Kotona, ei pysty eikä jaksa mennä töihin hymyilemään tekohymyä. Ei jaksa nähdä niitä ihmisiä, kun niillä kuitenkin elämä jatkuu ja tuntuu hyvältä.
Kolmisen vuotta sitten erosin avomiehestäni, kun en enää jaksanut tilannetta missä mitä tahansa tein ja sanoin oli väärin. En koskaan ollut riittävä. Kolme vuotta olen yrittänyt saada elämääni kasaan ja kokeiltu on vaikka mitä mahdollista ja mahdotonta. Unelmien matka tehty, kokeiltu miljoonaa eri uutta harrastusta -> etsitty tarkoitusta elämälle.
Viime keväänä olin jo aika väsynyt sinkkuiluun ja tahdoin löytää jotain pysyvämpää. Kuitenkin niin haavoilla vielä vanhasta suhteestani, että kunnollinen sitoutuminen tuntui pelottavalta. Niinpä eräänä iltana baarissa ehdotin jotain vähän vähemmän sitovaa yhdelle sopivalle miehelle, jonka kanssa oli hauskaa. Poika lähti leikkiin mukaan. Kuukausien kuluessa kävi kuitenkin niin, että minä rakastuin ja yritin lopettaa 'suhteen'. Siinä onnistumatta. Jos itsellä on tunteita ja vahvoja tottakai haluaa nähdä toista. Ja jos toinenkin on niin mahdoton, että aina vaan ottaa yhteyttä, vaikka ollaan sovittu ties mitä. Olen muunmuassa sanonut, että vedän ranteet auki, jos hän vielä ottaa yhteyttä. Ei tehoa. Eli se on ainoastaan minusta itsestäni kiinni, näemmekö koskaan enää. Aaton aattona hän otti taas pitkästä aikaa yhteyttä.. tuli niin täytenä yllätyksenä minulle, että tottakai suostuin tapaamiseen. Mutta nyt jälkeenpäin tuntuu entistä pahemmalta.. tuskin sillä yhteydenotolla olikaan mitään tekemistä minun kanssani. Muut mahdolliset olivat ehkä jo lähteneet joulun viettoon ja hän vain koki itsensä yksinäiseksi. Ja otti yhteyttä minuun, koska tietää, että minä olen varma. Sattuu niin paljon, että toiselle on vaan varma nakki, kun itselle tällainen kohtaaminen on niin suurta, että jalat lähtee alta. Nyt mun on sanottava hyvästit, annettava sen mennä. Ilman mitään viimeisiä sanoja, koska aikaisemminkaan niillä ei ole ollut mitään merkitystä. Ja jos hän vielä ottaa yhteyttä, ottakoon. Mä en pysty enää antamaan itsestäni mitään hänelle, oon antanut jo kaiken.
Kiitos kun johonkin voi tätä purkaa. Ystävät ovat lopen kyllästyneitä kuuntelemaan ja kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää, jos ei ole itse samassa tilanteessa.
Kolmisen vuotta sitten erosin avomiehestäni, kun en enää jaksanut tilannetta missä mitä tahansa tein ja sanoin oli väärin. En koskaan ollut riittävä. Kolme vuotta olen yrittänyt saada elämääni kasaan ja kokeiltu on vaikka mitä mahdollista ja mahdotonta. Unelmien matka tehty, kokeiltu miljoonaa eri uutta harrastusta -> etsitty tarkoitusta elämälle.
Viime keväänä olin jo aika väsynyt sinkkuiluun ja tahdoin löytää jotain pysyvämpää. Kuitenkin niin haavoilla vielä vanhasta suhteestani, että kunnollinen sitoutuminen tuntui pelottavalta. Niinpä eräänä iltana baarissa ehdotin jotain vähän vähemmän sitovaa yhdelle sopivalle miehelle, jonka kanssa oli hauskaa. Poika lähti leikkiin mukaan. Kuukausien kuluessa kävi kuitenkin niin, että minä rakastuin ja yritin lopettaa 'suhteen'. Siinä onnistumatta. Jos itsellä on tunteita ja vahvoja tottakai haluaa nähdä toista. Ja jos toinenkin on niin mahdoton, että aina vaan ottaa yhteyttä, vaikka ollaan sovittu ties mitä. Olen muunmuassa sanonut, että vedän ranteet auki, jos hän vielä ottaa yhteyttä. Ei tehoa. Eli se on ainoastaan minusta itsestäni kiinni, näemmekö koskaan enää. Aaton aattona hän otti taas pitkästä aikaa yhteyttä.. tuli niin täytenä yllätyksenä minulle, että tottakai suostuin tapaamiseen. Mutta nyt jälkeenpäin tuntuu entistä pahemmalta.. tuskin sillä yhteydenotolla olikaan mitään tekemistä minun kanssani. Muut mahdolliset olivat ehkä jo lähteneet joulun viettoon ja hän vain koki itsensä yksinäiseksi. Ja otti yhteyttä minuun, koska tietää, että minä olen varma. Sattuu niin paljon, että toiselle on vaan varma nakki, kun itselle tällainen kohtaaminen on niin suurta, että jalat lähtee alta. Nyt mun on sanottava hyvästit, annettava sen mennä. Ilman mitään viimeisiä sanoja, koska aikaisemminkaan niillä ei ole ollut mitään merkitystä. Ja jos hän vielä ottaa yhteyttä, ottakoon. Mä en pysty enää antamaan itsestäni mitään hänelle, oon antanut jo kaiken.
Kiitos kun johonkin voi tätä purkaa. Ystävät ovat lopen kyllästyneitä kuuntelemaan ja kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää, jos ei ole itse samassa tilanteessa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
sillä vika on siinä, siksi olet niin epätoivoisen riippuvainen tuosta vaikka samalla haluat päästä myös eroon.
Eli korjaus alkakoon itsestäsi. Tutustu sieluusi, mitä oikeasti etsit, jos löytyy korjattavaa fyysisyydessäsi niin aloita siitä...anna itsellesi aikaa, vaikkapa uudesta vuodesta eteenpäin tutustut itseesi, totuus tekee sinut vapaaksi, toivotan sulle onnea uudelle matkallesi...
kannustuksesta! Teoriassa tiedän tämän kaiken, mutta se mitä en näiden kuluneiden kolmen vuoden aikana ole onnistunut löytämään on sisäinen rauha. En tiedä ketä tai mitä etsiä. Vaikka kuinka syvälle kaivaudun itseeni ja yritän kuunnella. Sitten huomaan taas sortuneeni vanhaan tuttuun ja turvalliseen käyttäytymismalliin. Fyysisyydessäni ei ole mitään vikaa, yleensä miehet kehuvat minua kauniiksi. Vika on mun pään sisällä, ollut jo vuosikausia.
sitähän se onkin, pään sisällä...
mutta on etsittävä suurempaa,
annettava tilaa,
katsotaan tähtitaivasta, sen äärettömyyttä, siellä on jotain - myös meille, pieneen sydämeen...
Tiedän mistä puhut. minökin tapasin nuoren miehen jonka kanssa oli sitoutumaton seksisuhde, koska hän ei ilmeisesti muuta halunnut. olin niin hulluna häneen että suostuin "varmaksi nakiksi".
Hänkin otti minuun yhteyttä millon huvitti, tosin harvoin. suostuin aina tapaamaan ja olin seitsemännessä taivaassa rakkaudestani.
en tiedä miten tämä päättyy. tunnen että olen tuhlannut elämäni haaveilemalla hänestä. ja olen vihainen koska tunnen hänen käyttäneen hyväksi.
en tiedä missä vaiheessa meni metsään vai menikö se heti alkuunsa. Mutta mun kylmänä pysymiseen ei ainakaan auttanut se, että jossain vaiheessa poika teki mulle 'rakkaudentunnustuksia' ja tilitti kuinka salaa musta oli tullut tosi tärkeä hänelle.. kuitenkin kun yritin ottaa tästä kiinni, niin poika juoksi vaan karkuun. Rakastunut mieli, hullaantunut mieli näkee ja kuulee ja tulkitsee kaiken haluamallaan tavalla. Olen yrittänyt lopettaa jutun ainakin viisi kertaa ja niin paljon ilmeisesti merkitsen hänelle, ettei hän edes sitä kunnioita. Viimeksi kun nähtiin hoki vaan kuinka upea olen ja blaa, blaa.. mitä paskaa. Hauska tosiaan huomata, että vaikka aikuinen itse jo on, silti sortuu samanlaiseen typeryyteen kuin joskus teini-ikäisenä. Nyt aion kuitenkin pysyä lujana ja antaa olla. Tyypillä on kuitenkin muita jo kierroksessa.
En minäkään tiedä oliko meillä tän miehen kans aluksi asiat paremmin ja millon se alkoi mennä tähän yksipuoliseen suhteeseen.
Kaksi vuotta, ylikin, tätä on jo kestänyt. En ole koko aikana pystynyt tai halunnut ajatella muita miehiä. Jotain juttua on ollut muidenkin miesten kanssa mutta yhtäkään kohtaan en tuntenut samaa kuin häneen.
Pitäisi kai vaihtaa sukunimeä jotta hän ei pääsis jäljilleni enää mut toisaalta en muuta haluakaan kuin hänen huomionsa.
Mutta; maailma on täynnä miehiä. Tämän tiedän nyt kahden vuoden jälkeen. Ja tiedän senkin että ketään ei voi omistaa ja että itse on vastuussa elämästään. Riippuvuus toisesta on kauheaa, irrottautuminen raastavaa. Mutta kyl sen kestää.
Ja eihän niitä välejä tarvi kokonaan katkaista, seksiin ei pidä suostua sen takia että luulee sen pitävän miehen luonaan.
Jokainen ansaitsee tasa-arvoisen parisuhteen, rakastavan ja tukevan kumppanin. Myös sinä. Ja minä.
Mutta ehkä ennen kuin on valmis rakastumaan ja luottamaan uudelleen, on hoidetta ns. oma pää kuntoon ja tehtävä tili kaiken menneen kanssa.
Pysy nyt hyvä ihminen sinkkuna, etkä edes katso miehiä päin. Et sinä mitään tarvitse, sä olet liian helppo rakastumaan, helppo nakki miehille. Hyvää loppuelämää vanhanapiikana :)