Täällä joku kysyi aikaisemmin, että pitääkö polvillaan anella toista jäämään, jatkamaan suhdetta tai ties mitä ja joku toinen vastasi jotain sellaista, että viime kädessä rakkautta voi tarjota vaikka polvistumalla, koska silloin voi sanoa kaikkensa yrittäneensä.
Minä en sellaista... Kun toinen ihminen polvillaan anoo ja rakkauttaan tarjoaa, tiedän, että hän epäkunnioittavan rankasti alistuu nöyryyttämään itseään. Ei aina sitä saa, mitä tilaa - säälin näin saa, ei rakkautta, ei kunnoitusta. Ja toinen taipuu, hän taipuu shokista, säälistä, mutta ainakin siksi, että tilanteesta pääsee ohi - ei muuta.
Jos toinen paripuolikas käyttää mitä tahansa äärikeinoja tai hysteriaa, anomista, ruikuttamista, se ainoastaan ahdistaa ja kunnioituksesta ei voi puhuakaan. Näin vedotaan vain velvollisuudentuntoon, ei sillä rakkautta saa!
Rakkautta ei voi käskeä, ei houkutella - se on vapaa tahto, jota vangiksi ei saa. Ja mitä tekee suhteella, jos siinä ei ole molempien rakkaus läsnä?
Velvollisuudet tulee hoitaa eron jälkeenkin, mutta ei kai niitä sentään "polvillaan tarvitse ruikuttaa" tai muutoin itsekunnoitustaan menettää?
Suhteesta luopuminen on kova pala, ja on kummallista, ettei itsesuojelukaan ohjaa luontaisesti ihmistä niin paljoa, että edes silloin voisi toimia asialinjalla, kun oma jatko ja tulevaisuus on sekaisena palapelinä edessä...
Näin ahdistavaa tuon asian miettiminen ja muisteleminen oli, huuh, vai tuliko minusta vain jossain vaiheessa kova ja tunteeton ihminen :(
P.S niin olenhan mä itse tuohon kaikkeen joskus sortunut, eikä asiat parantuneet niin, arvet vain jäi...nyt sen tiedän ja sen, että johonkin vain pitää vetää pysyvä raja ja se ei ole vesi.
Minä en sellaista... Kun toinen ihminen polvillaan anoo ja rakkauttaan tarjoaa, tiedän, että hän epäkunnioittavan rankasti alistuu nöyryyttämään itseään. Ei aina sitä saa, mitä tilaa - säälin näin saa, ei rakkautta, ei kunnoitusta. Ja toinen taipuu, hän taipuu shokista, säälistä, mutta ainakin siksi, että tilanteesta pääsee ohi - ei muuta.
Jos toinen paripuolikas käyttää mitä tahansa äärikeinoja tai hysteriaa, anomista, ruikuttamista, se ainoastaan ahdistaa ja kunnioituksesta ei voi puhuakaan. Näin vedotaan vain velvollisuudentuntoon, ei sillä rakkautta saa!
Rakkautta ei voi käskeä, ei houkutella - se on vapaa tahto, jota vangiksi ei saa. Ja mitä tekee suhteella, jos siinä ei ole molempien rakkaus läsnä?
Velvollisuudet tulee hoitaa eron jälkeenkin, mutta ei kai niitä sentään "polvillaan tarvitse ruikuttaa" tai muutoin itsekunnoitustaan menettää?
Suhteesta luopuminen on kova pala, ja on kummallista, ettei itsesuojelukaan ohjaa luontaisesti ihmistä niin paljoa, että edes silloin voisi toimia asialinjalla, kun oma jatko ja tulevaisuus on sekaisena palapelinä edessä...
Näin ahdistavaa tuon asian miettiminen ja muisteleminen oli, huuh, vai tuliko minusta vain jossain vaiheessa kova ja tunteeton ihminen :(
P.S niin olenhan mä itse tuohon kaikkeen joskus sortunut, eikä asiat parantuneet niin, arvet vain jäi...nyt sen tiedän ja sen, että johonkin vain pitää vetää pysyvä raja ja se ei ole vesi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Aivan. Jossain oman itsekunnioituksen raja on. Kaikkea ei tarvitse sietää ja kaikkeen ei itseään pidäkään vääntää. Jokaisella on oma katkeamispiste jossain. Raskaiden negatiivisten kokemusten jälkeen on on vaikea, jos ei mahdoton kunnioittaa ja ilman kunnioitusta ei rakastaakaan.
...Mutta minua ihmetyttää edelleen se, miten tavattoman SELKEÄ ja miltei KIRKAS se hetki oli, jona mietin, ettei "yhtään enää". Minusta on ihmeellistä, että kun ihminen on aivan lopussa ja raunioina sellainen selkeä tyyneys saapuu kirkkauden tavoin. Tulee mieleen, ettei muuta olisi voinut tapahtuakaan. Kummallista.
kun on itse joskus kokenut, niin voi sitten sanoa toisille, älkää tehkö samoin. Ihmisillä vaan pakkaa olemaan sellaienn tarve päättää omista asioistaan, että ne virheet pitää jokaisen itse omakohtaisesti kokea, ennen kuin tuo viisastuminen tulee itse kullekin ajankohtaiseksi.
Ja niin kuin tuossa ylempänä viestitti kristas, se on sellainen kirkas, erityinen hetki, kun tajuaa, että se loppui nyt tähän (se mateleminen tai muu aneleminen esim.).
Olen minäkin anellut ja rukoillut, en sentään polvistunut, vaikka ei se siitä paljon puuttunut. Tekisin varmasti samassa tilanteessa saman uudelleenkin, koska rakkautensa eteen sitä kaikkensa yrittää. En kadu aneluani, mutta sekin loppui, kun näin kuinka vähän se merkitsi toiselle. Lopulta laitoin kovan kovaa vasten; tulostakin tuli, kun toinen näki, että olen tosissani, enkä turhaan vain huuliani heiluttele.
Nyt olen seesteisessä, odottavassa vaiheessa: mitä tästä eteen päin, sen näyttää tulevaisuus. En ole epävarma, pikemminkin "valaistunut": näen asiat eri valossa, kuin ennen.
Odotan asioiden luonnollista kehittymistä. Ne menevät siihen suuntaan, kun ovat mennäkseen. Avitan hiukan omalla tavallani omien halujeni mukaan. Miehellä taas on "oma lehmä ojassa". Mutta lopputuloksen ratkaisee se, miten me yhdessä aviopuolisoina katsomme samoja asioita eri suunnilta: näemmekö kokonaisuuden, vai vain oman osamme siinä.
Niinhän se on. Jälkiviisautta. Myös tahtoa suojella. Kun välittää, yrittää jotain aina neuvoa.
Sanoit, että näit, kuinka vähän anelu auttoi, mutta sanelu auttoi ;) Tätä tarkoitin kun puhuin järjellä toimimisesta. Anelu saa pakorefleksin aikaan, sanelussa sanotaan suorin sanoin, mitä tahtoo tapahtuvaksi ja auttaa se ainakin itsekunnioituksen säilyttämisessä, jos anelulla saa vain "potkut sydämeen".
Totta kristas kirjoitti, kyllä sen tietää, milloin mitta on täysi. Sitä pitäis vain osata kuunnella ja totella. Kun/jos on liian kauan ja usein anellut ja kerjännyt tuloksetta, oma arvo, itsekunnioitus menee ihan maanrakoon ja toipumisessa on työtä ja tuskaa.
Vaikka olenkin sallinut nöyryyttyä katkeamispisteeseen asti, pikkuhiljaa opettelen tuntemaan, että on sitä ihan OK, vaikka joku toinen ei sitä arvostanutkaan. Sitten, kun se kirkas tietoisuus omien rajojen rikkomisesta tuli, aloin minäkin sanelemaan. Siirsin matelemisen syrjään ja paljon tunteita jäähylle, jolloin puoliso kummasteli ja oli varuillaan, mikä "kynnysmatolle" tuli, mutta enää minä en jäänyt itkemään perään.
Monta hiljaista rukousta tuli tilalle ja sen tunsi, että kasvu alkoi uudelleen, hitaasti, mutta alkoi kuitenkin.
En tiedä, onko mikään lopullista, mutta kantaa itsensä ja oman arvonsa tunteminen kunnioittaminen paljon paremmin synkän virran yli kuin kerjääminen ja parkuminen.
Kovaa elämä on, mutta onneksi jossain on aina valoa ja iloa ja mikä parasta, välittäviä ja mukavia ihmisiä. Enää vaan en koskaan niin kiinni toiseen tartu, että maailma suistuu radaltaan, kun eri tarpeet törmäävät.
Sitä nyt joskus suren, että vei niin monta vuotta tajuta asia, liian monta pakahduttavaa surua ja sitä että yritin olla niin hiton ymmärtävä ja sopeutuva ja alistuin, otin vastaan puolison itsekkyyttä ja alistuin. Lupaa olla itsekäs omista tarpeistaan - sitä olis tarvittu. Jälkiviisautta olisi tarvittu :)
vaan tulee hiukan myöhäisjunalla. Mutta opit itsestäsi jotakin, kuten jo sanoit. Enää et toivottavasti tee samoja virheitä.
Kasvaminen itsessään on mahtava tunne.
Tosi kuin vesi. Niin toiset sinua kohtelevat, kuin itse itseäsi kohtelet.
kohtelevat sinua, kuin sinä kohtelet toisia. Eli kohtele muita niin kuin haluat itseäsi kohdeltavan.