Mies kieltää tanssin...

Kysynkin nyt teidän mielipidettä ongelmaani...

Olen tanssinut aina, olen tanssinut melkeinpä ennen kävelemistä. Olen ollut satubaletissa alle 3v ja jatkanut harrastustani yli 10 vuotta. Aluksi balettia, sitten modernia jazzia, steppiä.... Näiden klassisten harrastusten rinnalle tuli kilpatanssi. ja lopuksi se vei minut kokonaan mukanaan. Aloittaessani olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Rakastin tanssia yli kaiken. Kilpatanssista löysin sen, mitä oikeasti halusinkin. Lapsena kävin kerran, kaksi salilla, mutta iän karttuessa ja tason noustessa myös harjoittelut lisääntyi. Lopuksi se oli jo lähes ammattimaista. Mutta rakastin sitä silti. Minua ei ole koskaan pakotettu mihinkään, joten otin kaiken vastaan vapaaehtoisesti. Olihan minulla muukin elämä... koulut, ystävät, muut harrastukset ja sukulaiset. Mutta tanssi oli se, mitä elämältä halusin. Myös suurin osa ystävistäni tanssi ja muistelen yhä lämmöllä kaikkia niitä ihania hetkiä heidän kanssaan. Kävimme kilpailuissa ympäri Suomen ja ulkomailla, otimme valmennusta aina kuin oli mahdollista, kävimme salilla lähes joka päivä. Kesäisin kävimme leireillä eri puolilla Suomea. Meillä oli mahtava seura, upea tiimi kasassa ja sain aina tukea vanhemmiltani. Vaikka vanhempani eivät olleet mitään suuri tuloisia, niin koskaan en joutunut luopumaan harrastuksestani rahojen vähyyden takia....

Toki minulla oli poikaystäviä siinä missä muillakin. Mutta tanssi oli jotenkin niin vahvasti elämässä, että asiasta ei tarvinnut edes keskustella. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut tanssiani tai epäillyt rehellisyyttäni. Paras mahdollinen tilanne oli, että sekä minun poikaystäväni, että parini tyttöystävä seisoivat vierekkäin parketin reunalla kannustaen meitä uskomattomiin suorituksiin ja mahtaviin sijoituksiin. En tietenkään tanssinut saman kaverin kanssa koko aikaa. Aina silloin tällöin pari vaihtui ja yhteistyö alkoi alusta. Yhteistyö on ehkä paras nimitys tanssiparille.

Lopetin tanssimisen sinä vuonna, kun kirjoitin YO:ksi. Silloin ajattelin ensimmäisen kerran muutakin elämääni kuin tanssia. Ja aika pian sain 10kg lisää painoa. Lopetin oikeastaan koko liikkumisen. Tietenkin jatko-opinnot olivat minulle silloin tärkeä juttu. Mutta tanssin halu ei ole koskaan sammunut sisimmästäni. Ajattelin pitää taukoa sen verran, että saisin opintoni suoritettua ja vakiintuisin jonnekin. Tietenkin olin myös helpottunut, että sain pitää taukoa. Valinta oli vaikea, mutta tein sen ratkaisun. Enää ei tarvinnut järjestellä asioita salivuorojen mukaan, rahaa jäi valmennuksista vähän enemmän, vapaa-aikaakin oli.

Nyt kaipaan tanssia paljon, siis todella paljon. Tapasin aviomieheni n.7 vuotta sitten. Se oli siinä kirjoitusten jälkeen, joten en silloin enää tanssinut. Olimme todella rakastuneita ja halusimme elää toistemme kanssa. Hän tiesi, että olin tanssinut. Mutta sillä ei ollut sen suurempaa painoarvoa, sillä en tanssinut enää. Muutamia vuosia sitten menimme naimisiin ja rakennamme kotia…aivan ihania asioita! Olemme palanneet takaisin lapsuuskylääni. Nyt kun kaikki on rauhoittunut ja tasaista, olen alkanut kaivata uudelleen tanssia. Juurikin kilpatanssia. Olen liittynyt kuntani tanssiseuraan, kasvattiseuraani ja harrastan rivitanssia, bailatinoa ja muutakin tanssimista. Olen saanut tanssia ihania tansseja ja olen saanut sitä kautta uusia mahtavia ystäviä. Siinä on vain pieni mutta…mikään niistä ei korvaa kilpatanssia, jota todella haluaisin harrastaan, juurikin latinalaisia. Aina ottaessani miehelleni puheeksi ilta päättyy huutoon ja itkuun. Hän ei voi ymmärtää minua. Aina hän jaksaa jankuttaa, että eikö sulle ne riitä. Ei riitä, ne eivät ole sama asia. Voisin jopa luopua muusta, jos saisin harrastaan kilpatanssia.

Rakastan miestäni hyvin paljon. Olen vain niin pettynyt, että hän ei ymmärrä minua. Itse hän ei tanssi oikeastaan ollenkaan. Hän osaa ihan mukavasti lavatansseja, mutta hän ei tykkää tanssimisesta. Ja toiset ikävät asiat ovat mustasukkaisuus, omistushalu ja määräysvalta, jotka hän omistaa luonteessaan. Tietenkin ymmärrän häntäkin, sillä voihan se ulkopuolisen silmiin näyttää oudolta, että nainen ja mies tanssii eroottisia kuvioita niiden tarkoittamatta mitään.
Minä taas olen kasvanut siihen. Se on näyttelemistä täysin. En ole koko tanssiurani aikana rakastunut omaan pariini koskaan. Päinvastoin, siitä on tullut omalla tavalla ns. veli ja työtoveri. Ovathan monet huippuparit myös pareja parkettien ulkopuolella, mutta aviopareja löytyy työelämästä varmasti muiltakin aloilta.

Olen monesti sanonut, että en pettäisi häntä. Jos haluaisin pettää, niin voisin sen yhtä hyvin tehdä jonkun muunkin asian tienoilta. Jos hän pelkää, että löydän uuden. Miksi löytäisin, minun hakukoneeni on ollut suljettu jo vuosia sitten. Sitä paitsi voin löytää uuden mistä tahansa muualtakin. Voin vaikka törmätä huomenna liikennevaloissa tai saada töissä asiakkaakseni tai istua konsertissa hänen vieressään. Kaikki mahdollisuudet ovat auki, mutta niin kuin sanottu, en etsi ketään. Se on itsestä kiinni. Ja mitä määräysvaltaan tulee, niin minusta hän ei omista minua. Ei ihmistä voi omistaa! Jos ihmisen tahtoisi omistaa ja varjella kaikelta, niin häkkiin se täytyisi laitaa sinne undulaattien viereen. Olen monesti sanonutkin hänelle, etten ole mikään häkkilintu. Vaikka olemmekin aviopari, niin minusta meillä on sekä yhteinen elämä, että omat elämät. Meillä on yhteiset haaveet sekä omat unelmat. Miellä on yhteinen päämäärä sekä omat tavoitteet. Paras kuvaus olisi ehkä kolmio, jossa ylin kärki olisi yhteinen elämä ja avioliitto.

Ja tietenkin yksi eroavaisuus on kasvatus. Se, mihin kotona opitaan. Niin kuin sanottu, meillä on aina tuettu lasten harrastuksia. On tuettu, vaikka onkin tiedetty, että ei siitä välttämättä ammattiuraa tule. On uumoiltu, että ehkä jossain vaiheessa se loppuu. Meillä on ollut aina vapaus harrastaa, valita ja toteuttaa. Toki edellytyksenä oli tietenkin, etteivät harrastukset häirinneet koulun käyntiä. Koskaan he eivät vaatineet koulusta huippunumeroita, riitti että pärjäsi. Etenkin kun emme veljeni kanssa olleet mitään ”lukuihmisiä”. Oikeastaan sekä minä, että veljeni emme olleet kielellisesti emmekä matemaattisesti lahjakkaita. Mutta liikunta, kuvaamataito, käsityö, kotitalous, musiikki ja muut EI -lukuaineet, olivat meidän kiitettäviä numeroita. Edelleen minua harmittaa nykypäivän koulumaailma, että lukuaineille annetaan niin paljon painoa. Muut aineet ovat kuin täytettä lukujärjestykseen. Juurikin tämän takia menetämme monia nuoria lahjakkuuksia, jotka eivät taas ole ruudinkeksiöitä koulumaailmassa.

Mutta parketin reunalla ja jääkiekkokaukalon katsomossa oli aina perheestä joku kannustamassa. Ja olen edelleen kiitollinen heille. Mieheni kotona taas vaadittiin koulumenestystä ja kovaa työntekoa. Työtä, työtä, työtä niin siitä tulee rahaa. Mieheni isä omistaa yrityksen, joten pojat ovat pienestä pitäen oppineet tekemään työtä. Koskaan heillä ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia, sillä kotitehtävien jälkeen on ollut puuhastelua yrityksellä. Ovatko he koskaan halunneet harrastaa mitään? En tiedä. Vai onko kasvatus ollut niin tiukkaa, että ei ole tarvinnut kysyä kun tietää jo vastauksen. Vaikea sanoa. Onhan heillä ollut jotakin harrastuksia, VPK ja lentopallo. Mutta niille ei ole koskaan annettu mitään painoarvoa. Niihin on menty jos on jäänyt aikaa kouluhommista tai yritykseltä. En halua sanoa, että heidän kasvatuksessa olisi jotain väärää. Ei, siinä on vain painotettu eri asioita.
Hyviäkin puolia siinä on. Pojat ovat aina tienneet rahan arvon. Ja ovat kovia tekemään työtä myös omassa elämässään. Ketään heistä ei voi sanoa laiskaksi tai pennittömäksi. Rahan käyttö on viimeisen päälle tarkkaa ja harkittua

Onhan tosi, että raha ratkaisee. Se on maailman tänään ja se on aina ollut. Ja kun tässä ei ole kukaan syntynyt Hiltonin perheeseen niin sitä rahaa on tienattava. Ja kun saa rahaa niin voi maksaa laskuja. Olen kiitollinen tietenkin, että mieheni on päämäärässään ja tarkka talouden pidossa. Hän tienaa ihan mukavasti ja huolehtii siitä että maksut maksetaan ajallaan. Tiedän, että maksaessani kortilla tilillämme on aina katetta.

On vain hauska nyt todeta kuinka paljon kasvatus ja luonne vaikuttavat niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin minun kilpatanssini harrastukseen. Tosin rakastan tanssimista niin, että haluan harrastaan sitä edelleen. Ja juurikin kilpatanssia. En vain pysty puolustamaan itseäni. Mies ei yksinkertaisesti halua, että aloitan tanssimisen. Mitä minä teen???? Väillä tämä pieni asia tuntuu niin suurelta, että tekee mieli ottaa avioero. Väillä tuntuu niin pahalta, ettei minuun luoteta. Toisinaan minua ahdistaa suuresti, sillä hän ei vain yksinkertaisesti ymmärrä minua tai halua ymmärtää. Hän ei halua edes keskustella aiheesta. Kun hän ei tykkää, niin se riittäköön minulle vastaukseksi. Miettikää: kilpatanssiakin saan katsella televisiosta vain sillä ehdolla, etten ala vonkaamaan lupaa tanssin aloittamiseen!!! Tämä asia ahdistaa minua todella. Kilpatanssia, jota olen harrastanut koko elämäni ja se on ollut koko elämäni, kielletään minulta. Minusta tuntuu, että minulla olisi vielä paljon annettavaa lajille. Esiintyminen on minulle luonnollista ja rytmi virtaa veressäni…edelleen. Ja se nostaisi itsetuntoanikin, sillä tiedän olevani siinä hyvä! Olisikohan ratkaisua? Etenkin miehet, antakaa kuulua! Sanokaa vain mielipiteenne! Nyrisenko turhasta, vai saanko vaatia ymmärrystä mieheltäni? Kiitos, että jaksoitte lukea!

Muca
71325
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 7

Vanhimmat

Sinä taidat itse tietää jo vastauksen kysymykseesi, eikö totta?

Äänestä

Etkö sinä arvosta omaa elämääsi tarpeeksi, kun annat miehesi päättää tuollaisesta asiasta? Eihän se kuulu hänelle! Voi tyttö parka..

Äänestä

Et nurise turhasta, sillä niin tyhjentävästi olit perustellut halusi harrastaa tanssia. Et tule koskaan täysin onnelliseksi, jollet pääse sitä harrastamaan. Olet onneton lopunikääsi, jos annat miehesi päättää asioistasi. Teillä ei taida olla vielä lapsiakaan, joten harkitse nyt mitä teet... minä aloittaisin sinuna sen kilpatanssin.

Äänestä

Kyllä mää olisin ainakin ylpeä, jos olis naisellani noin pitkälle viety harrastus. On ihan eri asia juosta yksikseen jossain lavatansseissa kuin harrastaa kilpatanssia, jota tekisit avoimesti miehesi nähden. Älä tyttökulta alistu tommoseen pompotteluun!

Äänestä

herra omassa elämässään. Vaikka elätte myös yhteistä elämää, olet kuitenkin lopulta yksin valintojesi kanssa. Et selvästikään ole onnellinen nykyisessä tilanteessasi. Muiden vastaajien tavoin sanon minäkin, että tee sydämesi mukaan. Pyyteettömään rakkauteen kuuluu puolison tukeminen myös sellaisissa asioissa, joista ei itse välttämättä ole yhtä innostunut. Mustasukkaisuus ja omistushalu ovat tässä ne villakoiran ytimet. Aloita kilpatanssi uudelleen. Jos miehesi käytös ei muutu, jollei tukea heru silloinkaan kun hän näkee sinut onnellisena, ei hän ehkä vaan ole arvoisesi (mikä klisee, mutta totta). Ala elää myös omaa elämääsi. Jos elät jatkuvasti toisen kautta, olet todennäköisesti sitä onnettomampi, mitä enemmän aikaa kuluu.

Äänestä
  • edellisen kirjoittajan kanssa.

    Olet aloittanut paritanssin nuorena jolloin sinulla oli seurustelukumppaneita, jotka ymmärsivät harrastuksen luonteen ja tukivat sinua.Mahdollisesti joustivat paljonkin omissa toiveissaan esim, ajankäytön suhteen koska kilpatanssi on ainakin hupputasolle vietynä erittäin paljon aikaa vievää puuhaa eikä seurustelukumppanin kanssa ehdi useinkaan viettää yhtä paljon aikaa kuin jos kyseistä harrastusta ei olisi.

    Aikuisiällä avioliittojen ym takia asiat usein mutkistuvat.Jos puoliso kieltää toiseltä erittäin tärkeä harrastuksen niin uskoisin että pohjalla on oma epävarmuus ja pelko toisen menettämisestä.Itsehän olit varsin perusteellisesti käsitellyt kaikkia asiaan liittyviä kohtia.Oliko puolisollasi muuta perustetta tanssin kieltämiselle kuin se että hän ei pidä siitä että tanssit?Entä miksi hän ei pidä siitä että tanssit?Lattaritanssithan ovat sisällöltään eroottisia (vaikka onkin näyttelemistä) ja onko hänestä kiusallista nähdä oma vaimo jonkun toisen kanssa(ja mitähän kaveritkin ajattelevat?)

    Koska ette jaa tätä samaa tanssin intohimoa hän saattaa pelätä ko intohimo johdattaa sinut tutustumaan miehiin jotka jakavat saman intohimon ja ehkä mahdollisesti sitten vähitellen avioliittovuosien kuluessa kiinnostukseen häneen hiipuvan?

    Tietyt ihmiset ovat päätöksissään hyvinkin jyrkkiä eivätkä mitkään järkiperustelut auta heitä näkemään toisen osapuolen näkökulmaa.
    Jos aidosti rakastaa toista niin silloin on valmis antaa toisen harrastaa sitä erittäin tärkeää asiaa vaikkei se olisikaan itselle miellyttävää.Jos jokin harrastus tekee sinut onnelliseksi niin sen pitäisi tehdä myös hänet onnelliseksi.

    Paras ratkaisu olisi jos vain jotenkin saisit hänet tutustumaan kyseiseen harrastukseen eli itse vaikka luopuisit siitä tanssin hurmasta jota kaksi kokenutta tanssijaa kokee ja menisit hänen kanssaan vaikka kilpatanssin alkeiskurssille joka on tarkoitettu aikuisille.Niin hän mitä kilpatanssi on ja sitten antaisi sinunkin jatkaa sitä omalla tasollasi

    Äänestä

tanssimaan. Miehes kun kerran EI OMISTA SUA. Mene, ei mikään estä.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


muca kirjoitti:

Kysynkin nyt teidän mielipidettä ongelmaani...

Olen tanssinut aina, olen tanssinut melkeinpä ennen kävelemistä. Olen ollut satubaletissa alle 3v ja jatkanut harrastustani yli 10 vuotta. Aluksi balettia, sitten modernia jazzia, steppiä.... Näiden klassisten harrastusten rinnalle tuli kilpatanssi. ja lopuksi se vei minut kokonaan mukanaan. Aloittaessani olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Rakastin tanssia yli kaiken. Kilpatanssista löysin sen, mitä oikeasti halusinkin. Lapsena kävin kerran, kaksi salilla, mutta iän karttuessa ja tason noustessa myös harjoittelut lisääntyi. Lopuksi se oli jo lähes ammattimaista. Mutta rakastin sitä silti. Minua ei ole koskaan pakotettu mihinkään, joten otin kaiken vastaan vapaaehtoisesti. Olihan minulla muukin elämä... koulut, ystävät, muut harrastukset ja sukulaiset. Mutta tanssi oli se, mitä elämältä halusin. Myös suurin osa ystävistäni tanssi ja muistelen yhä lämmöllä kaikkia niitä ihania hetkiä heidän kanssaan. Kävimme kilpailuissa ympäri Suomen ja ulkomailla, otimme valmennusta aina kuin oli mahdollista, kävimme salilla lähes joka päivä. Kesäisin kävimme leireillä eri puolilla Suomea. Meillä oli mahtava seura, upea tiimi kasassa ja sain aina tukea vanhemmiltani. Vaikka vanhempani eivät olleet mitään suuri tuloisia, niin koskaan en joutunut luopumaan harrastuksestani rahojen vähyyden takia....

Toki minulla oli poikaystäviä siinä missä muillakin. Mutta tanssi oli jotenkin niin vahvasti elämässä, että asiasta ei tarvinnut edes keskustella. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut tanssiani tai epäillyt rehellisyyttäni. Paras mahdollinen tilanne oli, että sekä minun poikaystäväni, että parini tyttöystävä seisoivat vierekkäin parketin reunalla kannustaen meitä uskomattomiin suorituksiin ja mahtaviin sijoituksiin. En tietenkään tanssinut saman kaverin kanssa koko aikaa. Aina silloin tällöin pari vaihtui ja yhteistyö alkoi alusta. Yhteistyö on ehkä paras nimitys tanssiparille.

Lopetin tanssimisen sinä vuonna, kun kirjoitin YO:ksi. Silloin ajattelin ensimmäisen kerran muutakin elämääni kuin tanssia. Ja aika pian sain 10kg lisää painoa. Lopetin oikeastaan koko liikkumisen. Tietenkin jatko-opinnot olivat minulle silloin tärkeä juttu. Mutta tanssin halu ei ole koskaan sammunut sisimmästäni. Ajattelin pitää taukoa sen verran, että saisin opintoni suoritettua ja vakiintuisin jonnekin. Tietenkin olin myös helpottunut, että sain pitää taukoa. Valinta oli vaikea, mutta tein sen ratkaisun. Enää ei tarvinnut järjestellä asioita salivuorojen mukaan, rahaa jäi valmennuksista vähän enemmän, vapaa-aikaakin oli.

Nyt kaipaan tanssia paljon, siis todella paljon. Tapasin aviomieheni n.7 vuotta sitten. Se oli siinä kirjoitusten jälkeen, joten en silloin enää tanssinut. Olimme todella rakastuneita ja halusimme elää toistemme kanssa. Hän tiesi, että olin tanssinut. Mutta sillä ei ollut sen suurempaa painoarvoa, sillä en tanssinut enää. Muutamia vuosia sitten menimme naimisiin ja rakennamme kotia…aivan ihania asioita! Olemme palanneet takaisin lapsuuskylääni. Nyt kun kaikki on rauhoittunut ja tasaista, olen alkanut kaivata uudelleen tanssia. Juurikin kilpatanssia. Olen liittynyt kuntani tanssiseuraan, kasvattiseuraani ja harrastan rivitanssia, bailatinoa ja muutakin tanssimista. Olen saanut tanssia ihania tansseja ja olen saanut sitä kautta uusia mahtavia ystäviä. Siinä on vain pieni mutta…mikään niistä ei korvaa kilpatanssia, jota todella haluaisin harrastaan, juurikin latinalaisia. Aina ottaessani miehelleni puheeksi ilta päättyy huutoon ja itkuun. Hän ei voi ymmärtää minua. Aina hän jaksaa jankuttaa, että eikö sulle ne riitä. Ei riitä, ne eivät ole sama asia. Voisin jopa luopua muusta, jos saisin harrastaan kilpatanssia.

Rakastan miestäni hyvin paljon. Olen vain niin pettynyt, että hän ei ymmärrä minua. Itse hän ei tanssi oikeastaan ollenkaan. Hän osaa ihan mukavasti lavatansseja, mutta hän ei tykkää tanssimisesta. Ja toiset ikävät asiat ovat mustasukkaisuus, omistushalu ja määräysvalta, jotka hän omistaa luonteessaan. Tietenkin ymmärrän häntäkin, sillä voihan se ulkopuolisen silmiin näyttää oudolta, että nainen ja mies tanssii eroottisia kuvioita niiden tarkoittamatta mitään.
Minä taas olen kasvanut siihen. Se on näyttelemistä täysin. En ole koko tanssiurani aikana rakastunut omaan pariini koskaan. Päinvastoin, siitä on tullut omalla tavalla ns. veli ja työtoveri. Ovathan monet huippuparit myös pareja parkettien ulkopuolella, mutta aviopareja löytyy työelämästä varmasti muiltakin aloilta.

Olen monesti sanonut, että en pettäisi häntä. Jos haluaisin pettää, niin voisin sen yhtä hyvin tehdä jonkun muunkin asian tienoilta. Jos hän pelkää, että löydän uuden. Miksi löytäisin, minun hakukoneeni on ollut suljettu jo vuosia sitten. Sitä paitsi voin löytää uuden mistä tahansa muualtakin. Voin vaikka törmätä huomenna liikennevaloissa tai saada töissä asiakkaakseni tai istua konsertissa hänen vieressään. Kaikki mahdollisuudet ovat auki, mutta niin kuin sanottu, en etsi ketään. Se on itsestä kiinni. Ja mitä määräysvaltaan tulee, niin minusta hän ei omista minua. Ei ihmistä voi omistaa! Jos ihmisen tahtoisi omistaa ja varjella kaikelta, niin häkkiin se täytyisi laitaa sinne undulaattien viereen. Olen monesti sanonutkin hänelle, etten ole mikään häkkilintu. Vaikka olemmekin aviopari, niin minusta meillä on sekä yhteinen elämä, että omat elämät. Meillä on yhteiset haaveet sekä omat unelmat. Miellä on yhteinen päämäärä sekä omat tavoitteet. Paras kuvaus olisi ehkä kolmio, jossa ylin kärki olisi yhteinen elämä ja avioliitto.

Ja tietenkin yksi eroavaisuus on kasvatus. Se, mihin kotona opitaan. Niin kuin sanottu, meillä on aina tuettu lasten harrastuksia. On tuettu, vaikka onkin tiedetty, että ei siitä välttämättä ammattiuraa tule. On uumoiltu, että ehkä jossain vaiheessa se loppuu. Meillä on ollut aina vapaus harrastaa, valita ja toteuttaa. Toki edellytyksenä oli tietenkin, etteivät harrastukset häirinneet koulun käyntiä. Koskaan he eivät vaatineet koulusta huippunumeroita, riitti että pärjäsi. Etenkin kun emme veljeni kanssa olleet mitään ”lukuihmisiä”. Oikeastaan sekä minä, että veljeni emme olleet kielellisesti emmekä matemaattisesti lahjakkaita. Mutta liikunta, kuvaamataito, käsityö, kotitalous, musiikki ja muut EI -lukuaineet, olivat meidän kiitettäviä numeroita. Edelleen minua harmittaa nykypäivän koulumaailma, että lukuaineille annetaan niin paljon painoa. Muut aineet ovat kuin täytettä lukujärjestykseen. Juurikin tämän takia menetämme monia nuoria lahjakkuuksia, jotka eivät taas ole ruudinkeksiöitä koulumaailmassa.

Mutta parketin reunalla ja jääkiekkokaukalon katsomossa oli aina perheestä joku kannustamassa. Ja olen edelleen kiitollinen heille. Mieheni kotona taas vaadittiin koulumenestystä ja kovaa työntekoa. Työtä, työtä, työtä niin siitä tulee rahaa. Mieheni isä omistaa yrityksen, joten pojat ovat pienestä pitäen oppineet tekemään työtä. Koskaan heillä ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia, sillä kotitehtävien jälkeen on ollut puuhastelua yrityksellä. Ovatko he koskaan halunneet harrastaa mitään? En tiedä. Vai onko kasvatus ollut niin tiukkaa, että ei ole tarvinnut kysyä kun tietää jo vastauksen. Vaikea sanoa. Onhan heillä ollut jotakin harrastuksia, VPK ja lentopallo. Mutta niille ei ole koskaan annettu mitään painoarvoa. Niihin on menty jos on jäänyt aikaa kouluhommista tai yritykseltä. En halua sanoa, että heidän kasvatuksessa olisi jotain väärää. Ei, siinä on vain painotettu eri asioita.
Hyviäkin puolia siinä on. Pojat ovat aina tienneet rahan arvon. Ja ovat kovia tekemään työtä myös omassa elämässään. Ketään heistä ei voi sanoa laiskaksi tai pennittömäksi. Rahan käyttö on viimeisen päälle tarkkaa ja harkittua

Onhan tosi, että raha ratkaisee. Se on maailman tänään ja se on aina ollut. Ja kun tässä ei ole kukaan syntynyt Hiltonin perheeseen niin sitä rahaa on tienattava. Ja kun saa rahaa niin voi maksaa laskuja. Olen kiitollinen tietenkin, että mieheni on päämäärässään ja tarkka talouden pidossa. Hän tienaa ihan mukavasti ja huolehtii siitä että maksut maksetaan ajallaan. Tiedän, että maksaessani kortilla tilillämme on aina katetta.

On vain hauska nyt todeta kuinka paljon kasvatus ja luonne vaikuttavat niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin minun kilpatanssini harrastukseen. Tosin rakastan tanssimista niin, että haluan harrastaan sitä edelleen. Ja juurikin kilpatanssia. En vain pysty puolustamaan itseäni. Mies ei yksinkertaisesti halua, että aloitan tanssimisen. Mitä minä teen???? Väillä tämä pieni asia tuntuu niin suurelta, että tekee mieli ottaa avioero. Väillä tuntuu niin pahalta, ettei minuun luoteta. Toisinaan minua ahdistaa suuresti, sillä hän ei vain yksinkertaisesti ymmärrä minua tai halua ymmärtää. Hän ei halua edes keskustella aiheesta. Kun hän ei tykkää, niin se riittäköön minulle vastaukseksi. Miettikää: kilpatanssiakin saan katsella televisiosta vain sillä ehdolla, etten ala vonkaamaan lupaa tanssin aloittamiseen!!! Tämä asia ahdistaa minua todella. Kilpatanssia, jota olen harrastanut koko elämäni ja se on ollut koko elämäni, kielletään minulta. Minusta tuntuu, että minulla olisi vielä paljon annettavaa lajille. Esiintyminen on minulle luonnollista ja rytmi virtaa veressäni…edelleen. Ja se nostaisi itsetuntoanikin, sillä tiedän olevani siinä hyvä! Olisikohan ratkaisua? Etenkin miehet, antakaa kuulua! Sanokaa vain mielipiteenne! Nyrisenko turhasta, vai saanko vaatia ymmärrystä mieheltäni? Kiitos, että jaksoitte lukea!

Muca

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu