen vain kärjistymään ja ohjakset tiukemmalle, mutta kuinka päästä pois epävarmuudesta kun tunteitani en pysty muuttamaan enkä pysty hänelle mitään lupaamaan.

Olen koittanut hyväksyä tilanteen ja hokea itselleni että kaikki on hyvin, eihän parisuhteessa rakkautta tarvita, pääasia että rutiinit pyörii kuin oravanpyörä hamaan loppuun asti ilman riitoja ja ääneen sanottuja sortoääniä.
Pelkään myös väkivaltaa, kerran riidellessä vaimoni löi minua, (ajatelkaa vaan että nössö jätkä kun antaa vaimon hakata, ei haittaa, ajatelkaa vaan). Jälkeen päin vaimoni vähätteli asiaa ja antoi ymmärtää ettei se saa minuun vaikuttaa. Itse en halua häntä vahingoittaa, enkä sitä koskaan tekisikään, mutta pelkoni rajoittaa keskusteluitamme huomattavasti koska jätän monta asiaa sanomatta pelkoni vuoksi. Ei sillä, en usko että kaiken sanominen mitään auttaisi, pääkohdista hän on kuitenkin tietoinen.

Alkaa vain vaikuttaa siltä että ero olisi ainut järkevä ratkaisu jos haluan jonkinlaisen elämän ilon joskus saavuttaa...

Kirjotin tuon vaan purkaakseni tuntojani jonnekin kun kulissi ei kestä vuodatusta tutuille.

Jaksamisia kaikille ensi vuoteen, ehkä se paistaa aurinko vielä risukasaankin...

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu