Löytyykö kohtalotovereita? Olen ollut naimisissa 15 vuotta, 2 lasta joita rakastan paljon. Tässä vuosi sitten aika yhtäkkiä multa lopahti kaikki kiinnostus vaimoa kohtaan. Tilanne pahenee koko ajan, riidellään ja suoraan sanottuna pärstä ärsyttää. Eli paha paikka, kyllä. Mitään syytä ei ole, muuta kuin jonkinlainen yhteensopimattomuus ja mun yhtäkkiä ilmennyt tajuton vapaudenkaipuu.
Eli nyt on vuosi sinnitelty yhdessä vain lasten takia. Ei seksiä, ei mitään, pelkkä "yhtiökumppanuus" että saadaan lapset kasvatettua.
Oletteko olleet tässä tilanteessa ja miten ratkaisseet. Ilman lapsia peli olisi selvä, mutta en haluaisi että lapset joutuu reissaamaan kahden asunnon väliä vaan siksi että "iskä on nyt vähän levoton".
Eli nyt on vuosi sinnitelty yhdessä vain lasten takia. Ei seksiä, ei mitään, pelkkä "yhtiökumppanuus" että saadaan lapset kasvatettua.
Oletteko olleet tässä tilanteessa ja miten ratkaisseet. Ilman lapsia peli olisi selvä, mutta en haluaisi että lapset joutuu reissaamaan kahden asunnon väliä vaan siksi että "iskä on nyt vähän levoton".
Vastaukset 6
Vanhimmat
Parasta mitä vanhempani ovat elämässään tehneet on avioero. Enää ei meidän tarvitse katsella heidän tappeluaan. Kaikki ovat onnelisia nyt viisi vuotta eron jälkeen. Kaikki lapset ja vanhempani!!!
Käyhän kirjastosta hakemassa muutama
viisaan sydämen kirjoittama kirja.
Aiheestasi ja kriiseistä on monta teosta,
sinun ikäsi on juuri SE kriisi- ikä.
Toivon sinulle kasvua omassa itsessäsi.
Eroan juuri miehestäni todennäköisesti samasta syystä. Tuon iän kriisi ja saatanallinen laiskuus katsoa peiliin- uskaltaa tunnustaa omat virheet mitä suhteessa tekee! Suhteen eteen pitää molempien tehdä töitä, olla valmis kertomaan mitä oikeasti haluaa, mistä on onnellinen, mikä on tärkeää ja olla valmis tinkimään muusta. Edes 15 vuotta ei opeta ennustajan taitoa - vaikka hullu luulin niin.....
Olen kaksinkertainen avioerolapsi ja itsellä on omakin avioero (11 v). Ei omia lapsia liitosta, mutta se ei olisi pidätellyt minua.
Kyllä lapsia pitää ajatella avioeron sattuessa, mutta usein unohdetaan se puoli, että avioero tuo myös helpotusta lasten elämään. Vanhempien riitely loppuu, tai ainakaan se ei ole jokapäiväistä. Koulukin alkaa maistua ja voi itsekin rauhoittua, keskittyä normaaleihin lasten/nuorten jutskiin. Okei, mua pelotti aikoinaan mennä faijan luo viikonloppukäynneille (se oli hakannut mutsia huolella ja pitkään) mutta kun se rauhottu niin siellä käynnitkin oli mukavampia (n. 1,5 vuotta siihenkin meni). Toises avioliitos äijä ei lyönyt mutta veti kaikki rahat kurkusta alas, kävi vieraissa jne. Se oli puhdas helpotus kun siitä surkimuksesta päästiin eroon.
Oma avioliittoni kaatui rakkaudettomuuteen, minä rakastin mutten saanut vastakaikua tunteilleni, ymmärrystä ja hyväksyntää. Lopulta kaikki haaveet, yhteiset suunnitelmat ja toiveet saatiin väheksymällä ja lannistamalla murskaksi. Sellaisessa rakkaudettomuuden vallitsemassa suhteessa ei toivoisi myöskään lasten olevan,koska niille voi jäädä päälle, että tämä tilanne olisi jollain tapaa oikea. Varsinkin kun se jatkuu pitkään.
Niin mikä sulle neuvoksi? Kuuntele itseäsi kerrankin, ole tarpeen tullen itsekkäämpi, jos oma olosi paranis, siitä ettei tarvitse katsoa vaimoa joka päivä, niin silloin eroa. Ja jos iskä on välillä vähän levoton, sekin menee ohi aikanaan, ja lapses kyllä ymmärtää että sä rakastat niitä vielä eronkin jälkeen. Vaikeita päätöksiä sinulla edessäsi. Erota vai jatkaa. Tsemppiä vaan.
...tavallaan sama tilanne. Tosin viisi vuotta yhdessä ja 1.5v lapsi, sekä omakotitalo.
Ei hirveitä riitoja, mutta kiinnostusta ei minulla oikein ole ollut enää vähään aikaan.
Seksi ei kuitenkaan ole toiminut kunnolla enää lapsen syntymän jälkeen (nykyisin luokkaa 1 kerta/1-2kk).
Syitä:
Vaimo on hyvin rajoittava ihminen, sairaalloisen mustasukkainen vieläpä. Television katsominenkin on yleensä liikaa (sitä ei saisi katsoa varmaan lainkaan, sillä en nykyisin katso kuin leffan silloin tällöin). Harrastukseni on tapettu yksi toisensa jälkeen. Jopa liikuntaharrastukset (2-3 kertaa/vko) ovat liikaa, missään ei saisi käydä. Missään menopaikassa en ole tainnut käydä enää pariin vuoteen. Jos katson vahingossa edes samaan suuntaan missä on muita naisia, niin siitä tulee sanaharkkaa ja yleensä päivä on pilalla. Kavereita ei työkavereita lukuunottamatta enää juuri ole, tutustuminen on hankalaa kun tilanne on mikä on, ja kun vaimo vielä haukkuu kaikkien muiden puolisot ennen heidän näkemistään, niin sekin tuo omat hankaluutensa suhtautumiseen.
Vapaudenkaipuu edellä mainituista syistä johtuen on alkanut kasvaa ylettömiin mittoihin. Samoin on alkanut vituttaa kun ei oikein saa tuosta suhteesta enää mitään, ja ei ole lainan ja lapsen takia (vaimo ei käy töissä tällä hetkellä) varaa mihinkään. Opiskelutkin jäivät minulla perheen takia vaiheeseen, ja ne pitäisi saada loppuun, mutta ei toivoa tässä tilanteessa näkyvissä. Ahdistaa. Tuntuu kuin elämä menisi hukkaan. Olen keskustellut vaimon kanssa erosta, itse alkaisin olla siihen valmis, vaikka lapsen takia pään sisällä onkin vielä suuria ristiriitoja. Vaimo on vuosikaudet terrorisoinut minua erouhkailuilla yms, mutta nyt kun tilanne on tosi niin eipä sitten haluaisi erota mistään hinnasta, kuten itse asian ilmaisi.
Eivätkä ulkopuolelta tulevat paineet asiaa helpota, kukaan ei ymmärrä minua kun vaimoni on päällisin puolin aina niin mukava ja nättikin, ja se kun on se lapsikin...
En tiedä mitä tässä tekisi, toisaalta en haluaisi luopua siitä mitä on, mutta toisaalta tiedän kuitenkin ettei tämä tästä paljoa enää voi parantua. Haaskatako vielä elämän rajallisia vuosia ihmisen kanssa jonka kanssa ei ole toivoa, vai tehdä radikaali liike ja lähteä etsimään itseään, ja ihmistä jonka kanssa voisi elää. Ilman lasta asiassa ei olisi mitään epäselvyyttä, mutta kun itsekin olen yh-lapsi ollut, niin tiedän ettei sekään aina mitään herkkua ole. Pelkään myös että lähtöni romahduttaisi vaimon henkisesti ja vaikuttaisi sitä kautta lapseen. En kuitenkaan ole valmis ottamaan lasta kokonaan itselleni, vaan ennemminkin vain silloin tällöin. Ainakin tässä tilanteessa, myöhemmin tilanne voi olla toinen.
Kaipa tämä on jonkinlaista kohtalontoveruutta, vaikka syyt ovatkin erilaiset. Sainpahan ainakin purettua mieltäni. :)
No niin siinä sitä taas ollaan.
Olet varmaankin alkanut huolehtia kunnostasi ja ehkä ostelet hyväntuoksuisia partavesiä tarkkailen painoasi ja hieroen valkaisevalla hammastahnalla hampaitasi että vetovoima lisääntyisi kö ko. Löytyikö mitään yhteistä ? Olet huomannut miten kaunnita naiset kaupungilla ovat ja ehkäpä joku työmaan sihteeri on niin säteilevä että ei toista löydy ?
Olen satavarma että käyt läpi jotain ikäkriisiä ja mieli tekee baanalle. Haluat seikkailla kokea jännitystä vauhtia ehkä pieniä vaaroja ja paras niistä adrenaliini jota nuorena tuli nautittua..
Suosittelen sinulle että tilaat matkatoimistosta itsellesi 1-2 vko:n matkan ulkomaille jossa voit olla yksin ilman ulkopuolisia tuttuja ärsykkeitä. Sano muijallesi jota joskus niin paljon rakastit että 2 lastakin hänelle teit että tarvitset hetken aikaa vain itsellesi selvittääksesi pääsi .
Kauempaa sitä asiat näkee selvemmin etkä tulevaisuudessa tule katumaan tehtyjä ratkaisuja sillä tehtyjä ei aina saa tekemättömäksi. Kun olet ollut yksin viikon tai kaksi vieraan kielen ja kultuurin ympäröimänä pystyt ajattelemaan selkeämmin ja tekemään päätökset järjellä ei tunteella. Nuoruuttamme emme enää koskaan saa takaisin se on vain hyväksyttävä mutta ei meidän myöskään tarvitse uhrata elämäämme kenenkään toisen takia .. Pallo on vain teillä joten kopitelkaa viisasti ettei kukaan mene rikki...