Kysynkin nyt teidän mielipidettä ongelmaani...
Olen tanssinut aina, olen tanssinut melkeinpä ennen kävelemistä. Olen ollut satubaletissa alle 3v ja jatkanut harrastustani yli 10 vuotta. Aluksi balettia, sitten modernia jazzia, steppiä.... Näiden klassisten harrastusten rinnalle tuli kilpatanssi. ja lopuksi se vei minut kokonaan mukanaan. Aloittaessani olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Rakastin tanssia yli kaiken. Kilpatanssista löysin sen, mitä oikeasti halusinkin. Lapsena kävin kerran, kaksi salilla, mutta iän karttuessa ja tason noustessa myös harjoittelut lisääntyi. Lopuksi se oli jo lähes ammattimaista. Mutta rakastin sitä silti. Minua ei ole koskaan pakotettu mihinkään, joten otin kaiken vastaan vapaaehtoisesti. Olihan minulla muukin elämä... koulut, ystävät, muut harrastukset ja sukulaiset. Mutta tanssi oli se, mitä elämältä halusin. Myös suurin osa ystävistäni tanssi ja muistelen yhä lämmöllä kaikkia niitä ihania hetkiä heidän kanssaan. Kävimme kilpailuissa ympäri Suomen ja ulkomailla, otimme valmennusta aina kuin oli mahdollista, kävimme salilla lähes joka päivä. Kesäisin kävimme leireillä eri puolilla Suomea. Meillä oli mahtava seura, upea tiimi kasassa ja sain aina tukea vanhemmiltani. Vaikka vanhempani eivät olleet mitään suuri tuloisia, niin koskaan en joutunut luopumaan harrastuksestani rahojen vähyyden takia....
Toki minulla oli poikaystäviä siinä missä muillakin. Mutta tanssi oli jotenkin niin vahvasti elämässä, että asiasta ei tarvinnut edes keskustella. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut tanssiani tai epäillyt rehellisyyttäni. Paras mahdollinen tilanne oli, että sekä minun poikaystäväni, että parini tyttöystävä seisoivat vierekkäin parketin reunalla kannustaen meitä uskomattomiin suorituksiin ja mahtaviin sijoituksiin. En tietenkään tanssinut saman kaverin kanssa koko aikaa. Aina silloin tällöin pari vaihtui ja yhteistyö alkoi alusta. Yhteistyö on ehkä paras nimitys tanssiparille.
Lopetin tanssimisen sinä vuonna, kun kirjoitin YO:ksi. Silloin ajattelin ensimmäisen kerran muutakin elämääni kuin tanssia. Ja aika pian sain 10kg lisää painoa. Lopetin oikeastaan koko liikkumisen. Tietenkin jatko-opinnot olivat minulle silloin tärkeä juttu. Mutta tanssin halu ei ole koskaan sammunut sisimmästäni. Ajattelin pitää taukoa sen verran, että saisin opintoni suoritettua ja vakiintuisin jonnekin. Tietenkin olin myös helpottunut, että sain pitää taukoa. Valinta oli vaikea, mutta tein sen ratkaisun. Enää ei tarvinnut järjestellä asioita salivuorojen mukaan, rahaa jäi valmennuksista vähän enemmän, vapaa-aikaakin oli.
Nyt kaipaan tanssia paljon, siis todella paljon. Tapasin aviomieheni n.7 vuotta sitten. Se oli siinä kirjoitusten jälkeen, joten en silloin enää tanssinut. Olimme todella rakastuneita ja halusimme elää toistemme kanssa. Hän tiesi, että olin tanssinut. Mutta sillä ei ollut sen suurempaa painoarvoa, sillä en tanssinut enää. Muutamia vuosia sitten menimme naimisiin ja rakennamme kotia…aivan ihania asioita! Olemme palanneet takaisin lapsuuskylääni. Nyt kun kaikki on rauhoittunut ja tasaista, olen alkanut kaivata uudelleen tanssia. Juurikin kilpatanssia. Olen liittynyt kuntani tanssiseuraan, kasvattiseuraani ja harrastan rivitanssia, bailatinoa ja muutakin tanssimista. Olen saanut tanssia ihania tansseja ja olen saanut sitä kautta uusia mahtavia ystäviä. Siinä on vain pieni mutta…mikään niistä ei korvaa kilpatanssia, jota todella haluaisin harrastaan, juurikin latinalaisia. Aina ottaessani miehelleni puheeksi ilta päättyy huutoon ja itkuun. Hän ei voi ymmärtää minua. Aina hän jaksaa jankuttaa, että eikö sulle ne riitä. Ei riitä, ne eivät ole sama asia. Voisin jopa luopua muusta, jos saisin harrastaan kilpatanssia.
Rakastan miestäni hyvin paljon. Olen vain niin pettynyt, että hän ei ymmärrä minua. Itse hän ei tanssi oikeastaan ollenkaan. Hän osaa ihan mukavasti lavatansseja, mutta hän ei tykkää tanssimisesta. Ja toiset ikävät asiat ovat mustasukkaisuus, omistushalu ja määräysvalta, jotka hän omistaa luonteessaan. Tietenkin ymmärrän häntäkin, sillä voihan se ulkopuolisen silmiin näyttää oudolta, että nainen ja mies tanssii eroottisia kuvioita niiden tarkoittamatta mitään.
Minä taas olen kasvanut siihen. Se on näyttelemistä täysin. En ole koko tanssiurani aikana rakastunut omaan pariini koskaan. Päinvastoin, siitä on tullut omalla tavalla ns. veli ja työtoveri. Ovathan monet huippuparit myös pareja parkettien ulkopuolella, mutta aviopareja löytyy työelämästä varmasti muiltakin aloilta.
Olen monesti sanonut, että en pettäisi häntä. Jos haluaisin pettää, niin voisin sen yhtä hyvin tehdä jonkun muunkin asian tienoilta. Jos hän pelkää, että löydän uuden. Miksi löytäisin, minun hakukoneeni on ollut suljettu jo vuosia sitten. Sitä paitsi voin löytää uuden mistä tahansa muualtakin. Voin vaikka törmätä huomenna liikennevaloissa tai saada töissä asiakkaakseni tai istua konsertissa hänen vieressään. Kaikki mahdollisuudet ovat auki, mutta niin kuin sanottu, en etsi ketään. Se on itsestä kiinni. Ja mitä määräysvaltaan tulee, niin minusta hän ei omista minua. Ei ihmistä voi omistaa! Jos ihmisen tahtoisi omistaa ja varjella kaikelta, niin häkkiin se täytyisi laitaa sinne undulaattien viereen. Olen monesti sanonutkin hänelle, etten ole mikään häkkilintu. Vaikka olemmekin aviopari, niin minusta meillä on sekä yhteinen elämä, että omat elämät. Meillä on yhteiset haaveet sekä omat unelmat. Miellä on yhteinen päämäärä sekä omat tavoitteet. Paras kuvaus olisi ehkä kolmio, jossa ylin kärki olisi yhteinen elämä ja avioliitto.
Ja tietenkin yksi eroavaisuus on kasvatus. Se, mihin kotona opitaan. Niin kuin sanottu, meillä on aina tuettu lasten harrastuksia. On tuettu, vaikka onkin tiedetty, että ei siitä välttämättä ammattiuraa tule. On uumoiltu, että ehkä jossain vaiheessa se loppuu. Meillä on ollut aina vapaus harrastaa, valita ja toteuttaa. Toki edellytyksenä oli tietenkin, etteivät harrastukset häirinneet koulun käyntiä. Koskaan he eivät vaatineet koulusta huippunumeroita, riitti että pärjäsi. Etenkin kun emme veljeni kanssa olleet mitään ”lukuihmisiä”. Oikeastaan sekä minä, että veljeni emme olleet kielellisesti emmekä matemaattisesti lahjakkaita. Mutta liikunta, kuvaamataito, käsityö, kotitalous, musiikki ja muut EI -lukuaineet, olivat meidän kiitettäviä numeroita. Edelleen minua harmittaa nykypäivän koulumaailma, että lukuaineille annetaan niin paljon painoa. Muut aineet ovat kuin täytettä lukujärjestykseen. Juurikin tämän takia menetämme monia nuoria lahjakkuuksia, jotka eivät taas ole ruudinkeksiöitä koulumaailmassa.
Mutta parketin reunalla ja jääkiekkokaukalon katsomossa oli aina perheestä joku kannustamassa. Ja olen edelleen kiitollinen heille. Mieheni kotona taas vaadittiin koulumenestystä ja kovaa työntekoa. Työtä, työtä, työtä niin siitä tulee rahaa. Mieheni isä omistaa yrityksen, joten pojat ovat pienestä pitäen oppineet tekemään työtä. Koskaan heillä ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia, sillä kotitehtävien jälkeen on ollut puuhastelua yrityksellä. Ovatko he koskaan halunneet harrastaa mitään? En tiedä. Vai onko kasvatus ollut niin tiukkaa, että ei ole tarvinnut kysyä kun tietää jo vastauksen. Vaikea sanoa. Onhan heillä ollut jotakin harrastuksia, VPK ja lentopallo. Mutta niille ei ole koskaan annettu mitään painoarvoa. Niihin on menty jos on jäänyt aikaa kouluhommista tai yritykseltä. En halua sanoa, että heidän kasvatuksessa olisi jotain väärää. Ei, siinä on vain painotettu eri asioita.
Hyviäkin puolia siinä on. Pojat ovat aina tienneet rahan arvon. Ja ovat kovia tekemään työtä myös omassa elämässään. Ketään heistä ei voi sanoa laiskaksi tai pennittömäksi. Rahan käyttö on viimeisen päälle tarkkaa ja harkittua
Onhan tosi, että raha ratkaisee. Se on maailman tänään ja se on aina ollut. Ja kun tässä ei ole kukaan syntynyt Hiltonin perheeseen niin sitä rahaa on tienattava. Ja kun saa rahaa niin voi maksaa laskuja. Olen kiitollinen tietenkin, että mieheni on päämäärässään ja tarkka talouden pidossa. Hän tienaa ihan mukavasti ja huolehtii siitä että maksut maksetaan ajallaan. Tiedän, että maksaessani kortilla tilillämme on aina katetta.
On vain hauska nyt todeta kuinka paljon kasvatus ja luonne vaikuttavat niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin minun kilpatanssini harrastukseen. Tosin rakastan tanssimista niin, että haluan harrastaan sitä edelleen. Ja juurikin kilpatanssia. En vain pysty puolustamaan itseäni. Mies ei yksinkertaisesti halua, että aloitan tanssimisen. Mitä minä teen???? Väillä tämä pieni asia tuntuu niin suurelta, että tekee mieli ottaa avioero. Väillä tuntuu niin pahalta, ettei minuun luoteta. Toisinaan minua ahdistaa suuresti, sillä hän ei vain yksinkertaisesti ymmärrä minua tai halua ymmärtää. Hän ei halua edes keskustella aiheesta. Kun hän ei tykkää, niin se riittäköön minulle vastaukseksi. Miettikää: kilpatanssiakin saan katsella televisiosta vain sillä ehdolla, etten ala vonkaamaan lupaa tanssin aloittamiseen!!! Tämä asia ahdistaa minua todella. Kilpatanssia, jota olen harrastanut koko elämäni ja se on ollut koko elämäni, kielletään minulta. Minusta tuntuu, että minulla olisi vielä paljon annettavaa lajille. Esiintyminen on minulle luonnollista ja rytmi virtaa veressäni…edelleen. Ja se nostaisi itsetuntoanikin, sillä tiedän olevani siinä hyvä! Olisikohan ratkaisua? Etenkin miehet, antakaa kuulua! Sanokaa vain mielipiteenne! Nyrisenko turhasta, vai saanko vaatia ymmärrystä mieheltäni? Kiitos, että jaksoitte lukea!
Muca
Olen tanssinut aina, olen tanssinut melkeinpä ennen kävelemistä. Olen ollut satubaletissa alle 3v ja jatkanut harrastustani yli 10 vuotta. Aluksi balettia, sitten modernia jazzia, steppiä.... Näiden klassisten harrastusten rinnalle tuli kilpatanssi. ja lopuksi se vei minut kokonaan mukanaan. Aloittaessani olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Rakastin tanssia yli kaiken. Kilpatanssista löysin sen, mitä oikeasti halusinkin. Lapsena kävin kerran, kaksi salilla, mutta iän karttuessa ja tason noustessa myös harjoittelut lisääntyi. Lopuksi se oli jo lähes ammattimaista. Mutta rakastin sitä silti. Minua ei ole koskaan pakotettu mihinkään, joten otin kaiken vastaan vapaaehtoisesti. Olihan minulla muukin elämä... koulut, ystävät, muut harrastukset ja sukulaiset. Mutta tanssi oli se, mitä elämältä halusin. Myös suurin osa ystävistäni tanssi ja muistelen yhä lämmöllä kaikkia niitä ihania hetkiä heidän kanssaan. Kävimme kilpailuissa ympäri Suomen ja ulkomailla, otimme valmennusta aina kuin oli mahdollista, kävimme salilla lähes joka päivä. Kesäisin kävimme leireillä eri puolilla Suomea. Meillä oli mahtava seura, upea tiimi kasassa ja sain aina tukea vanhemmiltani. Vaikka vanhempani eivät olleet mitään suuri tuloisia, niin koskaan en joutunut luopumaan harrastuksestani rahojen vähyyden takia....
Toki minulla oli poikaystäviä siinä missä muillakin. Mutta tanssi oli jotenkin niin vahvasti elämässä, että asiasta ei tarvinnut edes keskustella. Kukaan ei koskaan kyseenalaistanut tanssiani tai epäillyt rehellisyyttäni. Paras mahdollinen tilanne oli, että sekä minun poikaystäväni, että parini tyttöystävä seisoivat vierekkäin parketin reunalla kannustaen meitä uskomattomiin suorituksiin ja mahtaviin sijoituksiin. En tietenkään tanssinut saman kaverin kanssa koko aikaa. Aina silloin tällöin pari vaihtui ja yhteistyö alkoi alusta. Yhteistyö on ehkä paras nimitys tanssiparille.
Lopetin tanssimisen sinä vuonna, kun kirjoitin YO:ksi. Silloin ajattelin ensimmäisen kerran muutakin elämääni kuin tanssia. Ja aika pian sain 10kg lisää painoa. Lopetin oikeastaan koko liikkumisen. Tietenkin jatko-opinnot olivat minulle silloin tärkeä juttu. Mutta tanssin halu ei ole koskaan sammunut sisimmästäni. Ajattelin pitää taukoa sen verran, että saisin opintoni suoritettua ja vakiintuisin jonnekin. Tietenkin olin myös helpottunut, että sain pitää taukoa. Valinta oli vaikea, mutta tein sen ratkaisun. Enää ei tarvinnut järjestellä asioita salivuorojen mukaan, rahaa jäi valmennuksista vähän enemmän, vapaa-aikaakin oli.
Nyt kaipaan tanssia paljon, siis todella paljon. Tapasin aviomieheni n.7 vuotta sitten. Se oli siinä kirjoitusten jälkeen, joten en silloin enää tanssinut. Olimme todella rakastuneita ja halusimme elää toistemme kanssa. Hän tiesi, että olin tanssinut. Mutta sillä ei ollut sen suurempaa painoarvoa, sillä en tanssinut enää. Muutamia vuosia sitten menimme naimisiin ja rakennamme kotia…aivan ihania asioita! Olemme palanneet takaisin lapsuuskylääni. Nyt kun kaikki on rauhoittunut ja tasaista, olen alkanut kaivata uudelleen tanssia. Juurikin kilpatanssia. Olen liittynyt kuntani tanssiseuraan, kasvattiseuraani ja harrastan rivitanssia, bailatinoa ja muutakin tanssimista. Olen saanut tanssia ihania tansseja ja olen saanut sitä kautta uusia mahtavia ystäviä. Siinä on vain pieni mutta…mikään niistä ei korvaa kilpatanssia, jota todella haluaisin harrastaan, juurikin latinalaisia. Aina ottaessani miehelleni puheeksi ilta päättyy huutoon ja itkuun. Hän ei voi ymmärtää minua. Aina hän jaksaa jankuttaa, että eikö sulle ne riitä. Ei riitä, ne eivät ole sama asia. Voisin jopa luopua muusta, jos saisin harrastaan kilpatanssia.
Rakastan miestäni hyvin paljon. Olen vain niin pettynyt, että hän ei ymmärrä minua. Itse hän ei tanssi oikeastaan ollenkaan. Hän osaa ihan mukavasti lavatansseja, mutta hän ei tykkää tanssimisesta. Ja toiset ikävät asiat ovat mustasukkaisuus, omistushalu ja määräysvalta, jotka hän omistaa luonteessaan. Tietenkin ymmärrän häntäkin, sillä voihan se ulkopuolisen silmiin näyttää oudolta, että nainen ja mies tanssii eroottisia kuvioita niiden tarkoittamatta mitään.
Minä taas olen kasvanut siihen. Se on näyttelemistä täysin. En ole koko tanssiurani aikana rakastunut omaan pariini koskaan. Päinvastoin, siitä on tullut omalla tavalla ns. veli ja työtoveri. Ovathan monet huippuparit myös pareja parkettien ulkopuolella, mutta aviopareja löytyy työelämästä varmasti muiltakin aloilta.
Olen monesti sanonut, että en pettäisi häntä. Jos haluaisin pettää, niin voisin sen yhtä hyvin tehdä jonkun muunkin asian tienoilta. Jos hän pelkää, että löydän uuden. Miksi löytäisin, minun hakukoneeni on ollut suljettu jo vuosia sitten. Sitä paitsi voin löytää uuden mistä tahansa muualtakin. Voin vaikka törmätä huomenna liikennevaloissa tai saada töissä asiakkaakseni tai istua konsertissa hänen vieressään. Kaikki mahdollisuudet ovat auki, mutta niin kuin sanottu, en etsi ketään. Se on itsestä kiinni. Ja mitä määräysvaltaan tulee, niin minusta hän ei omista minua. Ei ihmistä voi omistaa! Jos ihmisen tahtoisi omistaa ja varjella kaikelta, niin häkkiin se täytyisi laitaa sinne undulaattien viereen. Olen monesti sanonutkin hänelle, etten ole mikään häkkilintu. Vaikka olemmekin aviopari, niin minusta meillä on sekä yhteinen elämä, että omat elämät. Meillä on yhteiset haaveet sekä omat unelmat. Miellä on yhteinen päämäärä sekä omat tavoitteet. Paras kuvaus olisi ehkä kolmio, jossa ylin kärki olisi yhteinen elämä ja avioliitto.
Ja tietenkin yksi eroavaisuus on kasvatus. Se, mihin kotona opitaan. Niin kuin sanottu, meillä on aina tuettu lasten harrastuksia. On tuettu, vaikka onkin tiedetty, että ei siitä välttämättä ammattiuraa tule. On uumoiltu, että ehkä jossain vaiheessa se loppuu. Meillä on ollut aina vapaus harrastaa, valita ja toteuttaa. Toki edellytyksenä oli tietenkin, etteivät harrastukset häirinneet koulun käyntiä. Koskaan he eivät vaatineet koulusta huippunumeroita, riitti että pärjäsi. Etenkin kun emme veljeni kanssa olleet mitään ”lukuihmisiä”. Oikeastaan sekä minä, että veljeni emme olleet kielellisesti emmekä matemaattisesti lahjakkaita. Mutta liikunta, kuvaamataito, käsityö, kotitalous, musiikki ja muut EI -lukuaineet, olivat meidän kiitettäviä numeroita. Edelleen minua harmittaa nykypäivän koulumaailma, että lukuaineille annetaan niin paljon painoa. Muut aineet ovat kuin täytettä lukujärjestykseen. Juurikin tämän takia menetämme monia nuoria lahjakkuuksia, jotka eivät taas ole ruudinkeksiöitä koulumaailmassa.
Mutta parketin reunalla ja jääkiekkokaukalon katsomossa oli aina perheestä joku kannustamassa. Ja olen edelleen kiitollinen heille. Mieheni kotona taas vaadittiin koulumenestystä ja kovaa työntekoa. Työtä, työtä, työtä niin siitä tulee rahaa. Mieheni isä omistaa yrityksen, joten pojat ovat pienestä pitäen oppineet tekemään työtä. Koskaan heillä ei ole ollut vapaa-ajan ongelmia, sillä kotitehtävien jälkeen on ollut puuhastelua yrityksellä. Ovatko he koskaan halunneet harrastaa mitään? En tiedä. Vai onko kasvatus ollut niin tiukkaa, että ei ole tarvinnut kysyä kun tietää jo vastauksen. Vaikea sanoa. Onhan heillä ollut jotakin harrastuksia, VPK ja lentopallo. Mutta niille ei ole koskaan annettu mitään painoarvoa. Niihin on menty jos on jäänyt aikaa kouluhommista tai yritykseltä. En halua sanoa, että heidän kasvatuksessa olisi jotain väärää. Ei, siinä on vain painotettu eri asioita.
Hyviäkin puolia siinä on. Pojat ovat aina tienneet rahan arvon. Ja ovat kovia tekemään työtä myös omassa elämässään. Ketään heistä ei voi sanoa laiskaksi tai pennittömäksi. Rahan käyttö on viimeisen päälle tarkkaa ja harkittua
Onhan tosi, että raha ratkaisee. Se on maailman tänään ja se on aina ollut. Ja kun tässä ei ole kukaan syntynyt Hiltonin perheeseen niin sitä rahaa on tienattava. Ja kun saa rahaa niin voi maksaa laskuja. Olen kiitollinen tietenkin, että mieheni on päämäärässään ja tarkka talouden pidossa. Hän tienaa ihan mukavasti ja huolehtii siitä että maksut maksetaan ajallaan. Tiedän, että maksaessani kortilla tilillämme on aina katetta.
On vain hauska nyt todeta kuinka paljon kasvatus ja luonne vaikuttavat niinkin vähäpätöiseen asiaan kuin minun kilpatanssini harrastukseen. Tosin rakastan tanssimista niin, että haluan harrastaan sitä edelleen. Ja juurikin kilpatanssia. En vain pysty puolustamaan itseäni. Mies ei yksinkertaisesti halua, että aloitan tanssimisen. Mitä minä teen???? Väillä tämä pieni asia tuntuu niin suurelta, että tekee mieli ottaa avioero. Väillä tuntuu niin pahalta, ettei minuun luoteta. Toisinaan minua ahdistaa suuresti, sillä hän ei vain yksinkertaisesti ymmärrä minua tai halua ymmärtää. Hän ei halua edes keskustella aiheesta. Kun hän ei tykkää, niin se riittäköön minulle vastaukseksi. Miettikää: kilpatanssiakin saan katsella televisiosta vain sillä ehdolla, etten ala vonkaamaan lupaa tanssin aloittamiseen!!! Tämä asia ahdistaa minua todella. Kilpatanssia, jota olen harrastanut koko elämäni ja se on ollut koko elämäni, kielletään minulta. Minusta tuntuu, että minulla olisi vielä paljon annettavaa lajille. Esiintyminen on minulle luonnollista ja rytmi virtaa veressäni…edelleen. Ja se nostaisi itsetuntoanikin, sillä tiedän olevani siinä hyvä! Olisikohan ratkaisua? Etenkin miehet, antakaa kuulua! Sanokaa vain mielipiteenne! Nyrisenko turhasta, vai saanko vaatia ymmärrystä mieheltäni? Kiitos, että jaksoitte lukea!
Muca
Vastaukset 29
Vanhimmat
Ymmärrän miestäsi täysin. Jos naiseni haluaisi alkaa harrastaa tanssia jonkun muun kanssa niin homma päättyisi siihen.
Ilkeä tilanne, ymmärrän sinua, vaan rehellisesti ajateltuna, en tykkäisi yhtään jos vaimoni haluaisi samaaa. Se on kai niin, kun me tavalliset miehet koemme tanssin olevan lähinnä esileikkiä. Itse inhoan tanssimista tekemisenä, opettelin ne pakolliset, kun tanssiminen oli se mahdollisuus päästä jutun alkuun, ja siitä "keholle." Minusta se on niin typerän näköistäkin. Joten tämä on kai se yleinen ajattelu mitä miehet tanssimisesta tietää.
Ja mikä alkaa viattomana voi sitten johtaa johonkin. Se kai on meillä miehillä, varsinkin tanssista se mielikuva.
Ratkaisua tuohon on vaikea löytää, olisit nyt edes vaikka harrastanut kilparatsastusta, se olisi ollut helppo hyväksyä.
anteeksi vaan, en lukenut kokonaan. Mutta vastaus pääosaan: tanssi, äläkä kuuntele mistäsi.
Olet oman onnesi seppä, teet itse oman elämäsi. Kunhan huolehdit siitä, ettet laiminlyö perhettäsi, miestäsi. Kai mies on mustasukkainen harrastuksellesi. Mutta miehen ei pitäsii vaikuttaa sinun harrastusten valintaan ja mieltymyksiin.
Ellet nyt lähde tanssimaan kadut sitä koko lopun elämääsi ja syytät siitä miestäsi => ero.
ja kun lähdet tanssimaan, menee mies ihan mustaksi, aikansa kestää kunnes=> ero.
miehellä sitten tekee, joka harrastusten vuoksi eron ottaa? Sehän on vain oman vallan käyttöä, että yrittää toista kahlita.
kirjoittaja löytää varmasti oman keinonsa asian ratkaisuun, mutta olen samaa mieltä, kuin edellinenkin: jos et nyt mene sinne harrastukseen tulet aikanaan katumaan ja syyttämään siitä miestäsi. Katkeruus on paha asia, se myrkyttää kaiken.
Haluatko vanhana mummona kertoa lapsen lapsen lapsillesi, että olisit ehkä menestynyt tanssijana, mutta mies ei päästänyt?
Sinulla on hyvin vahvat perusteet ja taustat kilpatanssille. Esiintymisvietti ja sen tuoma tyydytys on valtavaa, tiedän itse kokemuksesta. Harrastan lavatanssia, mieheni ei sitä kiellä, koska tietää, että teen niinkuin tahdon (niin kuin hänkin monia asioita), muttei kyllä tykkääkkään siitä.
Ennakkoluulot on kovat, ja parhaiten ei-tanssiva pääsee luuloistaan kokeilemalla lajia itse. Mutta kaikki ei löydä musiikin riemua, harmi sinänsä.
Avioliitossa on pakko tehdä kompromisseja, mutta kyllä minun kokemus on, että kun saa tehdä asioita, jotka on itselle tärkeitä, siitä voi koitua iloa myös parisuhteeseen.
Tee päätös, älä kiduta teitä molempia. Miehesi pelkää ja on mustasukkainen, kehittäkää jotakin mukavaa yhdessä, sen jälkeen pöytä on puhtaampi asian käsittelyyn. Ratkaisu on sinun ja myös vastuu siitä.
Selvitä miehellesi montako tuntia harrastus esim. viikossa vie aikaa, että hän oikeasti ymmästää, ettet sinä minnekään katoa. Hoida koti ja muut asiat niinkuin ennenkin.
Minun tanssikuume on sen laatunen, että välillä kyllä huolestuttaa itseäkin. Mutta esileikiksi en sitä kyllä koe!
Olen itse tanssinut lavatansseja koko avioliittomme ajan (20 vuotta). Välillä kävin kursseillakin ja siellä oli tanssipari. Mieheni ei ole ollut vastaan tanssimistani. Kerran mietinkin itsekseni, että kuinkahan meidän liiton olisi käynyt, jos mieheni oli kieltänyt minun tansseissa käynnit. Mieleeni tuli, että ero siitä varmaankin olisi tullut, koska pidän niin paljon tanssimisesta. Tanssi täytyy pystyä käsittämään pelkkänä tanssina.
Ei teillä ole yhteistä päämäärää. Kirjoituksesi mukaan te elätte miehen viitoittamaa tietä. Jos itseltäni kiellettäisiin lukeminen en tiedä mitä tekisin. Ymmärrän sinua luullakseni. Et ole ensimmäinen pari joka huomaa yht`äkkiä, että eihän meillä ole elämänarvot ollenkaan samat. Sulla vaan laji on sellainen, että on varmaan mahdotonta päästä kompromissiin. Sinä tunnet eläväsi kun saat tanssia. Miehesi mielestä se on mitä iljettävintä lääppimistä mistä ei hyvää seuraa.Toivottavasti olen väärässä.
Yhdyn edelliseen.
Tulee ihan paha mieli, kun taas muistan että noinkin itsekkäitä miehiä on kuin sinun puolisosi.
Mielestäni on melko metsäläistä/sivistymätöntä olla mustis toisen tanssimisesta.
Toivottavasti et heitä elämääsi hukkaan. Meillä on vain tämä elämä, pitäisi tehdä todella asioita joista pitää, varsinkaan kun ne ei ketään tervejärkistä loukkaisi.
Sääli, mutta luulen ettei miehesi tajua vielä vanhanakaan miksi sinä olisit halunnut tanssia, epäilee vielä silloinkin pettämistä.
Ja joillekkin sitä järkeä on luojan kiitos jaettu hieman tasaisemmin. Jos järki liikkuu siinä vain miten rahaa tehdään,taiteellinen luovuus puuttuu niin aika ahdasmielinen ihminen siitäkin voi kasvaa.
Kuullostaa enemmänkin siltä että puhut jostain tietystä ihmisestä....
Tilannetta ja ihmisiä tarkoin tuntematta on mahdotonta lausua mitä ja miksi ihmiset tekevät ja ajattelevat.
Hassua, että vaikka moni nainen täällä on heti osoittamassa miestä ahdasmieliseksi ja metsäläiseksi, niin silti omien vaatimattomien kilometrien tallauksella tässä ja muissakin maissa, on tullut enemmänkin ajatuksia että naiset
ovat myös hyvin omistushaluisia.
Sellaiset itsevarmat ja itsenäisetkin saattavat rakastuessaan alkaa pitämään miehestä kiinni myös oikealla kädellä- ilman epäluottamusta siis.
Olen tutustunut kauniisiin ja itsevarmoihinkin naisiin, jotka ovat heti sanoneet mustasukkaisuuden olevan sairasta (ehkä kokemustensa perusteella), ja kuitenkin olevan myös itse sitä myöhemmin suhteen aikana. Ehkä tilannetasapaino muuttuu kun myös mies on sellainen joka vetää naisia puoleensa.
Anyway, mustasukkaisuus ja yleensäkin omasta kiinnipitäminen on normaalia, eikä päinvastainen ole automaattisesti sivistyksen korkeampi aste ( vaikka se helposti sellaiseksi väännetään kun se sopii tilanteeseen...)
Sen voi sitten näyttää monella tavalla.
Jokainen tehköön omansa ja määritelköön muita vähemmän...
Mies on todella epävarma mies. Minä en jakaisi elämääni hänen kanssaan! Hiihtääk miehesi,esim. jos, kiellä se, tai kiellä häneltä joku muu hänen harrastuksensa. Tuolla menolla hän kieltää kohta sinua syömästä ruokaa mistä hän ei itse pidä.
Rinnastuksesi olisi edes hieman vähemmän ontuva, mikäli hänen miehensä kävisi hiihtämässä toisen naisen kanssa tai syömässä puku päällä hienossa ravintolassa joka viikko...
Elämä on todellisempaa!
..siitä tekee todellisempaa kuin omalle suhteelle on tarpeenkaan! On aivan eri asia käydä tanssimassa ja harrastaa tanssimista.
Minä en tiedä mikä on lopullinen totuus maailman asioista.
Itse kuitenkin ajattelen, että toisen ihmisen kanssa elämäämme jakaessa, emme voi arvottaa asioita vain oman näkökulmamme perusteella.
Ja varsinkaan tuomita toisen suhtautumista oman näkökulmamme perusteella. Esimerkki tapauksessa tulkita miehen toiminta hallitsevaksi mustasukkaisuudeksi, rajoittuneeksi mmetsäläiseksi, epävarmaksi sitoutujaksi, vain koska itse ajattelemme ettei asiassa ole mitään ja että hänen suhtautumisensa johtuu nimenomaan em. asioista ja luuloista asian suhteen.
Miksi ihminen ei vain voi olla jo jotain mieltä asiasta sen perusteella mitä viivan alle jää, ilman kuvitelmia muusta...
Toisten ihmisten toiminta jossain tilanteessa ei aina selity sen mukaan mitä merkitsisi jos itse niin toimisimme kyseisessä tilanteessa.
Moni itsevarma nainen/mies ei hyväksyisi kumppaninsa tanssimista toisten kanssa. Moni hyväksyisi. Moni epävarma ei hyväksyisi, moni epävarma ei uskaltaisi mitään sanoa. Moni "hyväksynyt" kuitenkin saisi aiheesta riitoja myöhemmin.Monelle se ei olisi ongelma. Moni hyväksynyt ei hyväksyisi jotain muutta verratavissa olevaa, ja monen muun hyväksymää asiaa......
Mikä siis on lopullinen totuus?!
Maailmassa on välillä tienristeyksiä joissa kumpaankin suuntaan sisältyy luopuminen toisesta tiestä.
Mitä merkitystä sillä kuka on oikeassa, kenen toiminta on enemmän oikeutettua?
Neuvoja antavat unohtavat usein ettei oikeassa olemisen tie vie aina onneen.
Kumpaan tahansa suuntaan lähdetkin kulkemaan, valitse tiesi sen mukaan minne oikeasti lopulta haluat mennä.
Miehenä olen joutunut suhteessa ollessani luopumaan asioista jotka monelle muulle suhteessa elävälle ovat itsestään selvän sallittuja. On asioita joista en luopuisi, mutta miljoona kertaa enemmän on minulle tärkeitä asioita, joista luopuisin oikean naisen tähden. Oli se oikein tai väärin.
Mieti mikä merkitsee ja kuinka paljon. Yritä myös keksiä luovia c-vaihtoehtoja.
Ehdottomuus kuullostaa hyvältä teoriassa, mutta ehdottoman tie on yksinäinen kulkea....
Ja joskus sekin on ainoa oikea vaihtoehto.
Olet hyvin itsekäs ja itsekeskeinen. Toivottavasti miehesikin löytää yhtä innostavan harrastuksen naisten parissa.
Kuule leena45 Sä Taidat olla nainen joka on menettänyt kaiken miehen takia. Mä kannustan omaa naistani kaikin keinoin harrastamaan mitä hän haluaakin. Ja se on oikeaa toimintaa sillä hän kannustaa minuakin harrastamaan omiani harrastuksiani.
mun mielestä sun kannattas ottaa kunnon vakava keskustelu miehesikanssa ja viedä häånet katsomaan tanssiharjoituksia ja muutenkin tutustuttaa hänet siihen lajiin täysin. ja jos hän ei halua, niin lähde kuitenkin yksin, sillä harrastus on ihmis mielee hyvää tekevä asia. Muista hymyillä!!!!
Heippa!
Minusta vähän tuntuu, että teet kärpäsestä härkäsen. Kilpatanssi on liikuntaharrastus siinä missä muutkin. Miksi sinun pitäisi edes pyytää lupaa mieheltäsi. Eikö tuollainen ole jostain edelliseltä vuosisadalta. Oikeasti.
Mielestäni on lapsellista pelätä kilpatanssin erotiikkaa. Yhtä lailla voisi pelätä vaikkapa shakinpelun erotiikkaa - onhan älykkyys hyvin eroottista. Entä kieltääkö miehesi sinulta myös uinnin? Sehän nyt vasta eroottista onkin! Puolialastomat ihmiset pulikoivat samoissa altaissa.
Eli olkaapas nyt molemmat aikuisia. Teet niinkuin itse haluat ja valitset ihan itse omat harrastuksesi. Miestäsi voit kehottaa hankkimaan omia harrastuksia, jos ei tanssin opettelu kiinnosta.
Kiva että joku huolehtii, eli huolehtivainen mies -laskut maksetaan ja TILILLÄ on aina KATETTA! Toisin se on mulla.
Suomessa keskustellaan tälläisestä asiasta. Parempi se on kun pitää kumppanin kotona, ei tarvitse epäillä, missä toinen milloinkin on. Kännykkäkään kun ei kerro missä on ....
Kirjoitat ruusuisesti ja romanttisesti tanssiharrastuksestasi sekä lapsuudestasi, kun taas miehestäsi kirjoitit kovin negatiiviseen sävyyn. En voi sanoa nuriseeko miehesi turhasta, koska et kertonut mitä kilpatanssin aloittamisesi merkitsee miehellesi konkreettisesti? Saat toki vaatia mieheltäsi ymmärrystä, muttei hänen sitä ole annettava, kuten ei myöskään sinun tarvitse luopua kilpatanssista miehesi takia. Kehottaisin sua aloittamaan sen kilpatanssin, kun se kuitenkin vaikuttaa olevan kovin tärkeä asia sun elämässä.
Olisi mielenkiintoista tietää, rahoittaako miehesi tanssi harrastustasi. Jos sulla ei olisi sitä miestä, niin pystyisitkö silloin harrastamaan tanssimista, kuten nyt? Eli matkat, maksut, aika, yms.
Älkää nyt sitten hirttäkö, kun eksyin väärälle palstalle :)
Kirjoitukseta siis aloittajan, saa sen käsityksen, että miehesi pitää maksaa tanssiharrastuksesi. Ei hänellä ole mitään velvollisuutta siihen, mikäli hän on jo nyt elättäjän roolissa.
Yritä etsiä sellainen harrastus, joka on teille yhteinen, se lähentäisi teitä ja voisit keskittyä olemaan miehesi kanssa etkä haahuilisi muiden tanssijoiden perään. Senhän huomaa jo siitä, miten vakuuttelet, ettet ihastuisi tanssipariin.
Olen itse nainen, naimisissa oleva, aviovaimo siis. Ymmärrän miestäsi täysin. En soisi omalle miehellenikään, että se lähtisi toisten daameja tanssittamaan. Ei edes kilpailumielessä. Eroottistahan se paritanssi on, toisen vartalon koskettamista ja aika vähissä vaatteissakin ollaan. En siis yhtään ihmettele, jos miehesi ei halua sinua toisen miehen syliin ja nosteltavaksi. Eikö tullut mieleen, että senkin ajan voisit kosketella omaa miestäsi ja hengailla hänen kanssaan. Pakkoko sitä on kilpailla? Pistä kivat kuteet päälle ja tanssahda miehellesi raskaan työpäivän jälkeen. Kyllä se siitä lämpenee. Saat luultavasti palkinnonkin saman tien. Mikä sen parempi "kilpailu"!
Miksi siis uhrata avio-onni? Jopa aioit avioeroa harkita tämän takia. Huh huh. Jos miehesi lukisi tämän, hän näkisi selkeästi, miten vähän arvostat häntä ja avioliittoanne. Jonkun tanssin takia olisit jopa valmis eroamaan. En ymmärrä sinua.
Mieheni jopa luovutti kausikorttinsa pois, jotta ei laukkaisi monta kertaa viikossa otteluissa, jotta saisi olla enemmän perheensä ja vaimonsa kanssa, siis minun kanssani. Olin hyvin ihmeissäni, koska en ollut pyytänyt sitä tekemään, en ikinä edes sanalla maininnut. Hän teki sen oma-aloitteisesti ja perusteli kavereilleen, että hänelle oma perhe on tärkeämpi kuin otteluissa ja pelimatkoilla ravaaminen. Olen hyvin ylpeä mieheni päätöksestä. Näen ja koen joka päivä, miten paljon hän rakastaa minua ja on valmis tekemään perheemme eteen. Tämä rakkaasta peliharrastuksesta luopuminen oma-aloitteisesti on yksi osoitus siitä niiden monien joukossa. Olen myös itse pyrkinyt karsimaan niitä menoja ja harrastuksia, jotka häiritsevät perhe-elämäämme.
Työssä käymiseen menee jo suurin osa päivästä. Miksi siis ei antaisi rakkaimmilleen sitä vapaa-aikaa joka siitä vähästä ajasta jää. Loppu aika meneekin nukkumiseen, työmatkoihin, kotitöihin ja muihin pakollisiin.
Laita siis ihminen hyvä asiat tärkeysjärjestykseen ja yritä miettiä, miltä miehestäsi tuntuu. Hän elättää ja huolehtii, että tilillä on rahaa. Raha on elämistä varten. Tuskin miehesi käy siksi töissä, että sinä niillä rahoilla tanssittaisit vieraita miehiä. Absurdia!
Uskon että teille riittää onnen hetkiä olette kumpikin saman ajatus kannan takana ja mikä tärkeintä laitatte teidän keskeiset välinne muiden edelle, Saanhan olla aidosti kateellinen miehellesi. En sen vuoksi että haluaisin sotke välejänne. Sitä vaan itsekin haluaisi samaa.
Hei Muca.
tosi kurja tilanne sinulla. Monet miehet tuntuvat olevan sitä mieltä että sinun miehesi on oikeassa. Että kielto on paikallaan! Millä ihmeen vúosisadalla ne elävät?
Tosi ikävä asia miehessä on "mustasukkaisuus, omistushalu ja määräysvalta" kuten kirjoitat. Tarkoitat kai määräyshalu? Älä anna hänelle valtaa sinuun.
Kilpatanssi jota olet harrastanut pienestä, on harrastus siinä mielessä kuin vaikkapa klassinen musiikki. Kieltäisikö miehesi sinulta klassisen musiikin soittamisen? Tai että voisit soittaa ja harjoitella jonkun miespuolisen ihmisen kanssa vaikka johonkin esiintymiseen?
Oletko saanut tehtyä miehellesi ihan selväksi tämän mitä sanoit?
"voihan se ulkopuolisen silmiin näyttää oudolta,
että nainen ja mies tanssii eroottisia kuvioita niiden tarkoittamatta mitään.
Minä taas olen kasvanut siihen. Se on näyttelemistä täysin. En ole koko tanssiurani aikana rakastunut omaan pariini koskaan."
Minusta sinun ei pitäisi antaa hänelle periksi. erityisesti kun noin kovasti kaipaat tanssiasi! Olisiko sinun mahdollista löytää joku partneri, joka on naimisissa tai avoliitossa? Ehkä miehesi ei sellaista ihmistä kokisi vaaraksi? Ja että voisitte vaikka tavata, kaikki neljä. Että hän näkisi partnerisi puolison ja juttelisi.
Asia on saanut hänen mielessään liian suuren merkityksen. Käyttääkö hän muuten mielellään valtaa sinuun tai yrittääkö? Älä suostu! Elämäsi ei tarvitse kaventua siksi että olet hänen kanssaan.
Onko hänellä uskovainen koti, jolle olisi häpeäksi jos hänen vaimo tanssisi julkisesti? Se olisi kurja tilanne ja edessäsi olisi kova taisto.
tsemppiä, älä luovuta! Ryhdy toimiin! Kerro miten asiasi etenee.
yksi mies määrää missä kaappi seisoo..sun miehes on aika dominoiva tyyppi, kun pystyy määräämään harrastuksenkin, mistä niin kovasti taas unelmoit,älä vaan alistu, lähde rohkeasti tanssimaan ja nauti elämästä.
"Hän tienaa ihan mukavasti ja huolehtii siitä että maksut maksetaan ajallaan. Tiedän, että maksaessani kortilla tilillämme on aina katetta".
Olisiko siinä koko suhteenne sisältö?
Kiitos kuitenkin rehellisyydestäsi. Harva nainen moiseen pystyy...
No hei. Vaikealta kuulostaa. Ja kuulostaa siltä, että ette pysty miehesi kanssa kunnolla keskustelemaan asioista. Mitä jos kirjoittaisit hänelle kirjeen? Kirjoita totuudenmukaisesti kaikki, miltä sinusta tuntuu, miksi haluat tanssia, mitä sellainen tanssi on ja mitä se ei ole. Ehdota, että mies voisi olla aina parketin laidalla katsomassa, jos haluaisi ja jos se auttaisi luottamaan. Kirje pysäyttää usein paremmin kuin sanat, sillä ihmisen on luettava se itsekseen ja pohdittava asiaa ilman että voi keskeyttää toista tai että kumpikaan suuttuu kesken "keskustelun". Pyydä häntä vaikka kirjoittamaan vastine, jossa hän kuvailee tarkasti, mikä tanssissa häntä inhottaa tai pelottaa, ja vastaa sitten siihen, mikäli hän vielä vastauksia kaipaa. Kaikilta tällainen ei onnistu, mutta kirjoitat hyvin, joten uskon, että saisit hyvän kirjeen aikaiseksi, ja jos miehesi on lukenut ihminen, hän osaa varmasti lukea kirjeesi ja vaikkapa kirjoittaa takaisin. Kokeilkaa, on todettu monilla pareilla hyväksi keinoksi!
Eihän sun hömppä tartte saada lupaa!Ei sun mies ole sun isä!Ja et sinä ole enää pikkutyttö jonka täytyy saada tekemisiinsä lupa.Jos mies ottaa siitä nokkiinsa, oma mokansa.Kyllä se ajan mittaan tajuaa olevansa naurettavan väärässä.Kun nnäkee kuinka onnellinen susta tulee se ei voi olla vihainen.Ja jos on edelleen mustasukkainen, en usko että se oikeasta rakastaa sua.
Stingkin laulaa:"If you love somebody, set them free."