Mikä enää auttaisi sydänsuruihin?

en ole alkuperainen mutta kirjoituksesi auttoi silti paljon. Olen tosin alkuperaisen kanssa samassa tilanteessa sen puolin, etta avoliittomme paattyi 2kk sitten miehen tahdosta, asiaan ei liittynyt riitaa eika mitaan muutakaan, miehesta vain "tuntui silta".

Naemme edelleen paivittain koska asumme viela saman katon alla. Lisaisin taman siis listalle; ala tapaa miesta pitkaan aikaan. Tapaa vasta kun olet paassyt surun yli. Tama on ihan tuskaa, kun nakee toista koko ajan, ja toinen yrittaa olla niin niin mukavaa ja satuttaa vain enemman.

Hengitys on raskasta, tuntuu kuin joku puristaisi sydantani nyrkissaan kovaa koko ajan, ruoka ei maita, paata sarkee koko ajan, itkettaa, masentaa, olen kuin toisessa maailmassa koko ajan. Olen jauhanut ystavilleni asiaa niin etta tiedan heidan kyllastyneen. Luulin etta tosi ystava jaksaisi auttaa viimeisessakin hadassa. Mutta joka paiva kuulee vain enemman "kylla se siita" lausahduksia muiden lohdutusten sijaan.

Niin, kylla se siita, kunhan menee vuosi eteenpain. Mutta miten selvita tasta vuodesta? Kun saisikin vain maata pimeassa peiton alla, itkea ja huutaa, olla valilla hiljaa, unohtaa kaikki menneisyys, painaa kelausnappia ajassa eteenpain...

jatetty kirjoitti:

en ole alkuperainen mutta kirjoituksesi auttoi silti paljon. Olen tosin alkuperaisen kanssa samassa tilanteessa sen puolin, etta avoliittomme paattyi 2kk sitten miehen tahdosta, asiaan ei liittynyt riitaa eika mitaan muutakaan, miehesta vain "tuntui silta".

Naemme edelleen paivittain koska asumme viela saman katon alla. Lisaisin taman siis listalle; ala tapaa miesta pitkaan aikaan. Tapaa vasta kun olet paassyt surun yli. Tama on ihan tuskaa, kun nakee toista koko ajan, ja toinen yrittaa olla niin niin mukavaa ja satuttaa vain enemman.

Hengitys on raskasta, tuntuu kuin joku puristaisi sydantani nyrkissaan kovaa koko ajan, ruoka ei maita, paata sarkee koko ajan, itkettaa, masentaa, olen kuin toisessa maailmassa koko ajan. Olen jauhanut ystavilleni asiaa niin etta tiedan heidan kyllastyneen. Luulin etta tosi ystava jaksaisi auttaa viimeisessakin hadassa. Mutta joka paiva kuulee vain enemman "kylla se siita" lausahduksia muiden lohdutusten sijaan.

Niin, kylla se siita, kunhan menee vuosi eteenpain. Mutta miten selvita tasta vuodesta? Kun saisikin vain maata pimeassa peiton alla, itkea ja huutaa, olla valilla hiljaa, unohtaa kaikki menneisyys, painaa kelausnappia ajassa eteenpain...

Kiitos paljon vastauksista lisää saa ehdottomasti laittaa.

Mun tilanne siis on se, että seurustelua vain n. vuosi takana, ja tunteet voimistuivat päivä päivältä seurustelun aikana, mies oli ihanin ihminen mitä koskaan olin tavannut, luotettava, rehellinen, oikea kultakimpale, joka todella teki selväksi aina kuinka välitti minusta, oli enemmän "kimpussa" kuin edes minä itse, ja yhtäkkiä tiputtaa pommin; se on ohi nyt. Ei mitään kummempia selityksiä antanut, ilmeisesti vain kyllästyi, tai ei tuntunut enää oikealta jatkaa, en edes tiedä.. Mies ei osannut antaa selitystä.

Olin jo ehtinyt lähes päivittäin haaveilla yhteisestä tulevaisuudestamme, kuinka perustaisimme perheen, eläisimme yhteistä elämää, rakastin häntä niin.. Kaikki tuttavat ääneen huokailivat kuinka sopivia olimme toisillemme, kaksi aivan samanlaista ihmistä, joiden varmasti kuului olla ikuisesti yhdessä.. Nyt se kaikki on menetetty, pelkässävuodessa tunteet ehtivät syventyä niin syviksi, että ero tuntuu repivän sydämmen rinnastani...

Kiitos paljon hyvistä vastauksista, pitäisi vaan sinnitellä niin kauan ja surra surut pois että taas onnistuisu hymyilemään jonain päivänä, mutta vaikeaa on, ei ole minkäänlaista halua tai tahtoa unohtaa, en voi itselleni mitään, mutta elättelen jatkuvast varmastikin täysin turhia toiveita siitä, kuinka vielä palaisimme takaisin yhteen, se jos mikä tekee tästä kaikesta kahta kauheampaa, en osaa päästää irti, en vaikka miten yrittäisin, tällähetkellä musta ei vain ole siihen, ei sitten mitenkään.

Parisen viikkoa ennen eroamme, mies vielä teki tosi selväksi kuinka välitti musta, ihan oma-aloitteisesti kertoili kuinka ikävöi minua ollessaan päivänkin erossa, ja sitten yhtäkkiä mieli vaihtuu ja kaikki on ohi, en voi tajuta, miten ihmisen mieli voi vaihtua noin pienessä ajassa. Tuntuu niin pahalta...

Tiitu kirjoitti:

Kiitos paljon vastauksista lisää saa ehdottomasti laittaa.

Mun tilanne siis on se, että seurustelua vain n. vuosi takana, ja tunteet voimistuivat päivä päivältä seurustelun aikana, mies oli ihanin ihminen mitä koskaan olin tavannut, luotettava, rehellinen, oikea kultakimpale, joka todella teki selväksi aina kuinka välitti minusta, oli enemmän "kimpussa" kuin edes minä itse, ja yhtäkkiä tiputtaa pommin; se on ohi nyt. Ei mitään kummempia selityksiä antanut, ilmeisesti vain kyllästyi, tai ei tuntunut enää oikealta jatkaa, en edes tiedä.. Mies ei osannut antaa selitystä.

Olin jo ehtinyt lähes päivittäin haaveilla yhteisestä tulevaisuudestamme, kuinka perustaisimme perheen, eläisimme yhteistä elämää, rakastin häntä niin.. Kaikki tuttavat ääneen huokailivat kuinka sopivia olimme toisillemme, kaksi aivan samanlaista ihmistä, joiden varmasti kuului olla ikuisesti yhdessä.. Nyt se kaikki on menetetty, pelkässävuodessa tunteet ehtivät syventyä niin syviksi, että ero tuntuu repivän sydämmen rinnastani...

Kiitos paljon hyvistä vastauksista, pitäisi vaan sinnitellä niin kauan ja surra surut pois että taas onnistuisu hymyilemään jonain päivänä, mutta vaikeaa on, ei ole minkäänlaista halua tai tahtoa unohtaa, en voi itselleni mitään, mutta elättelen jatkuvast varmastikin täysin turhia toiveita siitä, kuinka vielä palaisimme takaisin yhteen, se jos mikä tekee tästä kaikesta kahta kauheampaa, en osaa päästää irti, en vaikka miten yrittäisin, tällähetkellä musta ei vain ole siihen, ei sitten mitenkään.

Parisen viikkoa ennen eroamme, mies vielä teki tosi selväksi kuinka välitti musta, ihan oma-aloitteisesti kertoili kuinka ikävöi minua ollessaan päivänkin erossa, ja sitten yhtäkkiä mieli vaihtuu ja kaikki on ohi, en voi tajuta, miten ihmisen mieli voi vaihtua noin pienessä ajassa. Tuntuu niin pahalta...

Mun mies jätti mut tiistaina. Vasta edellisellä viikolla tultiin yhteiseltä lomamatkalta, josta avopuolisoni osti minulle upean kihlasormuksen. Olin niin onnellinen, että...Meillä oli kaikki suunnitelmat valmiina lapsista ja avioliitosta, mies puhui niistä itse myös kovasti. Olimme todella onnellisia.Neljä vuotta kerkesimme yhdessä olla, josta hieman yli puolitoista vuotta asuttiin yhdessä.Ainoa asia mikä sai välillä meille riitaa päälle oli rakkaani äiti. Hän kohteli minua todella törkeästi. Vielä maanantaina ja tiistai-aamuna oma rakkaani halaili ja kertoi kuin tärkeä olen ja pusutteli ja teki kaikkea niinkuin ennenkin. Sattuu niin paljon kun en osannut mitään odottaa tällaista ja kaikki oli niin hyvin. Rakkaani ei vastannut ke ja to puheluihin jos yritin soittaa, eilen en edes halunnut satuttaa itseäni yrittämällä. Tiedän kuinka paljon merkitsin rakkaalleni, koska tämä näytti sen niin hyvin. Sain ruusujakin vielä samalla viikolla kun lähdettiin matkalle. Kaikki tuntuu niin oudolta. Rakkaani on ujomman sorttinen ja vietimme niin paljon aikaa yhdessä, että toinen nainenkaan ei tulisi missään tapauksessa kyseeseen. Ja vaikka vietimme paljon aikaa yhdessä, kumpikin meistä nautti siitä. Jouluaattona minun vanhemmiltani saatiin kaikki yhtä paljon lahjoja, niin minä, veljeni ja rakkaani. Rakkaani perheeltä ei mikään. Miten joku äiti voi olla niin sairas että pilaa oman lapsensa elämän satuttamalla ihmistä(minua) joka oli hänelle se kaikkein rakkain. Ja nyt on kaikki ohi. En pysty ymmärtämään tätä. Rakkaani äidin käytös on muuttunut jo kuukausia sitten ihmeelliseksi, olisiko todella pahat vaihdevuodet. Olo on niin tyhjä, viikon aikana paino on pudonnut neljä kiloa kun ruoka ei vaan pysy sisällä. Ikävä on niin kovin.

Olisikin ihanaa jos olisi joku, joka kuuntelisi. Tai edes joku jolle voisi näyttää että sattuu. Kavereita kyllä on, mutta ei ketään sellaista jota kiinnostaisi tai joka ymmärtäisi.

Tiitu kirjoitti:

Kiitos paljon vastauksista lisää saa ehdottomasti laittaa.

Mun tilanne siis on se, että seurustelua vain n. vuosi takana, ja tunteet voimistuivat päivä päivältä seurustelun aikana, mies oli ihanin ihminen mitä koskaan olin tavannut, luotettava, rehellinen, oikea kultakimpale, joka todella teki selväksi aina kuinka välitti minusta, oli enemmän "kimpussa" kuin edes minä itse, ja yhtäkkiä tiputtaa pommin; se on ohi nyt. Ei mitään kummempia selityksiä antanut, ilmeisesti vain kyllästyi, tai ei tuntunut enää oikealta jatkaa, en edes tiedä.. Mies ei osannut antaa selitystä.

Olin jo ehtinyt lähes päivittäin haaveilla yhteisestä tulevaisuudestamme, kuinka perustaisimme perheen, eläisimme yhteistä elämää, rakastin häntä niin.. Kaikki tuttavat ääneen huokailivat kuinka sopivia olimme toisillemme, kaksi aivan samanlaista ihmistä, joiden varmasti kuului olla ikuisesti yhdessä.. Nyt se kaikki on menetetty, pelkässävuodessa tunteet ehtivät syventyä niin syviksi, että ero tuntuu repivän sydämmen rinnastani...

Kiitos paljon hyvistä vastauksista, pitäisi vaan sinnitellä niin kauan ja surra surut pois että taas onnistuisu hymyilemään jonain päivänä, mutta vaikeaa on, ei ole minkäänlaista halua tai tahtoa unohtaa, en voi itselleni mitään, mutta elättelen jatkuvast varmastikin täysin turhia toiveita siitä, kuinka vielä palaisimme takaisin yhteen, se jos mikä tekee tästä kaikesta kahta kauheampaa, en osaa päästää irti, en vaikka miten yrittäisin, tällähetkellä musta ei vain ole siihen, ei sitten mitenkään.

Parisen viikkoa ennen eroamme, mies vielä teki tosi selväksi kuinka välitti musta, ihan oma-aloitteisesti kertoili kuinka ikävöi minua ollessaan päivänkin erossa, ja sitten yhtäkkiä mieli vaihtuu ja kaikki on ohi, en voi tajuta, miten ihmisen mieli voi vaihtua noin pienessä ajassa. Tuntuu niin pahalta...

nyt tuntuu pahalta, niin pitääkin! Olisi outoa, jos ero tärkeästä ihmisestä ei tuntuisi miltään!

Olen rakastunut ainakin seitsemän kertaa (ihastuksista puhumattakaan), parin miehen kanssa muuttanut yhteen ja jokaisesta eronnut ja jokaisen perään itkenyt (vaikka olisin itse lähtenyt) ja kaikista selvinnyt! Enkä ole mikään poikkeustapaus. Joka kerta on sattunut yhtä paljon: hirveä ahdistus, ikävä, mikään ei tunnu miltään, ei maistu ruoka, tuntuu kuin matto olisi vedetty jalkojen alta...

Tiedän täysin tunteenne ja yritän nyt kertoa teille sydänsuruiset, että se menee ohi, ei ehkä tänään tai huomenna, mutta menee! Sitä voi itse avittaa sillä, että PÄÄTTÄÄ lopettaa asian vatkaamisen päässään ja myös kavereilleen. Ja itse käytän sellaista tajunnan räjäyttävää ajatusta - vaikka se sattuu - kuin että: se mies ei ollut minua varten, jos olisi, olisimme edelleen yhdessä ja kaikkea tätä ei olisi tapahtunut. Ja siitä seuraa ajatus, että en halua miestä, joka ei halua minua. Mitä minä sellaisella teen? Haluan miehen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä rakastaako se minua riittävästi (tai ollenkaan), jolta voin suoraan kysyä asioita ja jolta saan suoraan vastauksia ja joka saa minut tuntemaan itseni rakastetuksi. Kun se tunne on, ei sitä tarvitse miettiä! Eli että ansaitsen jotain parempaa eikä se mies ansaitse minua, koska ei ymmärtänyt "hyvän" päälle ts. halunnut minua.

Ensimmäisiä eroja kokiessa mietti tietenkin, mikä minussa on vikana, miksi en kelpaa sille - juuri sille jonka itse haluan - ja aivan yhdentekevää, vaikka kaikki "muut" miehet haluaisivat minua. Siitähän ei ole kyse, että joku ei "kelpaa", vaan se on aina kahden kauppa; olette varmasti itse torjuneet joitain ja itse tulette torjutuiksi, niin se vaan menee, mutta se ei tarkoita, että sinä olsisit huono tai että et kelpaisi tai että et koskaan löydä ketään.

Sen miettiminen, mikä meni vikaan: jos olisin silloin sanonut näin tai tehnyt noin, olisimmeko vielä yhdessä - on hölynpölyä ellei ole ollut törkeä toista kohtaan. Jos on yrittänyt oman parhaansa, välillä ollut hankala, riidellyt - normaalia! - ja suhde päättyy, miten olisi voinut olla toisin? Olen varma, että jos suhde on ollakseen, se kestää molempia sellaisena kuin he ovat. Eli rautalangasta väännettynä, et sinä olisi voinut sanoa/tehdä toisin, koska olet sellainen kuin olet ja elämässä asiat menevät niin kuin menevät. Ja jokainen tekee omassa elämäntilanteessaan juuri sellaisia tekoja ja valintoja kuin mitkä sillä hetkellä tuntuvat oikeilta tai luontevilta.

Älkää miettikö miten olisitte voineet toimia toisin! Samantien voitte miettiä KAIKKIA elämän valintoja miten asiat olisi voineet mennä toisin. Te ette olisi syntyneet, jos ei äitinne olisi silloin tavannut isäänne jne. Mutta kun asiat menivät niin kuin menivät eikä sitä voi muuttaa! Ei ole tarviskaan, se on historiaa.

Ja tulevaisuudessa elämisestä sen verran, niin kuin alkuperäinen kertoi odotuksistaan ja toiveistaan. On hienoa, että me voimme haaveilla ja unelmoida, asettaa tavoitteita, mutta itse olen realisti ja elän tässä hetkessä, jopa niin, että itsekin ihmettelen. Eli kun tapaan uuden ihmisen, ihastun, rakastun, en lähde suunnittelemaan mitään tuulentupia, vaan menen päivä kerrallaan. En ts. odota mieheltä mitään erityistä. Jos meidän välillä on tunne ja miehen teot ja sanat tukevat toisiaan tämän tunteen vahvistamiseksi, se riittää. Se on itse asiassa jo paljon!

Tämä voi kuulostaa oudolta, koska tietenkin haluan jonkun varmuuden, että tämä ei lopu esim. huomenna, mutta tavallaan sitä varmuutta ei koskaan ole! Mieheni voi jäädä huomenna auton alle - mitä tahansa voi tapahtua. Ja koska kokemuksesta tiedän, että vaikka nyt on kaikki hyvin ja hienoa, en voi ohjailla toisen ihmisen mielenliikkeitä ja elämänkulkua yksin; ehkä hän ei ensi vuonna halua minua tai oma tunteeni lopahtaa.. Siksi nautin aina täysin rinnoin, kun on se ihminen ja se hetki. Ja katselen ja kuuntelen sitä ihmistä sellaisena kuin se on, yrittämättä muuttaa mitään tai lisäämällä omia odotuksiani miehen harteille. Miten painostavaa, jos joku mies kaataisi omia toiveitaan ja odotuksiaan minun harteille. Haluan olla tällainen ja joko minut hyväksytään näin tai sitten ei..

Tämä ei ole kaikille helppo tapa asennoitua, mutta se on minulle ainoa tapa olla, koska muusta en tiedä - eikä tietääkseni kukaan muukaan...ja tähän liittyen olen aina rehellinen ja avoin itselleni ja kumppaniani kohtaan enkä jää miettimään mitä tein sanoin väärin tai mikä olisi voinut mennä toisin.

Huh. tulipas pitkä teksti.

Mutta - kuten historiastani saattaa havaita: meri on täynnä kaloja :-)

Uutta matoa koukkuun ;-), jahka sen aika on!

yksinäinen kirjoitti:

Olisikin ihanaa jos olisi joku, joka kuuntelisi. Tai edes joku jolle voisi näyttää että sattuu. Kavereita kyllä on, mutta ei ketään sellaista jota kiinnostaisi tai joka ymmärtäisi.

Hei,
Viesteistä kaiken luin ja oma tarina heijastuu niissä kaikissa. Monivuotinen suhde ei vain jaksa jatkua.
Olen nyt ymmärtänyt, että en minä voi asialle mitään. Lopetan perään kyselyn, olen itsekseni ja haluaisin oppia elämään taas muiden ihmisten joukossa. Olen jo aikoja kyllästyttänyt muita puheillani siitä, kuinka tämä mies on minulle maailman tärkein. Mutta selvästikin minä en sitä hänelle ole.
Nyt on vain pakko nyt tehdä päätös. Ei muu auta.
Ja unohtaa haaveet paluusta, ei sitä tule enään.
Uuden vuoden raketin myötä on päästävä tästä suhteesta ohi. Ei viina, ei toiset miehet, ei mikään typerä asia voi olla tämän tuomitun suhteen korvaaja, mutta jostain kuohuviinilasista on nyt aloitettava. Oikea ja vaikeasti toteutettu päätös on ainoa vaihtoehto. Minä päästän irti menneestä, alan elämään vuotta 2006.
Ja en usko vielä, mutta muiden mukaan, kyllä se elämä vielä auringoksi muuttuu!

Olisi toisaalta hyvä jos meille sydänsuruisille olisi fyysinen kohtauspaikka jossain. Onko muuten sellaista olemassa???

Hyvää uutta-vuotta kaikille jota tämän luette. Meillä on paljon yhteistä. Muistakaa että kukaan meistä ei elä ainoana tätä vaikeaa aikaa.

kokenut kirjoitti:

nyt tuntuu pahalta, niin pitääkin! Olisi outoa, jos ero tärkeästä ihmisestä ei tuntuisi miltään!

Olen rakastunut ainakin seitsemän kertaa (ihastuksista puhumattakaan), parin miehen kanssa muuttanut yhteen ja jokaisesta eronnut ja jokaisen perään itkenyt (vaikka olisin itse lähtenyt) ja kaikista selvinnyt! Enkä ole mikään poikkeustapaus. Joka kerta on sattunut yhtä paljon: hirveä ahdistus, ikävä, mikään ei tunnu miltään, ei maistu ruoka, tuntuu kuin matto olisi vedetty jalkojen alta...

Tiedän täysin tunteenne ja yritän nyt kertoa teille sydänsuruiset, että se menee ohi, ei ehkä tänään tai huomenna, mutta menee! Sitä voi itse avittaa sillä, että PÄÄTTÄÄ lopettaa asian vatkaamisen päässään ja myös kavereilleen. Ja itse käytän sellaista tajunnan räjäyttävää ajatusta - vaikka se sattuu - kuin että: se mies ei ollut minua varten, jos olisi, olisimme edelleen yhdessä ja kaikkea tätä ei olisi tapahtunut. Ja siitä seuraa ajatus, että en halua miestä, joka ei halua minua. Mitä minä sellaisella teen? Haluan miehen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä rakastaako se minua riittävästi (tai ollenkaan), jolta voin suoraan kysyä asioita ja jolta saan suoraan vastauksia ja joka saa minut tuntemaan itseni rakastetuksi. Kun se tunne on, ei sitä tarvitse miettiä! Eli että ansaitsen jotain parempaa eikä se mies ansaitse minua, koska ei ymmärtänyt "hyvän" päälle ts. halunnut minua.

Ensimmäisiä eroja kokiessa mietti tietenkin, mikä minussa on vikana, miksi en kelpaa sille - juuri sille jonka itse haluan - ja aivan yhdentekevää, vaikka kaikki "muut" miehet haluaisivat minua. Siitähän ei ole kyse, että joku ei "kelpaa", vaan se on aina kahden kauppa; olette varmasti itse torjuneet joitain ja itse tulette torjutuiksi, niin se vaan menee, mutta se ei tarkoita, että sinä olsisit huono tai että et kelpaisi tai että et koskaan löydä ketään.

Sen miettiminen, mikä meni vikaan: jos olisin silloin sanonut näin tai tehnyt noin, olisimmeko vielä yhdessä - on hölynpölyä ellei ole ollut törkeä toista kohtaan. Jos on yrittänyt oman parhaansa, välillä ollut hankala, riidellyt - normaalia! - ja suhde päättyy, miten olisi voinut olla toisin? Olen varma, että jos suhde on ollakseen, se kestää molempia sellaisena kuin he ovat. Eli rautalangasta väännettynä, et sinä olisi voinut sanoa/tehdä toisin, koska olet sellainen kuin olet ja elämässä asiat menevät niin kuin menevät. Ja jokainen tekee omassa elämäntilanteessaan juuri sellaisia tekoja ja valintoja kuin mitkä sillä hetkellä tuntuvat oikeilta tai luontevilta.

Älkää miettikö miten olisitte voineet toimia toisin! Samantien voitte miettiä KAIKKIA elämän valintoja miten asiat olisi voineet mennä toisin. Te ette olisi syntyneet, jos ei äitinne olisi silloin tavannut isäänne jne. Mutta kun asiat menivät niin kuin menivät eikä sitä voi muuttaa! Ei ole tarviskaan, se on historiaa.

Ja tulevaisuudessa elämisestä sen verran, niin kuin alkuperäinen kertoi odotuksistaan ja toiveistaan. On hienoa, että me voimme haaveilla ja unelmoida, asettaa tavoitteita, mutta itse olen realisti ja elän tässä hetkessä, jopa niin, että itsekin ihmettelen. Eli kun tapaan uuden ihmisen, ihastun, rakastun, en lähde suunnittelemaan mitään tuulentupia, vaan menen päivä kerrallaan. En ts. odota mieheltä mitään erityistä. Jos meidän välillä on tunne ja miehen teot ja sanat tukevat toisiaan tämän tunteen vahvistamiseksi, se riittää. Se on itse asiassa jo paljon!

Tämä voi kuulostaa oudolta, koska tietenkin haluan jonkun varmuuden, että tämä ei lopu esim. huomenna, mutta tavallaan sitä varmuutta ei koskaan ole! Mieheni voi jäädä huomenna auton alle - mitä tahansa voi tapahtua. Ja koska kokemuksesta tiedän, että vaikka nyt on kaikki hyvin ja hienoa, en voi ohjailla toisen ihmisen mielenliikkeitä ja elämänkulkua yksin; ehkä hän ei ensi vuonna halua minua tai oma tunteeni lopahtaa.. Siksi nautin aina täysin rinnoin, kun on se ihminen ja se hetki. Ja katselen ja kuuntelen sitä ihmistä sellaisena kuin se on, yrittämättä muuttaa mitään tai lisäämällä omia odotuksiani miehen harteille. Miten painostavaa, jos joku mies kaataisi omia toiveitaan ja odotuksiaan minun harteille. Haluan olla tällainen ja joko minut hyväksytään näin tai sitten ei..

Tämä ei ole kaikille helppo tapa asennoitua, mutta se on minulle ainoa tapa olla, koska muusta en tiedä - eikä tietääkseni kukaan muukaan...ja tähän liittyen olen aina rehellinen ja avoin itselleni ja kumppaniani kohtaan enkä jää miettimään mitä tein sanoin väärin tai mikä olisi voinut mennä toisin.

Huh. tulipas pitkä teksti.

Mutta - kuten historiastani saattaa havaita: meri on täynnä kaloja :-)

Uutta matoa koukkuun ;-), jahka sen aika on!

kiitos piristavasta vastauksesta. Olen itsekin yrittanyt aloittaa eroon paasemista tuolla "se ei ollut minua varten, jos kohtalo olisi tarkoittanut meidat yhteen, olisimme vielakin yhdessa" -ajatuksella. Eikohan tama tasta :) Suru on vaan surtava, tassa ei varmaan ole mitaan oikotieta...

Näin on. aika ja aika ja aika. ja ainakin minulla noin 20 kirjaa, netti googlausta, blogeja erosta, surusta ja irtipäästämisestä, hullusta rakkaudesta, onnellisuudesta. itsensä etsimistä ja meditointia. Nyt on kulunut 1 vuosi ja 8 kuukautta, en enää herää joka aamu ajatellen häntä, en enää koko ajan odota viestiä. Pystyn jo nauttimaan asioista, sydän ei enää käperry tuskasta, kun olen paikassa, missä olin onnellinen hänen kanssaan. Haava on vielä olemassa, arpeutumassa, ei enää vuoda mutta kivistää joskus. Hylätyksi tulemisen tuska on yhtä todellinen kuin palohaava, sama alue aivoissa aktivoituu, tutkittu asia. Tietoja tuostakin löytyy netistä.
Ystävät jäivät, ovat ihania ja suuri ilo. Miehet hmmm, enpä tiedä.

Kiitos jälleen kaikille hyvistä vastauksista,ja edelleen lisää saa laittaa !

Kun lukee tämän viestiketjun vastauksa, niin monilla on paljon pahempi tilanne kuin minullakaan, minähän ehdin seurustella vain vuoden entisen poikaystäväni kanssa. Silti en osaa edes kuvitella tällä hetkellä että mitään tätä suurempaa tuskaa on olemassakaan :/ ..

Välillä on päiviä, jolloin jaksan vähän hymyilläkin, tuntuu että elämä jatkuu kaikesta huolimatta, vaikka nyt en osaakaan nähdä tulevaisuutta kauhean valoisana, ja sitten taas on niitä päiviä jolloin ahdistaa kauheasti, on niin pohjaton ikävä ettei vain meinaa jaksaa tätä arkea..

Ihana kuulla noita kertomuksianne siitä kuinka olette päässeet yli eroistanne, se auttaa jaksamaan että tietää ylitse pääsemisen olevan mahdollista, ja aivan varmasti tapahtuu minullekin aikanaan.

Ja lohduttavaa on myös että löytyy paljon kohtalotovereita, ihana tietää ettei ole yksin maailmassa, jolta tuntuu näin pahalta.

Tuntuu minustakin, ettei ole ketään kelle puhua, ketään kelle purkaa tuskaansa, siksi kirjoitankin tänne. Tuntuu että ystävät eivät ymmärrä kuinka pahalta tuntuu, eivätkä siksi ymmärrä että voin ihan oikeasti olla tosi surullinen ja masentunut, eivätkä jaksa olla kovin kiinnostuneita murheistani.

Mutta kokeilen kyllä noita vinkkejänne, toivottavasti niillä saan helpotettua oloani!

Tiitu kirjoitti:

Kiitos jälleen kaikille hyvistä vastauksista,ja edelleen lisää saa laittaa !

Kun lukee tämän viestiketjun vastauksa, niin monilla on paljon pahempi tilanne kuin minullakaan, minähän ehdin seurustella vain vuoden entisen poikaystäväni kanssa. Silti en osaa edes kuvitella tällä hetkellä että mitään tätä suurempaa tuskaa on olemassakaan :/ ..

Välillä on päiviä, jolloin jaksan vähän hymyilläkin, tuntuu että elämä jatkuu kaikesta huolimatta, vaikka nyt en osaakaan nähdä tulevaisuutta kauhean valoisana, ja sitten taas on niitä päiviä jolloin ahdistaa kauheasti, on niin pohjaton ikävä ettei vain meinaa jaksaa tätä arkea..

Ihana kuulla noita kertomuksianne siitä kuinka olette päässeet yli eroistanne, se auttaa jaksamaan että tietää ylitse pääsemisen olevan mahdollista, ja aivan varmasti tapahtuu minullekin aikanaan.

Ja lohduttavaa on myös että löytyy paljon kohtalotovereita, ihana tietää ettei ole yksin maailmassa, jolta tuntuu näin pahalta.

Tuntuu minustakin, ettei ole ketään kelle puhua, ketään kelle purkaa tuskaansa, siksi kirjoitankin tänne. Tuntuu että ystävät eivät ymmärrä kuinka pahalta tuntuu, eivätkä siksi ymmärrä että voin ihan oikeasti olla tosi surullinen ja masentunut, eivätkä jaksa olla kovin kiinnostuneita murheistani.

Mutta kokeilen kyllä noita vinkkejänne, toivottavasti niillä saan helpotettua oloani!

tunteita täälläkin. Ja melko samanlainen tilannekin vielä.

Pahinta on se kun ero tulee jonkinlaisena yllätyksenä, ilman mitään järkevää syytä. Tyttöystävänikin vain ei halunnut jatkaa enää. Haluaa olla yksin ja miettiä elämäänsä jne. Ja just kun kaikki oli niin hyvin...Olin niin rakastunut.

Ekat viikot meni kuin sumussa. Olin shokissa enkä osannut juuri edes itkeä. Myöhemmin se itkukin tuli. Onneksi olen töissä ja koulussa joten tekemistä riittää. Muuten en olisi jaksanut. Mutta miten tästä eteenpäin? Miten voin alkaa katsomaan muita naisia sillä silmällä? Ei yhtään huvittaisi. Ehkä kuitenkin käy vaan niin, että kun vähiten sitä odotan, purjehtii elämääni jälleen uusi nainen. Tähän on pakko uskoa vaikka kuinka absurdilta se nyt tuntuisi.

inyaki kirjoitti:

tunteita täälläkin. Ja melko samanlainen tilannekin vielä.

Pahinta on se kun ero tulee jonkinlaisena yllätyksenä, ilman mitään järkevää syytä. Tyttöystävänikin vain ei halunnut jatkaa enää. Haluaa olla yksin ja miettiä elämäänsä jne. Ja just kun kaikki oli niin hyvin...Olin niin rakastunut.

Ekat viikot meni kuin sumussa. Olin shokissa enkä osannut juuri edes itkeä. Myöhemmin se itkukin tuli. Onneksi olen töissä ja koulussa joten tekemistä riittää. Muuten en olisi jaksanut. Mutta miten tästä eteenpäin? Miten voin alkaa katsomaan muita naisia sillä silmällä? Ei yhtään huvittaisi. Ehkä kuitenkin käy vaan niin, että kun vähiten sitä odotan, purjehtii elämääni jälleen uusi nainen. Tähän on pakko uskoa vaikka kuinka absurdilta se nyt tuntuisi.

Mulle kävi just noin. Kaikki oli tosi hyvin. Sitten yhtäkkiä (toissapäivänä) tyttöystäväni sanoi itkien; "Mä en taida pystyä seurustelemaan". Tuntui että kaikki särkyy. Miksi se nyt noin sanoi kun meillä meni niin helvetin hyvin. Muutamankin päivän eron jälkeen tyttöystävä sanoi, että hänellä on ollut kova ikävä jne. Ja sitten yhtäkkiä näin.

Olen yrittänyt ajatella jotain muuta, mutta kokoajan tulee yhteiset hetket mieleen ja silloin repeää. Eilenkin kun asetuin hetkeksi yksin kämpälleni, niin tuntui että en jaksa. Pakko oli lähteä ulos ihmisten ilmoille. Mutta illat on kaikkein pahimpia. Menin tyhmä rakastumaan liian kovasti..

Miten tästä pääsee eteenpäin. Tuntuu että en enää ikinä löydä samanlaista ihmistä. En pysty kuvittelemaan ketään muuta. En voi mitään, mutta kokoajan odotan että hän soittaisi minulle kutsuisi luokseen.