Tässä kaikille vapaaehtoisesti lapsettomille pareille eräs hyvä vastaus kun udellaan tuhannen kerran samasta aiheesta, joka niin kovasti näyttää muita kiinnostavan.
Eli kun sulta kysytään "kärsittekö lapsettomuudesta?" (siis pitäisi olla jo tiedossa että kyseessä on vapaaehtoinen valinta, en tarkoita tällä heitä jotka haluaisivat lapsen mutta eivät saa) niin vastaa: En kärsi vaan nautin.
Eli kun sulta kysytään "kärsittekö lapsettomuudesta?" (siis pitäisi olla jo tiedossa että kyseessä on vapaaehtoinen valinta, en tarkoita tällä heitä jotka haluaisivat lapsen mutta eivät saa) niin vastaa: En kärsi vaan nautin.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Juu, ja tuosta vastauksesta kehkeytyy sellainen käännytyssaarna, jota ei hyvällä tahdollakaan voi keskusteluksi kutsua.. Itse olen huomannut, että paras vastaus on "lapset ei kuulu lähitulevaisuuden suunnitelmiimme" ja jos kysytään jatkosta niin siihen vastaus "katsotaan sitten" tyydyttää kysyjän mielenkiinnon riittävästi. Tai keskustelu voi jatkua, mutta rauhallisena mielipiteidenvaihtona, eikä niin, että tuntee olevansa poliisikuulustelussa.. Olen kuitenkin vielä hyvän aikaa "synnytysikäinen", joten katsotaan mitä sitten myöhemmin vastaillaan.. Tosin lähipiiri on tietoinen ajatuksistamme, enää vain ulkopiiri kyselee..
Vapaaehtoiseti lapsettomana elettiin, kunnes tultiin tähän ikään ettei niitä enää voi saada.
Mitenkä se mieli muuttui, nyt niitä kaipaisi, kun asia ei ole enää korjattavissa. Joten kannatta joskus pysähtyä asian äärelle, ennenkuin on liian myöhäistä. Ihmismieli kun onkin muuttuvainen.
Oletko varma että kaipuusi johtuu lapsen puutteesta? Jos noinkin pitkään kykenee elään ilman lapsia niin miten se kaipuu lapsiin tulee yhtäkkiä juuri silloin kun on jo myöhäistä? Onko kaipuusi ehkä jotain keski- iän kriisiä?
Kurjaa jos mieli liiraa eri ikäkausina laidasta toiseen niin ettei tiedä koskaan mitä elämältä haluaa.
Sä et hyväksy toisen mielipidettä, vaan sitä on heti alettava tutkimaan. Kai toinen tietää mitä haluaa.
Biologinen kello tikittää varmaan minulla?
Mutta minkäs teet kun ei kerta kaikkiaan ole tullut mitään äiti fiiliksiä? On hyvä mies ja pitkäaikainen liitto, asiat ok ym "päällisin puolin".
Mutta lapset nyt vain eivät kuulu meille. Eihän niitä sinunkaan mielestäsi kannata vääntää ellei halua?
Sillä joskus voi tulla ihmiselle tyhjyyden tunnetta ja ikä kriisejä niin luullaan että se lapsi olisikin ollut ongelmiin ratkaisu.
jossain iässä kuolevansa, niin tajuaa ettei mitään jää jäljelle.Lapsethan on tavallaan oman elämän jatkamista kuoleman jälkeen.
Mikäpä minä olen ketään neuvomaan, kunhan halusin vain tuoda yhden näkökulman asiaan. Kun on elänyt 50v. niin pystyy näkemään taaksepäin oman ajattelun muutokset eri ikäkausina. On asioita joita tästä näkökulmasta nyt tekisin toisin, kuin silloin milloin olin kovin varma oman mielipiteeni pysyvyydestä.
Se on sitä elämää, ja omia mielipiteitä on hyvä joskus päivittää ajantasalle. Ei omia ratkaisuja toki kannata liikaa jäädä märehtimään, mutta ei se tosiaan tarkoita, ettei tietäisi mitä elämältä haluaa. Koen että olen hyvin varmasti tiennyt mitä elämältäni olen halunnut. Sellainen se juuri tässä iässä huvittaa tai vetää joskus vähän surulliseksi.
Ihmettelen näitä reaktioita tekstiisi. Empatia taitaa olla tuntematon käsite. Hyvä jos vastaajat ovat lapsettomuuden kannalla, tai onko tuo nyt vain niin arka paikka, jonka takia hypätään heti takajaloille, jos joku kyseenalaistaa edes oman ratkaisunsa.
Kaikkea hyvää sinulle, ilman lapsiakin.
Itse olen miettinyt, että jos en "hanki" lapsia niin kadunko sitä joskus. Edessä on pidempi aika lapsettomana kuin takana. Esim. jos elän 75 -vuotiaaksi. Ei kai sitä lapsena kaivannut lapsia... Nyt olen 31 joten takana ei ole vielä montaa vuotta, kun olen edes ajatellut koko asiaa. Mieheni kanssa olemme olleet yhdessä 9 vuotta. Meillä on mennyt mainiosti kahden. Olemme matkustelleet yms.
Ehkä jos on ollut aivan selvää, että en halua koskaan lapsia niin tuskin mieli muuttuisi. Mutta itselläni ei ole mitään ehdotonta, että ei missään nimessä. Mutta ei mitään kaipuutakaan, että haluan ehdottomasti lapsen. Ja vauvakuumetta ei ole koskaan ollut. Pidän lapsista, mutta en ole erityisen lapsirakas.
Nautin yksinäisyydestä ja rauhasta, tuskin vanhanakaan haluan sukulaisia ja lapsia ympärilleni. Kauhistuttaa ajatuskin. En halua lapsia lastenlapsia enkä tappelevia miniöitä tai muitakaan vävyjä riesakseni. Meillä on mieheni kanssa ihan tarpeeksi huvia kun katselemme ympärillämme elävien sukulaistemme tappeluja ja eroja & muita mitä ihmeellisimpiä konkeloita.
Adoptio on mahdollista ja siihen ei ole vielä liian vanha tai on myös vaihtoehto jos omia ei saa.
Itse en halua lapsia, mutta jos vahingossa tulee, niin saa tulla. Nautin aikuisen vapaasta elämästä ja en halua lapsia rajoittamaan elämäämme.
Jos tulen katumapäälle, mitä vahvasti kyllä epäilen, adoptio on mahdollinen vaihtoehto.
Miksiköhän joitakin kiinnostaa niin kovasti muiden lapsiasiat? Itse en ole koskaan kysynyt keneltäkään heidän lapsiasioistaan. Eli akovatko he hankkia lapsia ja koska ja jos ei ole lapsia niin miksi ei. Ehkä voi johtua siitäkin, kun mulla ei ole itsellä lapsia vielä. Vaikka kyllä multakin on lapsettomatkin kyselleet tai vihjailleet.
Joskus on kyllä mielessä käynyt, että miksi joillakin työkavereilla tms. ei ole lapsia (39-60 vuotiaita), mutta en ole kysynyt. En aio kysyä.
en ole koskaan ollut lapsirakas, lapset olivat mukavia, kunhan ne olivat jonkun toisen omia. ajattelin että tulen mainioisti toimeen ilman niitä. miehen kanssa on nyt 16 yhteistä vuotta takana.
sitten 8 vuotta sitten sattui vanhanaikaisesti, eli huomasin odottavani. aborttia en edes harkinnut: naimisissa, vakityöt, autot, asunnot kaikki valmiina. koko odotusaikana minulla oli vain maha, ei mitään tunteita sen sisältöön. koirani oli minulle tärkeämpi.
sitten syntyi poikamme, ei tunteita vieläkään. en edes pystynyt ajattelemaan saati sanomaan itseäni äidiksi. sen sairaalajakson aikana kuitenkin tunteet vain tulivat ja pois en antaisi poikaani ikinä (enkä siskoaan, joka on 4)
enkä vieläkään ole lapsirakas, en juurikaan touhua ja leiki lapsieni kanssa. mutta rakastan heitä ja huolehdin heistä. ilman olisi elämä tyhjää.
Jos elämäsi olisi tyhjää ilman lapsia niin mitä sitten kun nämä kasvavat ja muuttavat pois kotota? Loppuuko sulta elämä vai alatko roikkumaan näissä aikuisissa lapsissasi loppuiän? Vai terrorisoitko heidän elämää kokoajan ja jaet hyviä neuvoja (?) heille?
Jotkut ripustautuu aikuisiinkin lapsiin kuin hukkuvaan laivaan. Monilla ei ole mitään muuta jäljellä kuin terrorisoida aikuisten lastensa perheitä ja vahtia miniöitä tai vävyjään haukan lailla. Moni ei tunne elämällänsä olevankaan muuta merkitystä kuin jälkeläistensä vahtiminen. Muuta puheenaihettakaan ei ole sellaisilla kuin kehua retostella lastensa asioita ja ripustella heidän kuvia koko kämppä täyteen.
Näitä tyhjän tylsiä tyyppejä vältän kuin ruttoo. Mieleltään rikas ihminen ei koskaan koe tyhjyyden tunnetta ja on avarakatseinen, älykäs eikä sellaisen tarvitse tehdä lapsia ollakseen onnellinen :)
Se on surullista kun sattuu olemaan tällaisen aikuinen lapsi. Kovasti yritän sanoa äidilleni että hankkisi oman elämän mutta ei ei... koko ajan vain vahtii meidän tekemisiä ja tekemättä jättämisiä ja suree ja taas vahtii ja kyselee.
Minä kyllä lastani rakastan, joka on "tekemällä tehty", eli siis kovasti toivottu. Lapsi on nyt kaksi vuotias, ja yhä voin kaiken äidinrakkautenikin takaa sanoa, että koirani on kyllä vielä tärkeämpi. Hän on jo 12 vuotias. Niin pitkän tien olen koirani kanssa kulkenut, että jos tyhjyyden tunteesta puhutaan, niin minulle se iskee silloin, kun menetän koirani. Lapsi on vain lainassa, mutta koiran koen enemmän omakseni.
Ja voi miten ihmiset kauhistuvat, kun sanon ettei mikään ole minulle niin tärkeää kuin koirani... Mies ymmärtää ja hyväksyy onneksi. Ei ihminen voi valita, mihin tunteensa kohdistaa.
Minulle on ainakin koirani tärkeämpi kuin 2 lastani. Koira on uskollinen mutta kersat sen kuin vaan kitisee ja valittavat.
Jos lapsesi on allerginen koirallesi, niin kumman annat pois, koiran vai lapsesi?
Siinäpä se rakkaus sitten punnitaankin.
täyttää työ, lapset, harrastukset ja ystävät. mistään minun ei ole tarvinnut lasteni takia luopua, päinvastoin paljon uutta olen heiltä ja heidän kauttaan saanut. Vanhimmaiseni on täysi-ikäinen 10 vuoden päästä, en vielä mieti miten silloin käyttäydyn.
korostan vielä, etten ole pullantuoksuinen äitihahmo. eli en puutu lasteni elämään nytkään. tietysti he vielä kovin pieninä tarvitsevat minua.
ja sillä että elämä olisi tyhjää ilman lapsia tarkoitan sitä, että koska he nyt ovat olemassa, olen hehin tottunut ja heitä rakastan, niin jos joutuisin heistä luopumaan, olisi elämäni sen jälkeen tyhjää. kuten sinullakin, ainakin hetken, jos miehesi vaikka jättäisi sinut. ja muistan ajan ennen lapsia: samaten me silloinkin elettiin.
"Jos lapsesi on allerginen koirallesi, niin kumman annat pois, koiran vai lapsesi?
Siinäpä se rakkaus sitten punnitaankin. "
Ei muuten punnita rakkautta lasten ja koirien välillä, vaan se, miten paljon on valmis sietämään yhteiskunnan halveksuntaa. Lapsista luopumista halveksittaisiin, koirasta luopumista ei. Koirasta luopuessa saisi osakseen sääliä, mutta ei ylenkatsetta.
Peliin tulee siis itsekkyyskin -tai niinhän se aina on: sinäkin olet itsekäs paskiainen, jos/kun teet lapsia. Omia tarpeitasi tyydyttääksesihän sinä ne teet.
Terve..
Lapsettomuudesta olen tyytyväinen viimeisen päälle.
Olen 4 lapsisesta perheestä,muilla on lapsia,myös eronneet,ongelmia huoltajuuksista,ym,maksan veroja niin sairaasti..mutta kait se on elämän tark.vituttaa nämä köyhät,pummit,tosi duunarit maksaa luusereitten kakarat
Vituttaa sama asia kun monet tekee suoraan sosiaaliluukulle kakaroita ja kerjää niiden avulla tukia lisää. Vanhemmilla ei työtä eikä yhtään mitään ja keplottelee kakaroiden avulla vaan tukia lisää. Sitten nämä kakarat jätetään melkeimpä heitteille ja kasvattamatta niin että ne oppivat vanhemmiltaan saman mallin. Kunnolliset yritteliäät ihmiset sitten kärsivät näitten epäkelpojen luusereiden kakaroista kun ne aiheuttavat häiriöö ja kiusaa niin paljon kun kerkeevät.
Nautin elämästä tällä hetkellä ilman lapsia, voi mennä, matkustella, nauttia avomiehen seurasta ja harrastaa kaikkea mitä haluaa.
Seurustelin aiemmin 4 vuotta ja nykyisen kanssa ollan oltu kohta 3 vuotta. Lapsista on juteltu, mutta ei ole vielä tuntunut ajankohtaiselta..en tiedä milloin tulee semmonen tunne molemmille, että NYT..Ollaan onnellisia näinkin.Kukaan ei ole kysellyt eikä kommentoinut että miksi teillä ei ole lapsia? Ehkä se on nykyään paljon yleisempää eikä monella samanikäisellä kaverillanikaan ole lapsia.